Sen piti olla aivan tavallinen kesäkuinen päivä vuonna 2013. 23-vuotias Anni Jaatinen, joka käyttää lempinimeään Äni, oli autossa matkalla poikaystävänsä kanssa Patentti- ja rekisterihallitukseen viemään papereita. Hän aikoisi viimeinkin toteuttaa unelmansa: perustaa oman yrityksensä ja ryhtyä taiteilijaksi.
– Ja sitten nuudelini kärähtivät! Voitko kuvitella, että juuri sillä matkalla! Äni parahtaa.
”Nuudeleiden kärähtämisellä” Äni tarkoittaa vakavaa aivotulehdusta, johon hän sairastui täysin yllättäen ja joka oli lopulta viedä hänen henkensä. Nyt neljä ja puoli vuotta myöhemmin Äni todella tekee töitä taiteilijana ja hänen ensimmäinen näyttelynsä on avattu Helsingissä sijaitsevaan Galleria Kajasteeseen. My Rosy Road -nimisessä näyttelyssä Äni käy läpi selviytymistarinansa sarjakuvien, veistosten ja maalausten kautta. Ja se tie ei todella ole ollut ruusuinen.
Palataan vielä vuoteen 2013.
– Ajoin autoa ja pysähdyimme poikaystäväni kanssa Mäkkärin autokaistalle. Kun minulta kysyttiin, mitä saisi olla, en yhtäkkiä pystynyt puhumaan. En saanut sanaakaan suustani ja en muistanut, miten puhutaan, Äni muistelee.
– Minusta tuntui, että pökerryn rattiin.
Äni ja hänen poikaystävänsä pistivät oireet alhaisen verensokerin piikkiin, ja Äni vaihtoi kuskin paikalta pelkääjän paikalle. Varttia myöhemmin alkoivat rajummat oireet.
– Yhtäkkiä alkoivat järkyttävät kivut ja hallusinaatiot.
Poikaystävä ajoi Änin välittömästi sairaalaan. Äni kertoo, että hänen oireensa kuitattiin migreeninä ja hänet käskettiin kotiin lepäämään. Siitä alkoi kuuden päivän piina. Äni kertoo kärsineensä erilaisista kivuista usean päivän ajan ja yrittäneensä saada apua oloonsa sekä julkiselta että yksityiseltä puolelta.
– Oloni meni hauraaksi ja persoonallisuuteni muuttui. Tasapainoni ei ollut entisellään ja kaikki toimintoni hiipuivat. Minusta otetun videon avulla saimme todistettua lääkärille, että tällaista se on, kun emme ole täällä lääkärin vastaanotolla.
Selvisi, että Äni on sairastunut erittäin vakavaan virusperäiseen aivotulehdukseen. Vastaavissa tapauksissa potilaan ennuste on parempi, mitä pikemmin tauti tunnistetaan. Lääkehoito tulisi aloittaa muutaman ensimmäisen oirepäivän aikana.
– Pääsin hoitoon vasta kuudentena päivänä. Siitä syystä voidaan sanoa, että on ihme, että edes olen tässä.
Äni pääsi hoitoon Meilahden sairaalaan, jonka hoito saa nuorelta taiteilijalta vuolaat kiitokset. Sairaalajakso kesti noin kuukauden ajan, minkä jälkeen Äni on käynyt useamman vuoden ajan erilaisissa jatkoseurannoissa. Tie toipumiseen on ollut hidas ja vaatinut sisua. Nyt kun katsoo sitä, miten Änin silmät sädehtivät hänen puhuessaan taiteestaan ja kuinka lämpimästi hän ottaa galleriavieraat vastaan, ei voisi aavistaakaan, kuinka syvissä vesissä hän on joskus ollut.
– Minähän olin ihan normaali elämässä kiinni oleva mimmi, kun yhtäkkiä tuli täysi tiltti. Tämän kokeminen herätti minut siihen, että mitä tahansa voi tapahtua.
– Ihmisten pitää tietää, kuinka akuutti avun tarve aivotaudeissa voi olla. Näissä tilanteissa potilaille tai omaisille ei voi sanoa, että aivokuviin on kuukauden jono, että tilanne ei ole akuutti. Niin voi ehkä sanoa ihmiselle, jolla on polvessa jokin vamma, mutta ei jos tilanne on aivoissa.
– Ihminen joutuu elämään asian kanssa vuorokauden ympäri, vaikka lääkäri näkee potilasta vastaanotolla vain puolen tunnin ajan.
Änin taidenäyttely koostuu sarjakuvista, veistoksista ja maalauksista. Kaikki kertovat nuoren naisen selviytymistarinaa. Yhdellä seinällä on taulu, jossa on merihevonen.
– Kun olin sairaalassa, minua kuntoutettiin näyttämällä kuvakortteja. Yhdessä niistä oli merihevonen ja en millään muistanut sitä sanaa. Latinaksi merihevosen nimi on hippocampus (aivoturso), eli tällä on kaksoismerkitys.
Kun Äni oli sairaalavuoteen omana hän antoi itselleen ja Jumalalle lupauksen: ”Jos parannun aion tehdä merkityksellistä taidetta ja auttaa muita.”
– Pääni sisällä rukoilin, että saisin uuden mahdollisuuden ja tekisin kaiken aivan toisin. En vain ajelehtisi elämässäni, vaan tekisin elämälläni jotain.
Kun sanat viedään, kosketuksesta tulee entistä tärkeämpää.
– Kaikki oli takkuista ja olin ikään kuin unessa, jossa yritin juosta, mutten päässyt pakoon. Niissä hetkissä minulle tärkein kommunikointitapa oli kosketus. Vaikka kaikki muut aistini heittivät, kosketuksen tunsin aina. Se oli kuin keidas autiomaassa.
– Olen niin kiitollinen ja siunattu siitä, että olen tässä tällä hetkellä ja että pystyn ilmaisemaan itseäni näin isolla paletilla.
Suurimpana tukenaan Äni pitää läheisiään ja uskoa, josta on saanut paljon voimaa. Nyt Äni kokee olevansa täysin terve ja tahtoo lunastaa lupauksensa auttaa taiteensa avulla muita aivopotilaita. Suorissa sarjakuvissaan Äni kertoo kulkemansa tien. Sama sarjakuvanovelli lähetetään seuraavaksi sairaaloihin ympäri maailmaa, jotta siitä hyötyisivät niin lääkärit kuin potilaat.
– Kun on aivoista kyse, potilaalle ei uskalleta antaa paljon toivoa. Toivon, että joku voi saada minun tarinastani toivoa.
Kaiken kokemansa jälkeen Äni sanoo suhtautuvansa elämään nöyrästi ja olevansa onnellisempi kuin vuosiin. Näyttelyssä sarjakuvat ovat mustavalkoisia.
– Keväällä lisään taiteeseeni väriä ja räiskettä. En rajoita itseäni, kuten ennen aivotulehdusta, sillä tiedän että mitä tahansa voi sattua.
Äni Jaatisen näyttely My Rosy Road esillä Galleria Kajasteessa Helsingissä 18.1.–11.2.
