Hulvaton tarina kulissien takaa: Tällaista on osallistua Suomen hauskin tavis -ohjelmaan – pystyisitkö sinä tähän? - Viihde - Ilta-Sanomat

Hulvaton tarina kulissien takaa: Tällaista on osallistua Suomen hauskin tavis -ohjelmaan – pystyisitkö sinä tähän?

Tuottajan mielestä Pirkko Sepin mariseva rouvashahmo oli esitysvalmista kamaa mutta kiroilua kehotettiin vähentämään.

Julkaistu: 17.2.2018 9:00

Toimittaja Pirkko Seppi lähti testaamaan huumorintajuaan tosi-tv-ohjelmaan, vaikka lapset ilmoittivat vaihtavansa sukunimensä. Tarkoitus oli kartuttaa ruumisarkkurahastoa 7000 eurolla, vaan kuinkas sitten kävikään?

Kaikki alkoi siitä, kun tarjosin Yellowfilm-tv-tuotantoyhtiölle kepeitä sketsikäsikirjoituksia. Tuottaja ei ollut ehtinyt perehtyä tuotoksiini mutta kutsui minut koekuvauksiin Nelosella esitettävään Suomen hauskin tavis -ohjelmaan.

Ohjelma on seurapiireissäni pikemminkin kammo kuin kulttimaineessa. Vakisuhteen toivossa lupauduin silti hankkeeseen.

Lapseni ilmoittivat vaihtavansa sukunimensä. Ystäväni ihmettelivät enkö tiedä, että ohjelmassa on vain pieruhuumoria lataavia juntteja itseään häpäisemässä.

Kritiikistä voimaantuneena totesin, että ohjelmahan on justiinsa niin hyvä kuin miksi esittäjät sen tekevät. Voittihan viime kaudenkin kaksi lahjakasta nuorta tyttöä.

Koekuvauksiin menoa ennen jännitti ja yön valvotti se, suostuuko kukaan Helsingissä näyttämään maalaisjuntille, miten metroon ostetaan lippu. Täysin zombi-tilassa saavuin koekuvauksiin. Tuottajan mielestä mariseva rouvashahmoni oli kuitenkin esitysvalmista kamaa. Kiroilua kehotettiin vähentämään, koska kysymyksessä on perheohjelma.

Uusia ideoita syntyi lumisina päivinä hiihtolenkeillä. Varsinainen kuvauspäivä läheni samaa tahtia arktisen hirmumyrskyn kanssa. Esiintymistä suurempi huoli oli, miten päästä Pasilaan aamukahdeksaksi. Oli pakko yöpyä Helsingissä sukulaisten nurkissa.

Mikään määrä melatoniinia ei tuonut nukkumattia lähellekään, joten tutussa zombi-tilassa katselin aamupimeällä tulvivia katuja. Oli törsättävä ja tilattava taksi. Tsemppailin, ettei parinkympin taksimatka juuri kirpaise, kun huomenna 7 000 euroa rikkaampana kirmaan kotiin päin.

Taksikuski rohkaisi, ettei siinä kuinkaan käy, vaikka kuinka koheltaisi – kuka niitä semmoisia kauan muistaa.

Studiossa oli koolla jo parinkymmenen hengen sakki. Ohjelman esiintymisvalmentaja Jaana Saarinen esittäytyi ja lupasi sparrata meidät henkisesti ja ruumiillisesti kisakuntoon aamupäivän aikana. Nauhoitus ja esiintyminen yleisön ja tuomareiden Riku Niemisen ja Krisse Salmisen edessä olisi iltapäivällä lounaan jälkeen.

Jaana kertoi tietävänsä ohjelmaa ympäröivistä ennakkoluuloista, mutta kehotti karistamaan ne pois.

Jaana Saarinen valmensi esiintyjiä. Hyvistä tavoista pidetään kiinni, hän sanoi.

Esittäydyttiin, ja sakissa näytti olevan tyyppejä joka lähtöön. Oli pari rotevaa Pohojanmaan äijänkörilästä, laulavainen, pyöreä tätikulta Karjalasta, tanssiva pariskunta, teinityttöjä ja akrobaattiryhmä. Kaikki ihan täyspäisen oloisia.

Jaana antoi käytännön vinkkejä. Kovin runsasta rekvisiittaa ei lyhyeen esitykseen pidä haalia, ja hyvistä tavoista pidetään kiinni. Kysyin saako rumia puhua, ja Jaana lupasi, että noin siivon ja hiljaisen näköisen ihmisen suusta ne voi olla ihan hauskakin kontrasti – jos ei ihan tavattoman härskejä juttuja tule.

Tsemppaamisen jälkeen siirryttiin areenalle vetämään harjoitukset vielä ilman rooliasuja, ja formaatin säännöt kerrattiin. Ohjelmassa kullakin on aikaa minuutti kerrallaan saada tuomarit Krisse Salminen ja Riku Nieminen nauramaan tai ainakin jompikumpi hymyilemään.

