Viihde

Aikansa superbändi Wigwam palaa keikkalavoille – huippu­kosketinsoittaja ei tehnyt 80-luvulla yhtään keikkaa: teki 30 vuotta töitä siivoojana

Julkaistu:

paluu lavoille
Wigwam oli 1970-luvulla lähellä kansainvälistä läpimurtoa. Bändi soitti jopa Lontoon Hyde Parkissa.
Wigwam täyttää tänä vuonna 50 vuotta. Juhlan kunniaksi bändi tekee syys-lokakuussa konserttikiertueen. Lisäksi levy-yhtiö Svart julkaisee Wigwamin levyistä uusintapainoksia otsikon Wigwam 50 Anniversary Series alla.

Vuoden 1968 lopulla perustetun bändin alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat Englannista Suomeen muuttanut laulaja-kosketinsoittaja Jim Pembroke, rumpali Ronnie Österberg, kitaristi Vladimir ”Nikke” Nikamo ja basisti Mats Huldén.

Seuraavana vuonna mukaan tuli kosketinsoittaja Jukka Gustavson, jonka rooli kasvoi levy levyltä.

– Meissä oli potentiaalia progempaan suuntaan kuin vain poppiin. Välillä oli undergrounrockmeininkiä. The Band oli meille esikuva, Gustavson kertoo bändin alkuajoista.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Wigwam soitti Helsingin klubeilla, mutta myös maaseudun tanssilavoilla.

– Niillä oli sitä porukkaa, joka huusi: soittakaa tangoa. Aina oli myös nuoria, jotka tulivat meitä diggailemaan. Ruotsissa kävimme useamman kerran vuodessa.


Gustavsonin huippu Wigwamissa oli pitkälti hänen luovasta panoksestaan syntynyt albumi Being. Se jäi kuitenkin hänen viimeiseksi Wigwam-studioalbumiksi.

– Ronnie ei tykännyt soittaa jatsillisia ja progellisia sävellyksiäni. Oli jatkuvaa pientä vääntöä, vaikka arvostin kovasti Ronnien soittamista. Tämä ristiriita söi loppuvaiheessa bändihenkeä mun osalta.

Rumpali Österberg oli vahvoine mielipiteineen Wigwamin johtaja. Gustavson oli mukana vielä vuoden 1974 Englannin-kiertueella ja sitä seuranneella livealbumilla Live Music from the Twilight Zone.

Korjaus 8.9.2018 klo 18.30: Toisin kuin otsikossa luki, 80-luvulla keikkatauolla oli kosketinsoittaja Jukka Gustavson, ei kitaristi Vladimir Nikamo

– Myöhemmin kävin kuuntelemassa bändiä ja diggasin kovasti.

Gustavsonin tinkimättömästä asenteesta omaa musiikkia kohtaan kertoo se, että Wigwamin jälkeen hän ryhtyi jakamaan postia ja sittemmin teki yli 30-vuotisen uran siivoojana.

– 80-luvulla ei ollut keikan keikkaa. Nuottien lukeminen oli minulle hankalaa, joten en voinut tehdä studiotöitä ja opetuskaan ei kiinnostanut. Kuten Frank Zappa sanoi: jos haluat pysyä idealistina, hanki päivätyö. Kun sain taiteilijaeläkkeen, lopetin siivoushommat.

Musiikin kanssa Gustavson on koko ajan ollut tekemisissä, keikkaillut 90-luvulta alkaen, tehnyt soololevyjä ja musiikkia vaimonsa modernin tanssin teoksiin.


Kitaristi Pekka ”Rekku” Rechardt liittyi Wigwamiin vuoden 1973 lopulla. Häntä pitempään Wigwamissa on soittanut vain kaikissa bändin kokoonpanoissa vaikuttanut, jo pitkään Yhdysvalloissa asunut Pembroke.

– Olin armoton Wigwam-fani. Bändiin liittyminen oli unelmien täyttymys. Jotakin, josta uskalsin vain salaa haaveilla, Rechardt kertoo.

Beingin ilmestyttyä bändi oli ajauntunut hajaannukseen.

– Olimme risteyskohdassa. Gustavson ja basisti Pekka Pohjola olivat lähdössä ja minä tulin bändiin. Heidän biisinsä olivat kitarasooloja myöten läpisävellettyjä. Lähdön jälkeen bändin soittoon tuli pelimannihenkeä.

Se tarkoitti ”vanhan” Wigwamin loppua, mutta samalla uuden alkua. Rechardt kitaroineen otti ison roolin niin soundillisesti kuin sävellysten osalta.

– Se tapahtui luontevasti. Asiat vain lähtivät menemään siihen suuntaan. En edes ajatellut itseäni biisintekijänä vaan kitaristina. Olin myös epäileväinen onko Wigwamilla tulevaisuutta Gustavsonin ja Pohjolan jälkeen.

Olihan sillä. Syntyi albumi Nuclear Nightclub, joka herätti englantilaisen levy-yhtiö Virginin huomion. Yhtiötä luotsasi sittemmin miljardööriksi kohonnut Richard Branson.

Yksi Englannin johtavista musiikkilehdistä, Melody Maker, valitsi Nuclear Nightclubin kuukauden albumiksi. Oli luotu pohja menestyä ulkomailla.

– Nuclear-vaihe oli euforista aikaa, oli tunne, että olen elossa ja siivet kantavat.

Rechardt korostaa, että laulaja Pembroke oli britti. Hän toi teksteillään, sävellyksillään ja esiintymisellään bändiin brittiasennetta ja sikäläistä pop-rock-perinnettä. Se ei ollut vähäpätöinen seikka brittimarkkinoita ajatellen.

Wigwam kiersi Briteissä ja soitti jopa Lontoon Hyde Parkissa.

Syntyi levyt The Lycky Golden Stripes and Starpose ja Dark Album, mutta ne eivät nousseet Nuclearin kaltaisiksi menestyksiksi.

– Tavallaan bändin eväät, joilla menestykseen noustiin, oli syöty. Jouduimme sellaisten haasteiden eteen, että voimavarat eivät riittäneet. Meille ei sopinut ylikansallisen bisneksen tehokkuus- ja tuottovaatimukset.

 

Tavallaan bändin eväät, joilla menestykseen noustiin, oli syöty. Jouduimme sellaisten haasteiden eteen, että voimavarat eivät riittäneet.

Dark Album ilmestyi kuumana punk-vuonna 1977. Musiikkibisnes mullistui käytännössä yhdessä yössä, kun Sex Pistols löi läpi.

Virgin aisti nopeasti uudet tuulet, purki vanhan liiton bändien, myös Wigwamin, sopimukset ja panosti punkiin. Monella tapaa viisas veto, mutta kohtalokas yhtiön tuen menettäneille bändeille.

Wigwam selkeästi kipuili asian kanssa. Dark Albumilla oli sellaisia Pink Floydin ja punkin yhdistäviä työnimiä kuin Punk Freud ja Wish You Were Beer.

Rechardt ymmärtää murroksen syyt.

– Sen aikaisesta progescenestä oli tullut osittain virtuositeettisirkusta ja patsastelua. Se menetti ilmaisuvoimaansa. Punk oli toinen ääripää. Unohdettiin kaikki tekninen taituruus ja lähdettiin pelkästä fiiliksestä.


Pedro Hietasesta tuli Wigwamin jäsen Nuclear Nightclubin ilmestymisen aikoihin. Levyllä koskettimia soitti Esa Kotilainen.

– Kun kysyttiin, ei siinä ollut miettimistä. Pepe ja Paradise -bändi oli hajonnut eikä minulla ollut vakituista duunia, Hietanen muistelee.

Hän pääsi suoraan mukaan bändin nousukiitoon.

– Kiersimme keikoilla Englannissa ja pitkin Eurooppaa. Oli hyviä keikkoja. Yksi kiertue oli Englannissa ranskalaisbändi Gongin kanssa. Ne olivat ihmeissään meidän suosiosta.

Legendaarisessa Lontoon Hammersmith Odeonissa oli kaksi keikkaa. Samassa paikassa ovat esiintyneet käytännössä kaikki maailmantähdet Bruce Springsteenistä David Bowieen.

Nuclearin jälkeistä Lycky Golden Stripe -levyä Wigwam äänitti Manorin studiolla Englannissa. Bändistä riippumattomista syistä työtahti oli verkkainen.

– Se oli erikoinen sessio. Välillä pelattiin vain Jimin kanssa biljardia, mutta levy saatiin tehtyä.

Taloudellista pohjaa loi se, että Virgin ja Love Records maksoivat tuohon aikaan Wigwamin muusikoille kuukausipalkkaa.

Virgin olisi halunnut, että bändi muuttaa Lontooseen, jotta markkinointi ja pistokeikkojen tekeminen olisi helpottunut. Osa bändistä halusi, osa ei. Into alkoi hiipua.

– Siinä oli monia syitä. Jenkkeihinkin piti lähteä kiertueelle, mutta se ei toteutunut. Loven toimistolla sanoin M.A. Nummiselle, että osaan soittaa myös haitaria. Nyt on keikkailtu yhdessä 41 vuotta.

Hietanen muistelee Wigwam-aikoja lämmöllä. Maailma jäi valloittamatta, mutta sehän ei ole soittamisen päämäärä.

– Wigwam ei ollut vain bändi, vaan elämäntapa. Se oli hienoa aikaa. Keikat olivat aina hienoja. Hyde Parkissa oli jengiä mukavasti. Se oli kohottavaa.

Yksittäisiä keikkoja Wigwam teki vielä 1979. Kun Österberg kuoli itsenäisyyspäivänä 1980, bändi pistettiin telakalle.

– Ronnien merkitys bändille oli suuri. Wigwamin yksi keskeinen elementti oli Ronnie ja hänen tapansa soittaa, Hietanen kiteyttää.

Wigwam aktivoitui uudelleen 1990-luvulla. Bändi on tehnyt satunnaisia keikkoja sekä kolme albumia. Tuorein keikka oli elokuussa 2006.

Yleisö ei ole bändiä unohtanut. Syksyn konsertti kiertueeseen piti alunperin kuulua kolme konserttia, nyt niitä on seitsemän. Kaikki konsertit ovat loppuunmyytyjä.

Kokoonpanossa soittavat Gustavsonin, Rechardtin, Pembroken ja Kotilaisen lisäksi Nuclear Nightclubin tuottanut basisti Pave Maijanen sekä rumpali Jan Noponen. Vierailevina tähtinä nähdään Hietanen ja Mikko Rintanen.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt