Saipanin saari Tyynellä valtamerellä. Käynnissä ovat japanilais-amerikkalaisen Gehenna-nimisen kauhuelokuvan kuvaukset. Suomalainen Mari Lappalainen on etukäteen pyytänyt paikallisia viranomaisia raivaamaan polun viidakon läpi kuvauspaikalle. Mutta tuotantoryhmän saapuessa paikalle ilmenee, että koko viidakko on hakattu matalaksi.
– Meillä oli pari tuntia aikaa kehittää viidakko sinne. Muutimme suunnitelmaa siitä, mihin päin kuvataan ja leikkasimme äkkiä viidakkoveitsellä köynnöksiä paikalle, lavastaja muistelee kahvikupin ääressä losangelesilaisessa kuppilassa.
Sellaista on pienten indie-filmien kuvaus. Välillä joutuu improvisoimaan lennosta. Marin äänessä on lievää amerikkalaista korostusta ja puhe vilisee anglismeja – tulosta maailmalla vietetyistä vuosista. Hän hakeutui 15-vuotiaana Vantaan ammattiopisto Variaan puutyöskentely- ja artesaanilinjalle.
– Olin nuori, enkä oikein tiennyt, mitä haluaisin opiskella. Koulussa tehtiin myös lavasteita ulkopuolisille asiakkaille, hän taustoittaa.
Mari myöntää painaneensa lujasti töitä viimeisten kymmenen vuoden aikana.–Kyllä se on vaatinut työtunteja ja ponnisteluja. Monta kertaa on kaaduttukin, mutta ei kun ylös vaan ja eteenpäin.
Mari pääsi työharjoitteluun lavastetalo Silver Zombielle. Siellä hän rakensi ja kuljetti lavasteita sinne, minne tarvittiin. Lavastepajassa tehtiin ohjelmia, kuten Jussi-gaala, Suurin pudottaja, mainoksia ja Lordin kauhuelokuva Dark Floors, joka kuvattiin Oulussa.
– Jokainen projekti oli uusi ja erilainen. Se oli jännittävää. Muistan, kun menin kavereiden kanssa elokuviin ja näin ensimmäisen mainoksen, jota olin ollut tekemässä. Se oli hieno fiilis, Mari innostuu sinisiksi lakatut kynnet heiluen.
Ammattikoulusta valmistuttuaan nainen piti välivuoden New Yorkissa. Siellä asuva, mainosalalla toimiva serkku ehdotti, että Mari ryhtyisi lavastesuunnittelijaksi. Hän pääsikin englantilaiseen Wimbledon College of Arts -taidekouluun.
– Siellä oli mahdollisuus tehdä myös omia projekteja. Avustin rekvisiittoria kesäapulaisena BBC:n minisarjassa The Bleak Old Shop of Stuff. Kuvauspaikalle oli lavastettu kuningatar Victorian aikainen katu. Sen piti olla pehmeä, koska kadulla ratsastettiin hevosilla, eikä kavioiden äänten haluttu haittaavan tuotantoa.
Englannissa suomalaisnainen pääsi lavastamaan ensimmäisen varsinaisen pitkän elokuvansa London Latino.
– Ohjaaja oli brasilialainen, eikä kuvaaja puhunut lainkaan englantia. Kommunikointi oli vähän haastavaa, mutta hyvinhän se loppujen lopuksi meni. Toin filmiin värejä, huonekauluja ja pieniä elementtejä, jotka auttoivat tarinan kerronnassa. Yksi henkilöhahmo oli laitapuolen kulkija, jolla oli päihdeongelma. Sen piti heijastua hänen asunnossaan, josta tehtiin sotkuinen, Mari selittää.
Nainen jatkoi opintojaan maisteriksi pankkilainan ja stipendin turvin arvostetussa American Film Institutessa Hollywoodissa.
