Kun Joni Skiftesvik syntyi, kätilö kieltäytyi auttamasta – poliisi joutui pakottamaan lapsenpäästöön: syynä oli kirjailijan isä - Viihde - Ilta-Sanomat

Kun Joni Skiftesvik syntyi, kätilö kieltäytyi auttamasta – poliisi joutui pakottamaan lapsenpäästöön: syynä oli kirjailijan isä

Kun Joni Skiftesvik syntyi, kätilö kieltäytyi auttamasta, koska vauvan isä oli norjalainen merimies eivätkä vanhemmat olleet naimisissa. Kuudennessatoista romaanissaan Skiftesvik muistelee elämänsä kulkua. Suurin tragedia on ollut oman pojan Kimin kuolema.

Joni Skiftesvik laittaa suuren painoarvon viimeisimmälle teokselleen.–Viimeisin kirja on aina erityinen.­

16.6.2018 15:44

Vanhaa satamakylää Martinniemeä ei ole enää olemassa. Ei ainakaan sellaisena kuin kirjailija Joni Skiftesvik kotikylänsä muistaa.

Oululaiskirjailijan lapsuudessa Martinniemessä oli yksi maan suurimmista sahoista ja vilkas satama.

Elettiin 60-luvun alkua. Puutavara ui maailmalle ja kylän satamassa kävi vilkkaina vuosina 200 laivaa. Töissä satamassa oli jopa 300 ihmistä. Raitilla puhuttiin monella kielellä. Kylä oli iso ja elävä.

– Tienasin taskurahoja soutamalla merimiehiä iltaisin laivoista rantaan, Joni Skiftesvik muistelee lapsuuttaan Martinniemessä.

Joni Skiftesvik laittaa suuren painoarvon viimeisimmälle teokselleen.–Halusin, että se ilmestyy tänä vuonna. Tuntui kivalta juhlistaa 70-vuotisjuhlavuotta.­

Muistot lapsuudesta ja kotikylän ”suuruuden ajasta” ovat jääneet lähtemättömästi mieleen.

– Elin niin värikkäässä ympäristössä, että kylä ihmisineen tunkee itsensä aivan väkisin toistuvasti kirjoihini.

Joka kevät, kun tulee voikukkia, Joni Skiftesvik muistaa myös sen kesän, jolloin hänen poikansa keksivät nimittää voikukkia puhalluskukiksi. Puhalluskukasta tuli uudissana, kun Skiftesvikin esikoiskirja Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (WSOY) ilmestyi 1983 ja nappasi J. H. Erkon palkinnon vuoden parhaasta esikoisteoksesta.

– Tuntuu hyvältä, kun kuulen lasten puhuvan puhalluskukista, Joni Skiftesvik sanoo.

– Se on kaunis, pehmeä sana ja vie muistot menneisiin iloisiin vuosiin.

Skiftesvikin lyhytlauseista ja tiivistä kerrontaa maustaa pohjoisen maiseman ja työpaikkojen, sahojen, satamien ja merenkulun sanasto. Pohjoinen kertoja on raivannut itselleen arvostetun paikan suomalaisen kirjallisuuden eturivissä.

– Olen kerännyt tietämättäni teksteihini aineistoa lapsesta lähtien, nyt sen tajuan, Joni Skiftesvik kertoo.

– Olin utelias. Jos joku kertoi tarinan, olin taatusti vieressä kuuntelemassa.

Lukuharrastuksen myötä mieleen alkoi putkahdella myös omia tarinoita. Paperille ne siirtyivät ensi kerran koulussa.

– Minulla on elävä muistikuva ainekirjoitustunnilta, kun kirjoitin ja kirjoitin. Havahduin vasta siihen, kun opettaja seisoi pulpetin vieressä ja sanoi kärsimättömästi, että pane jo piste, muut ovat välitunnilla.

Tiistaina ilmestyi Joni Skiftesvikin 31. teos ja 16. romaani Finlandia City (WSOY).

267-sivuinen omaelämäkerrallinen romaani on rinnakkaisteos Skiftesvikin edelliselle, 2015 Runeberg-palkitulle romaanille Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY).

– Kun alkaa olla 70 vuotta mittarissa, tekee mieli muistella vanhoja aikoja ja tehdä joitakin tapahtumia kuolemattomiksi. Saavatpa ainakin lapset ja lapsenlapset tietää, millaista elämää olen elänyt, kuuden lapsen isoisä sanoo.

Koko lapsuutensa Joni Skiftesvik sanoo kaivanneensa isää, jonka hän uskoi ja toivoi tulevan jonakin päivänä kauniilla valkoisella laivalla kotikylän redille. Isä oli norjalainen merikapteeni.

– Aina kun menin rantaan, toivoin, että redillä olisi viimeinkin se kovasti odottamani laiva.

Pian syntymänsä jälkeen Joni muutti äitinsä kanssa Norjan Bergeniin isänsä kotiseudulle. Avioliiton purkauduttua hän palasi takaisin Martinniemeen, Oulun pohjoispuolelle. Kasvattajina oli kaksi voimakasta naista. Lapsuus oli lämmin ja koti rakastava, mutta silti avioerolapsesta tuntui, että yksi tärkeä osa puuttui.

– Perhe ei ollut kokonainen, kun ei ollut omaa isää.

Uuden kirjan pääosassa ovat Jonin isäpuoli suomenruotsalainen laivakirvesmies Bror ja oman perheen naiset, äiti ja mummo, mutta myös koko värikäs Martinniemen kylä tarinoineen ja tapahtumineen.

– Kirjassa on paljon henkilöitä. He ovat kaikki oleellinen osa vanhaa satamakylää.

Nuorena Joni Skiftesvik puuhasi kavereidensa tapaan merille lähtöä. Äiti ja isäpuoli panivat kuitenkin tiukasti vastaan ja merimiehen elämä jäi kokematta. Kirjoittaminen on häntä vienyt, ensin toimittajana, sitten kirjailijana, eikä hän ole ammatinvalintaansa katunut.

– Olen saanut tehdä työtä, minkä olen kokenut tärkeäksi ja mieluisaksi.

Uusi romaani Finlandia City syntyi Villa Ailassa Martinniemessä, talossa, jonka Jonin äiti Aila rakensi 1964. Talo on samalla paikalla, jossa seisoi isoisän luotsi Vilho Enojärven 1920-luvulla ostama talo, kirjailijan synnyinkoti.

– Siellä minä kirjoitan kirjoja ja näytelmiä muistojen ja tutun maiseman sisässä, Joni Skiftesvik sanoo.

Myös edellinen romaani Valkoinen Toyota vei vaimoni oli omaelämäkerrallinen. Se lähti kehkeytymään omasta sydänsairaudesta ja vaimon samanaikaisesta sydämensiirrosta.

Hilkka Skiftesvik odotti uutta sydäntä melkein kaksi vuotta.

Joni Skiftesvikille tehtiin kesällä 2011 kaksi pallolaajennusta ja todettiin aortan repeämä. Hilkka makasi sydämensiirron jälkeen Helsingissä Meilahden sairaalan teho-osastolla samaan aikaan, kun Joni oli Oulun yliopistosairaalan teholla. Kummankaan toipumisesta ei oltu varmoja.

Tänä keväänä 45-vuotishääpäiväänsä viettänyt pariskunta voi nyt hyvin. Hilkka Skiftesvik istuu ryhdikkäänä WSOY:n vanhalla nahkasohvalla. Hän on lentänyt aamulla miehensä kanssa Oulusta Helsinkiin uutuuskirjan julkistustilaisuuteen.

– Hilkka on kuin tehty kirjailijan vaimoksi. Hän on aina antanut minulle mahdollisuuden paneutua täysillä kirjailijan työhön. Eräätkin kotityöt hän on tehnyt yksin, kun on nähnyt, että minulla on tärkeä kirjoitusvaihe päällä, Joni Skiftesvik kiittelee.

Hän täyttää heinäkuussa 70 vuotta.

– Uusi kirja olisi ehtinyt jo joulumyyntiin, mutta halusin sen ilmestyvän tämän vuoden puolella. Tein siitä syntymäpäivälahjan itselleni, Skiftesvik paljastaa.

Joni Skiftesvik laittaa suuren painoarvon viimeisimmälle teokselleen.–Viimeisin kirja on aina erityinen.­

Kirjailijan oma maailmantulo 1948 oli kuin suoraan dramaattisesta romaanista.

Joni Skiftesvik kuuli tädiltään äitinsä hautajaisissa 2003, mitä tapahtui heinäkuun päivänä 1948 Martinniemen Kurtinhaudalla.

– Kätilö kieltäytyi auttamasta äitiäni synnytyksessä, koska syntyvän vauvan, siis minun, isäni oli norjalainen merimies eivätkä vanhempani olleet naimisissa.

