Anna Perhon kolumni: Chekkosen kaipuu

Julkaistu:

Kolumni
Cheek oli bensaa, joka roihautti hiipuvan yhteiskulttuurin hiilloksen vielä kerran liekkeihin, kirjoittaa Anna Perho.
Kun Vain elämää -kausi vuonna 2012 päättyi, Cheek lakkasi olemasta artisti. Hänestä alkoi muodostua kangas, johon ihmiset heijastivat tunteita, elämänarvoja, pelkoja ja ideologioita.

Selkäydinselitys kateudesta ei riitä kattamaan sitä intohimon syvyyttä, jolla asemoimme itsemme maailmaan suhteessa lahtelaiseen bileräppäriin.

Lähiöpojasta kasvoi spektaakkeli, jonka piikkiin työnnettiin lopulta mikä tahansa mielen päällä pyörinyt harmitus. Projektion mittasuhteet kasvoivat tasolle, jossa HS:n kulttuuritoimittaja sai moraali-infarktin havaitessaan, että ihmiset nostivat kätensä ilmaan Cheekin festarikeikalla. Ja kas, yhtäkkiä Cheek oli myös toksisen maskuliinisuuden isä.

 

Lähiöpojasta kasvoi spektaakkeli, jonka piikkiin työnnettiin lopulta mikä tahansa mielen päällä pyörinyt harmitus.

Ylipäätään Cheek oli kriitikoille lahja jumalilta: artisti, jonka lyömisessä väsyneimmästäkin New Musical Expressistä mielipiteensä kopioivasta skribentistä terhakoitui David Sedaris -tason verbaalinen misantrooppi.

Cheekin musiikki jäi julkisen huudon alle mitättömäksi alaviitteeksi. Saman kohtalon kokee tosin moni muukin artisti, joka antaa mahdollisuuden sillekin keskivertokuulijalle, jonka maku ei edellytä polkka-indiefuusiota, jonka esittäjällä on hanurissa mikitetty jouhikko poikittain.

Cheekin synti oli tietenkin taloudellinen menestys. (Viihdetaiteilijat saavat vaurastua, jos he samalla alkoholisoituvat. Viinan ongelmakäyttö neutralisoi rahan tuomat edut, koska silloin voimme todeta, että samanlainen se on kuin mekin, tai itse asiassa olen itse hiukan parempi kuin se.)

Raha on yhteiskuntamme viimeinen tabu, josta puhuminen on aina suunnaton riski. Anneli Auer on tunnetason ilmiönä yhtä pörröistä eläinvauvaa verrattuna siihen paniikkiin, mikä syntyy kun joku rikastuu omalla työllään.

 

Mikä voisikaan paremmin kuvailla menestyneen miespuolisen pop-tähden arkkityyppiä kuin valta-asemaltaan ylivoimainen, naisille huomiota jakava yksilö, jonka paikalle jokainen mies haluaisi? Siinä vihaajille vihaamista.

Cheekin ryysyistä rikkauksiin -tarina ei ole sovelias, koska menestykselle erityisherkät ideologit pitävät yritteliäisyyttä paheena.

Jos kortit ovat lähtötilanteessa heikonlaiset, yksilö ei saa potkia kohtaloaan vastaan, vaan hänen on hyväksyttävä asemansa sellaisenaan ja kanavoitava energiansa korkeintaan toimintaan, jossa luetellaan yhteiskunnan epäkohtia. Elämään tulisi suhtautua kuin säähän: siitä voi raportoida, mutta sitä ei voi muuttaa.

Toksisesta maskuliinisuudesta puheen ollen Cheek-viha houkuttelee myös ajattelemaan – simpansseja. Etologi Frans de Waal havaitsi, että simpanssilaumassa hierarkian ylimpänä sinnittelevät urokset ovat paitsi fyysisesti ylivoimaisia, osoittavat huolenpitoa lauman naaraita ja poikasia kohtaan.

Mikä voisikaan paremmin kuvailla menestyneen miespuolisen pop-tähden arkkityyppiä kuin valta-asemaltaan ylivoimainen, naisille huomiota jakava yksilö, jonka paikalle jokainen mies haluaisi? Siinä vihaajille vihaamista.

Cheek oli bensaa, joka roihautti hiipuvan yhteiskulttuurin hiilloksen vielä kerran liekkeihin. Poliittiseen korrektiuteen hautautuvassa ajassa oli terapeuttista päästä puimaan raivokasta nyrkkiä ja vastanyrkkiä saman asian äärelle. Eikö sitä fiilistä ole vähän ikävä jo nyt?

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt