Pienen kambodzhalaispojan riipaiseva ele sai Marco Bjurströmin kyyneliin – kohtasi nuoria orpokodissa: ”Matkan koskettavimpia hetkiä” - Viihde - Ilta-Sanomat

Pienen kambodzhalaispojan riipaiseva ele sai Marco Bjurströmin kyyneliin – kohtasi nuoria orpokodissa: ”Matkan koskettavimpia hetkiä”

Marco Bjurström matkasi Kambodzhaan opettamaan tanssia orpokodissa asuville nuorille.

Julkaistu: 21.1.2018 17:13

Marco Bjurström odotti näkevänsä Kambodzhassa enemmänkin kurjuutta, mutta nuorten fiksuus ja tulevaisuudentoivo vasta tuntuikin traagiselta.

Kaksi askelta eteen, sitten sivulle, pyörähdys ja vielä kädet mukaan! Ja taas uusiksi.

Hiki valuu kambodzhalaisen orpokodin terassilla. Musiikki raikaa ja parikymmentä nuorta seuraa tarkasti opettajansa ohjeita.

Viimeistään nyt tulee todistettua, että Marco Bjurström innostaa ihmiset mukaan ja saa hyvälle tuulelle. Kokenut tanssinopettaja kannustaa ja saa jokaisen tuntemaan tanssin iloa. Vakavailmeisinkin kambodzhalaisteini alkaa veivata pala palata rakentuvaa tanssikoreografiaa hymyssä suin.

– Ihan hassua ja hullua, kihertää 16-vuotias Trey Uy Tok jälkikäteen.

Kymmenen vuotta orpokodissa asunut tyttö haaveilee opettajan ammatista. Hän jakaa huoneen muutaman nuoremman tytön kanssa ja opettaa heille vapaa-ajalla kieliä ja ompelua. Kenties jatkossa myös tanssia?

– Ehkä, Tok nauraa, kun Marco kysyy, vaihtuuko khmeriläisten tanssien opettaminen nyt show-tanssiksi.

Ainakin tyttö pyytää Marcoa vielä kertaamaan tanssitunnin moovit.

Suomen Lähetysseuran Toivoa.fi-kampanjan kasvona Kambodzhaan lokakuussa matkustanut tanssinopettaja ja ohjaaja pyyhkii hien lisäksi silmäkulmiaan. Orpokodin nuorten kohtaaminen koskettaa.

Marco tunnustaa itsensä itkupilliksi, mutta tutustuminen Lähetysseuran tukemaan työhön orpokotinuorten ja vammaisten lasten parissa saa hänet liikuttumaan viikon matkan aikana useamminkin.

Olemme maan toiseksi suurimmassa kaupungissa Battambangissa. Orphan Centre II -orpokoti on rakennettu ranskalaisnäyttelijä Juliette Binochen lahjoittamilla rahoilla. Valtio pitää yllä orpokotia, ja pihalla kukkivat toisen hyväntekijän lahjoittamat kukat ja puut.

Paikka on orpokodiksi hyvätasoinen, ei pelkkä lasten säilytyspaikka tai orpokotiturismin kohde, kuten moni paikka Kambodzhassa. Lähetysseuran yhteistyöjärjestö M’lup Russey tekee täällä kehitysyhteistyövaroilla elämäntaitovalmennusta ja auttaa nuoria löytämään paikkansa yhteiskunnasta, kun he täysi-ikäistyvät.

Orpokodin johtaja kertoo, että maassa on reilut 400 orpokotia ja niissä asuu lähes 17 000 lasta ja nuorta. Epävirallisten orpokotien määrää ei tiedä kukaan.

– Valtaosalla Kambodzhan orpokotien lapsista on vähintään toinen vanhemmista elossa. Lapset ovat orpokodissa, sillä köyhät vanhemmat uskovat lasten saavan siellä paremmat eväät elämäänsä kuin kotona, orpokodin johtaja sanoo.

Joskus näin myös onkin, sillä orpokodissa lapsi pääsee varmemmin kouluun ja saa ruokaa. Mutta kun nuori tulee täysi-ikäiseksi ja joutuu lähtemään orpokodista, hänellä ei ole välttämättä minkäänlaisia käytännön taitoja selvitä laitoksen ulkopuolella.

– Työtekijät kertoivat, etteivät nuoret aina halua tai voikaan palata oman perheenkään luo, sillä siteet ovat ehkä katkenneet orpokodissa asumisen aikana. Ja juuri itsenäistymisvaiheessa nuorilla on suurin riski joutua kaikenlaisen hyväksikäytön uhriksi, myymään itseään tai orjatyöhön tehtaaseen. Tämä on raastava ajatus, Marco miettii.

Ei ihme, jos lapset ja nuoret ovat katkeria ja miettivät, miksi juuri minä en saa elää omassa perheessäni, vaikka sisko tai veli ehkä saavat.

– Aivan hirveä taakka kenen tahansa kannettavaksi, Marco sanoo, ja taas pitää pyyhkiä silmiä.

Rengas puhkesi kesken matkan Kambodzhan huonoilla teillä.

Tanssista innostuneen Trey Uy Tokin tarina on orpokodissa tyypillinen. Hänen köyhillä vanhemmillaan ei ollut varaa ruokkia ja kouluttaa kaikkia lapsia. Tytön isä kuoli ja äiti lähti seitsemän vuotta sitten Thaimaahan töihin nuoremmat sisarukset mukanaan.

Nauravainen tyttö kertoo olleensa ensin surullinen, kun ei saanut asua kotona. Aluksi pientä 6-vuotiasta pelotti olla vieraiden ihmisten joukossa.

– Mutta en minä enää ole äidille vihainen, hän soittaa minulle aina silloin tällöin. Sopeuduin vähitellen tänne, ja sain kavereita. Kotona kaikesta oli pulaa. Täällä on ruokaa riittävästi ja pääsen kouluun, Trey sanoo.

Trey tekee Marcoon vaikutuksen realismillaan. Tytöllä on huikea kyky katsoa elämää valoisasti.

– Siinä on monelle meille oppimista. Mutta yhtä lailla muutkin nuoret täällä uskovat tulevaisuuteen.

Tanssitunnin lisäksi Marco pitää nuorille pienen työpajan työtekijöiden kanssa. He pohtivat yhdessä kelpaamista, elämässä pärjäämistä ja sitä, miten tavoitteisiin yltää.

Nuoret kuuntelevat tarkkaan, kun Marco kertoo heille elämäntarinaansa.

– On upea nähdä, miten herkkävaistoisesti nuoret ovat läsnä. He ovat selvästi miettineet isoja, perustavanlaatuisia kysymyksiä.

Vastaavassa tilanteessa suomalaisnuoret saattaisivat kysyä, paljonko tv-tähti tienaa. Orpokodin nuoria kiinnostaa, mitä Marco tekee epätoivon hetkellä, kun mikään ei tunnu onnistuvan ja unelma karkaa kauemmaksi.

– Eiväthän minun elämäni kovimmatkaan hetket ole verrattavissa näiden nuorten ongelmiin. Mutta olosuhteista riippumatta omien unelmien eteen on tehtävä töitä, Marco kertoo autossa matkalla takaisin pääkaupunkiin Phnom Penhiin.

Marco painottaa nuorille, että kaikesta huolimatta kannattaa aina haaveilla ja unelmoida isosti, mutta pitää silti realismi mukana.

– Isoihin unelmiin edetään pienten maalien kautta, askel ja päivä kerrallaan. Arjen valinnat tänään ja huomenna ratkaisevat.

Suomessakin erityisesti nuorten kanssa työskentelevästä tanssinopettajasta on helpottavaa nähdä, että kambodzhalaisnuorten asiat ovat paremmin kuin hän etukäteen pelkäsi.

Toisaalta juuri se tekee kohtaamisesta paljon traagisempaa.

– Odotin kohtaavani orpokodissa enemmän kurjuutta ja kauheutta. Mutta eiväthän nuoret olekaan mitenkään reppanoita, vaan reippaita ja sielultaan ihanan avoimia. Aivan kuten Trey.

– Nämä nuoret ovat niin fiksuja ja nöyriä. Heissä on paljon iloa, juuri niin kuin nuorissa ihmisissä on. Sitä paitsi muutama tanssitunnille osallistunut tanssi todella hyvin. Sekin ilahduttaa, Marco sanoo.

Battambangin tilanne on varmasti parempi kuin monessa muussa orpokodissa. Marco miettii myös, että kenties toivo on Kambodzhassa eri asia kuin koto-Suomessa.

– Tuntuu todella pahalta tai peräti kammottavalta, että toteutumattomien unelmien vaihtoehtona on usein prostituutio tai päätyminen hikipajoihin.

Marco heittäytyi lasten ja nuorten kanssa myös leikkiin. Turvallisen aikuisen seura oli monelle kallisarvoista aikaa.

Tanssinopettaja on tullut orpokotiin tapaamaan nuoria, mutta siellä asuu myös alle kouluikäisiä. Lepotauolla Marco seuraa nuorempien riekkumista pihalla. Helteessä he jaksavat leikkiä hippaa ja pelata palloa. Yhtäkkiä pieni käsi tarttuu isoa miestä etusormesta. Kietoo sormet ympärille, puristaa ja vetää. Kosketus ja katse vaativat. Katso minua!

Noin nelivuotias, ikäistään pienempi poika on kehitysvammainen. Turvallisen aikuisen ikävä on kova. Että joku huomaa.

Pojan ele saa Marcon silmät kyyneliin. Juuri sillä hetkellä hän on riittävän hyvä.

– Sitähän me kaikki etsimme aina. Että joku huomaa meidät, olemme riittävän hyviä.

– Minä kelpaan juuri tällä hetkellä tälle pienelle pojalle. Meillä ei ole yhteistä kieltä, pelkkä katse riittää kertomaan sen. Tämä kohtaaminen on varmasti yksi koko matkan koskettavimpia hetkiä, Marco sanoo.

Moni orpokodin nuori on köyhästä perheestä, jonka vanhemmilla ei ole mahdollista elättää kaikkia lapsiaan.

Tie Battambangin orpokodin ja pääkaupungin Phnom Penhin välillä on kuoppainen. 30 asteen paahtavassa helteessä maisema hohkaa kuumuutta, mutta ilmastoinnin ansiosta auton sisällä on jotakuinkin miellyttävää.

Asfalttitie kulkee halki riisipeltojen, joilla vesipuhvelit päivystävät. Se ohittaa pieniä kyläpahasia ja isompia keskittymiä. Buddhalaiset temppelialueet ovat paikoin rapistuneita mutta häikäisevät silti kauneudellaan.

Parinsadan kilometrin matkaan kuluu hyvinkin viisi tuntia. Auton hidas vauhti voi olla autonkuljettajan varotoimi, tai ainakin näin hän selittää rikki posahtavaa takarengasta: Liian kuuma tienpinta.

Suomalaisten osaksi jää lähinnä renkaanvaihdon katseleminen. Kuski ei kaipaa neuvoja.

– Hän on selvästikin vaihtanut katumaasturin renkaita aiemminkin, Bjurström nauraa.

Pitkäksi venyvän automatkan aikana tanssinopettaja ja ohjaaja ehtii kertoa muutenkin kuulumisiaan. Tekeillä on musikaali Prinsessa Ruusunen – paluu tulevaisuuteen, joka sai ensi-iltansa Kambodzhan matkan jälkeen, joulukuussa Helsingissä. Produktio toi lavalle samanaikaisesti aikuisia ammattilaisia ja 150 nuorta harrastajaa. Joukossa on eri tavoin vammaisia lapsia.

– ShedHelsingissä ketään ei paapota, eikä kenenkään vammoja voivotella. On mieletön nähdä kaikkien esiintyjien ilo ja ylpeys, kun he nousevat lavalle. Jokaisen meistä pitäisi saada tuntea olevansa näkyvä ja hyvä juuri sellaisena kuin on, Marco kertoo.

Nuoret innostuivat Marco Bjurströmin reippaasta otteesta tanssiin.

ShedHelsingin nuoret tulevat Bjurströmin mieleen, kun hän tutustuu Kambodzhan maaseudulla Kampotissa vammaisten lasten koululuokkaan. Lähetysseuran kehitysyhteistyövaroilla tukema vammaisjärjestö Komar Pikar haluaa muuttaa asenteita ja nostaa vammaiset osaksi yhteiskuntaa. Tähän asti he ovat olleet näkymättömiä ja heitä on hävetty.

Komar Pikar on perustanut tavallisiin kouluihin vammaisten luokkia, jossa oppilaat tottuvat toisenlaisiin koulukavereihin. Välitunnilla piha on yhteinen.