Jos se ei minuutissa onnistu, niin peli poikki. Jos onnistuu, saa satasen ja voi valita, ottaako rahat vai jatkaako uhkapeliä ja vaarantaa jo ansaitun potin. Toisesta naurettavasta minuutista tienaa 500 euroa ja kolmannesta 1 000 euroa.

Jos oikein hyvin käy, niin finaalista kilpailija poistuu 7 000 euroa rikkaampana.

Porukka tuntui harjaantuneelta ja hyvin treenatulta – joku oli kisassa jo toista kertaa. Karjalaismuori oli vähän kliseinen, mutta silti herkkupala kailottaessaan ujostelematta. Hän ihmetteli missäs on se Kari Salmelainen, jonka piti hänelle sulhanen järjestää. Muori tyyntyi kun vakuutettiin, että vaikka Salmelaista ei ole, niin kyllä hän televiisiossa kuitenkin on.

Lasten akrobaattiryhmä oli huikean taitava kuin suoraan ammattisirkuksesta. Esityksen hiominen oli vaatinut varmasti vuosien treenin. Kaiken oikeuden mukaan työ olisi jotenkin palkittava, mutta formaatti tuntui näille taitureille vähän väärältä.

Itse pääsin vuorollani harjoittelemaan – mitkään tsemppaamiset ei auttaneet vaan tutisin ja sopertelin. Olin suunnitellut, miten kääntää mahdollinen aito mokailu muka hallituksi huumoriksi. Otin muovikassista ikiaikaisen haastattelunauhurini ja kerroin, että kaikki haastateltavani pyytävät sitä aina tekniikan museoon, mutta en toki toimivasta kapineesta luovu. Ja onhan se nytkin tarpeen.

Nimittäin siltä varalta että olen lavalla täysin kuoliossa, olen nauhoittanut esitykseni ja voin panna nauhan pyörimään ja suorittaa numeroni onnistuneesti ja turvallisesti playbackina.

Vitsi ei uponnut ollenkaan. Olin oikeasti unohtanut panna nauhuriin patterit, ja kun viimein löysin ne kassin pohjalta, en tutisevin käsin saanut niitä paikalleen, vaan lattiamanun piti tulla hätiin. Tämä bravuurini oli katastrofi.

Jompikumpi tuomareista, Krisse Salminen tai Riku Nieminen, on saatava nauramaan. Aikaa on minuutti.

Keskipäivällä lounaan jälkeen puettiin esiintymisasut päälle, käytiin maskissa ja siirryttiin lavan taakse odottamaan yleisön ja Rikun ja Krissen saapumista. Oma esiintymisvuoroni oli heti pohojaalaisten puukkojunkkariveljesten jälkeen.

Olin jotenkin saanut meditoitua itseni kasaan. Jaana auttoi vakuuttamalla, että jutut on hyvät, puhut vaan kovalla äänellä.

Niinpä astelin saidan ja äreän tädin hahmossani yleisön eteen ja kysyin Rikulta, onko se varmasti Riku. Oliko sillä henkkareita näyttää. Tiedustelin vielä , että ei sunkaan se ryyppää, kun on niin huonona – ihan kusimadon näköiseksi kuihtunut.

Ennenhän se oli sentään pulskempi poika, silloin kun se sitä munaa näytteli. Vieläkös se sitä näyttelee?

Yleisö suli, ja tirskuvalle Krisselle tiuskaisin: ”Mitähän toikin akka vahtaa. Onkohan se mustasukkainen?”

Ne nauroivat. Nauroivat vielä sillekin kun esittelin risaista villapaitaani ja niuhotin, ettei järki-ihminen ehjiä vaatteita arkisin raski käyttää.

Olin polleata kun summeri soi ja juontaja ilmoitti, että nyt on 500 euroa tienattu. Otanko rahat vai haluanko jatkaa? Reteästi kiekaisin, että totta kai jatkan.

Yleisö ulvoi kun kerskailin, etten ole ollenkaan persaukinen ihminen, vaan arkkurahat kyllä on. Mutta tuomareita ei enää naurattanut.

Kello kävi, ja hätäpäissäni sopotin ohi käsikirjoitukseni, että Ismo Leikola opetti, että klassisessa stand-up-komiikassa pieru on välttämätön elementti. Mutta enpä tiedä sopiiko se myös naiskoomikolle. Ja eihän ihmistä välttämättä koko ajan pieretä.

Nyt oli tuomaristo hiljaa, ja yleisö vähän hihitteli. Jouduin poistumaan areenalta kartuttamatta sentilläkään arkkurahastoani. Esittämättä jäivät parhaat sketsini.

Enempää en tässä paljasta. Katsokaa itse. Suomen hauskin tavis -ohjelman toinen tuotantokausi alkoi Nelosella helmikuun alussa.

Stand-up-komiikka on herkkä laji eikä sovi amatööreille. Kisassa on isohkot palkinnot, koska varmaa on, ettei joka toinenkaan kisailija palkinnoille yllä. Järjestäjän mukaan sopimuksia ei tehdä eikä etukäteen päätetä, mikä naurattaa. Hah!

Kirjoittaja on ohjelman jaksossa 6 eli 2.3. Nelonen ja Ilta-Sanomat kuuluvat Sanoma-konserniin.