– Opettajat olivat yhä filmiteollisuudessa työskenteleviä ammattilaisia. Kaiken piti olla pilkulleen oikein. Teimme lyhytelokuvia ryhmissä yhdessä käsikirjoittaja-, kuvaaja-, ohjaaja- ja tuottajaopiskelijoiden kanssa, hän kertoo.
Valmistuttuaan Mari sai työviisumin ja jäi Los Angelesiin luomaan uraansa. Ensimmäisten puolentoista vuoden aikana nainen suunnitteli kaksi pitkää ja kaksi lyhytelokuvaa, Kaliforniassa kuvatun Ismo-sarjan toisen tuotantokauden ja oli luomassa luonnenäyttelijä J. K. Simmonsin uutta tv-sarjaa Counterpart.
Viime kesänä Mari lukitsi kotioven takanaan ja lähti seitsemäksi kuukaudeksi Atlantaan tekemään Marvel-tuotantoa Ant Man and the Wasp nimikkeellä apulaislavastaja.
– Työtäni oli kommunikoida rakennusmiesten kanssa ja katsoa, että kaikki tehtiin piirustusten mukaan.
Marilla on Apple-kello ranteessa. Se mittaa muun muassa kuinka paljon käyttäjä kävelee päivittäin. Naisella oli sama kello Atlantan kuvauksissa.
– Rakensimme lavasteita samanaikaisesti viidelle kuvauspaikalle. Jouduin juoksemaan niiden välillä koko päivän. Satuin katsomaan kelloa päivän päätteeksi. Olin kävellyt 35 kilometriä! Kyllä jalat sen jälkeen olivat kipeinä, Mari nauraa.
Haastatteluhetkellä lavastaja tekee pilottia ehdotettuun L.A. Confidential -tv-sarjaan. Se perustuu samannimiseen rikoselokuvaan vuodelta 1997 ja sijoittuu 1950-luvun Los Angelesiin.
– On hauskaa mennä ympäri kaupunkia ja etsiä kuvauspaikkoja location scoutin kanssa. Työhön sisältyy tutkimusta – mitkä asiat olivat aikakaudelle ominaisia ja mistä löydämme ne. Selaan vanhoja katalogeja. Joskus moderneja mainostauluja pitää poistaa kuvausten ajaksi, nainen kuvailee.
Hän ei yleensä pääse hengailemaan tähtien kanssa.
– Me lavastajat olemme aina askeleen edellä kuvausryhmää, sillä lavasteiden täytyy olla valmiit ennen kuvauksia, Mari tietää.
Prosessi alkaa käsikirjoituksesta. Lavastaja lukee sitä hiukan eri silmällä kuin vaikkapa näyttelijä.
– Ensin luen käsikirjoituksen tarinana ja mietin, mikä tunne siitä jää. Seuraavalla lukukerralla rupean kirjoittamaan yksityiskohtia, kuten missä kukin kohtaus tapahtuu. Joudutaanko paikka rakentamaan vai löytyykö sopiva lokaatio? Se riippuu myös budjetista. Koetan saada henkilöhahmoista kaiken irti. Keskustelen ohjaajan ja kuvaajan kanssa heidän näkemyksistään, lavastaja luonnehtii.
Hän myöntää painaneensa lujasti töitä viimeisten kymmenen vuoden aikana.
– Kyllä se on vaatinut työtunteja ja ponnisteluja. Monta kertaa on kaaduttukin, mutta ei kun ylös vaan ja eteenpäin.
Nainen on pärjännyt taloudellisesti. Töitä on riittänyt. Tulevaisuudensuunnitelmatkin ovat selvillä.
– Haluaisin luoda tarinoita, joita ei ole aikaisemmin kerrottu. Olisi kivaa päästä suunnittelemaan isompia studioelokuvia, vaikken sulje pois indie-elokuviakaan, sillä ne ovat usein kekseliäitä. Etenkin fantasiaelokuvat ovat aina kiinnostaneet minua. Niissä on erilainen maailma, jossa saa käyttää mielikuvitusta. Tahtoisin suunnitella joku päivä ison fantasiaelokuvan, Mari toivoo.