Pienen kylän alakoulussa vietetään syyslomaa, mutta vammaisten lasten luokka on paikalla. Tanssinopettaja Suomesta on vetänyt oppilaat paikalle. Tosin nämä lapset eivät vapaapäivistä piittaa muutenkaan: koulussa on niin kivaa, että sinne halutaan tulla myös lomilla.

Eri tavoin vammaiset lapset istuvat puoliympyrässä opettajansa edessä. Nyt treenataan numeroita ja rahoja. Osa lapsista pystyy vanhempina käymään perheen apuna torilla ja kaupassa. Silloin rahat pitää tuntea, ettei tule huijatuksi.

Tunnelma on välitön ja iloinen. Opettajat pitävät kuria, mutta nauravaisesti. Lapset kannustavat toinen toisiaan.

– Pidän todella paljon luokan ilmapiiristä. Koulu ei ole todellakaan pelkkä lasten säilytyspaikka, eikä ketään paapota tai voivotella. Jokaisella lapsella on henkilökohtainen opetusohjelma, Marco sanoo.

Elämässä eteenpäin. Orpokodin nuoria kiinnosti televisiotähden vinkit elämässä pärjäämiseen.

Tavallisten kouluaineiden lisäksi lapset opettelevat huolehtimaan hygieniastaan, syömään itse ja pukeutumaan. Osa saa fysioterapiaa. Vaikeimmin vammaisille lapsille viedään apua kotiin asti. Vammaisjärjestön työ on maassa uraauurtavaa. Järjestö on vaikuttamassa myös lainvalmisteluun.

– Kambodzhassa vammaisten asema on hyvin vaikea. Vammaisena syntyvä saatetaan syrjäseuduilla jättää jopa metsään kuolemaan. Kaupungeissakin perhe saattaa hävetä niin paljon, että he pitävät vammaisensa kotona piilossa. Vain harvat vammaiset saavat tarvitsemaansa fysioterapiaa tai muuta apua, saati pääsevät kouluun, Marco sanoo.

Kouluvierailulla jälleen yksi mieleenpainuvimmista hetkistä on Marcon vetämä tanssitunti. Napakkaan kuriin tottuneet koululaiset järjestäytyvät tanssinopettajan taakse ensin tiukkoihin jonoihin, mutta vähitellen tunnelma vapautuu. Show-tanssin pyörteisiin eläytyy jokainen täysillä. Yhteistä on ilonpito, nauru raikaa, joku vetää omia kuvioita.

– Ollaan näkyviä ja kelvataan tässä ja nyt, Marco sanoo.

Lapset ja nuoret saivat Marcon paitsi kyyneliin, myös nauramaan.

Hieno ja raju reissu, tiivistää Marco Bjurström.

Päällimmäisinä jäivät mieleen tanssiminen, ilonpito ja hihitys orpokodin nuorten ja vammaisten luokan kanssa.

– Heidän tapaamisensa oli hauskaa, kaunista ja voimaannuttavaa. Hirveät vessat, tienvierustojen roskakasat ja lika unohtuvat, ihmiset jäävät mieleen.

Marco jäi miettimään myös Kambodzhassa silmille tulevaa eriarvoisuutta. 16-miljoonaisesta kansasta kolmasosa elää alle dollarilla päivässä.

– Silti pääkaupungin kaduilla autokanta on hyväkuntoista. Porschet, Audit ja Mersut ruuhkauttavat keskustan katuja mopotaksien ja mopojen kanssa.

Trendikkäiden tuoremehubaarien ja raakakakkukahviloiden oven vieressä saattaa olla jonkun köyhän koti.

– Kunpa tapaamani lapset ja nuoret vain pääsisivät kasvamaan ehjiksi, eikä kukaan hyväksikäyttäjä veisi heitä harhaan. Meidän on annettava heille toivoa. Eikä vain sanoina, vaan konkreettisina tekoina ja hyvinä hankkeina. Niitä varten tarvitaan rahaa.

– Hienointa on, kun apua saanut alkaa myös itse vastaavasti auttaa. Näin teki sekin entinen orpokotinuori, joka kävi opettamassa perinteistä khmeriläistanssia entisessä orpokodissaan. Hän on hieno roolimalli nuoremmille, että hekin voivat löytää paikkansa maailmasta. Ja auttaa.

Kuvat: Hannes Honkanen

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?