Kätilön kieltäydyttyä äidin sisar juoksi kylän poliisilaitokselle ja sai avukseen ystävällisen konstaapelin, joka patisti kovasanaisesti käräjillä uhaten kätilön lapsenpäästöön. Synnytys oli pitkä ja vaikea. Tädistä ja konstaapelista tuli Joni Skiftesvikin kummeja.

– Tuntuu oudolta ajatella, että olen poika, jonka kätilö ei halunnut syntyvän, Joni Skiftesvik kertoi Ilta-Sanomissa 2014.

Lapsena Joni sai kuulla letkautteluja taustastaan. Ihmiset osasivat olla julmia myös nuorta yh-äitiä kohtaan.

– Monet muutkin tapahtumat olivat eriskummallisia. Yksi niistä on kirjassa kertomani syöverin repun arvoitus, joka oli minulle päänvaivana vuosikymmeniä.

– Nuorena pojankossina nostin vahingossa katiskaa kokiessani ylös viinatrokarin jemman ja pudotin sen hädissäni syöveriksi sanottuun Kiiminkijokisuun syvänteeseen.

Monta vuotta Joni sai uhkaavia viestejä ja vihjeitä ja pelkäsi trokarien kostoa.

– Mistä oli kyse, kuinka laaja ”bisnes” oli kyseessä, keitä trokarit olivat – kaikki sai yllättävän ratkaisun vasta 1992 Englannissa, kun viimeiset palat loksahtivat syöverin palapelissä paikalleen, kirjailija kertoo.

Luonto, meri ja metsä. Ne ovat Joni Skiftesvikille tärkeitä.

Kauriit käyvät päivittäin tarkistamassa, josko kirjailijan kasvimaalla Oulussa olisi jo jotakin popsittavaa. Aaltojen kumu kantautuu Villa Ailan pihalle. Ruskosuohaukka kiertää talon yllä pienenevää kehää, pikkulinnut pihassa vaikenevat.

– Tärkeintä elämässä on perhe, Joni Skiftesvik sanoo mietteliäänä.

Siihen kuuluvat vaimo, aikuinen poika Kai ja kaksi tytärtä Saga ja Helga puolisoineen sekä kuusi lastenlasta. Vanhin lapsenlapsi Otto on 12-vuotias, nuorimmat Mio ja Sofia 7 ja 6 kuukautta. Emil, Ida ja Paulus siinä välissä. Kaikki asuvat Oulussa, suhteellisen lähellä mummolaa.

– Kai se johtuu omasta vajaaksi jääneestä isäsuhteestani, että haluan pitää tiiviisti yhteyttä lapsiin ja lastenlapsiin. Tapaamme lähestulkoon joka päivä.

Biologiseen isäänsä Joni Skiftesvik tutustui vasta aikuisena.

Isä lähti merille 1949 ja katosi poikansa elämästä vuosikymmeniksi. 1980 Joni kirjoitti isälleen kirjeen. Tämä vastasi ja tuli käymään.

– Hän oli oikeastaan aika rohkea ihminen, kun tuli ja loi kontaktin niin pitkän ajan jälkeen. Hän eli sen jälkeen vain kaksi vuotta. Meille ehti kehittyä hyvä, jopa lämmin suhde.

Edellisessä kirjassaan Joni Skiftesvik kertoi nuoremman poikansa Kimin menetyksestä. Hän hukkui kymmenvuotiaana.

Joni pakeni surua tutuille poluille ja rantakiville Martinniemessä.

Oman pojan kuolemasta on jo pian 33 vuotta. Joni Skiftesvik sanoo, ettei suru ole vähentynyt, mutta sen kanssa on ollut pakko oppia elämään. Vaihtoehtoja ei ole.

– Minulla on paljon kuvia Kimistä. Pystyn katsomaan niitä kuivin silmin ja jopa hymyilemään Kimille.

– Aina kun uusi lapsenlapsi syntyy, muistelen Kimin syntymää ja meidän yhteistä aikaa. Kim oli nauravainen poika, hänellä oli kauniit siniset silmät ja hyvä huumorintaju. Hän osasi nauraa makeasti jopa itselleen.

Joni Skiftesvikin tarinoiden maisemissa liikutaan la 9.6. klo 18 Martinniemen rantametsän kulttuuripolun kirjailijakävelyllä. Vetäjänä on Skiftesvikin tuotannosta väitellyt Satu Koho.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?