Remu Aaltonen 70 vuotta: Tällainen rocklegendan elämä on ollut – loistokas ura, vankeustuomioita ja kaksi vakavaa onnettomuutta

rac

Julkaistu:

remu 70 vuotta
Remu Aaltonen juhlii tällä viikolla 70-vuotis­syntymä­päiväänsä. Rocklegenda jää eläkkeelle viimeisen jää­hallikeikan jälkeen. Sitten on enemmän aikaa lapsille ja lastenlapsille.
Remu Aaltonen istuu raskastekoisessa tuolissa kuin valtaistuimella. Hän on kotonaan Helsingin Vanhakaupunginlahdella, mutta asetelma on myös symbolinen: Henry Olavi Aaltonen on tullut tunnetuksi suomalaisen rockin päällikkönä.

Legendaarisen Hurriganes -yhtyeen pomona, suomeksi laulavana tyyliniekkana sekä äidinkielensä värikkäänä käyttäjänä Remu tullaan muistamaan hänen eläkevuosinaankin.

Ne alkavat nyt. 70-vuotissyntymäpäivä on keskiviikkona 10. tammikuuta. Viimeinen keikka jyräytetään puolestaan Helsingin jäähallissa 20. tammikuuta.
  • Jutun alussa olevalla videolla Remu Aaltonen pohdiskelee uransa päättämistä. Haastattelu julkaistu Radio Rockissa toukokuussa 2017.
Remu tunnetaan oma-arvontuntoisena miehenä ja tiukkana bändipomona, joka on saattanut sanoa vähän vitsin kautta esimerkiksi liiaksi juopottelevalle bändikaverilleen, että seuraavaksi katkaistaan kädet. Hänen kanssaan lavalle ei mennä horroksessa suorittamaan mitään puolivillaista.


– Jätkien on oltava varpaillaan. Kun näytän, että isku tulee nyt, sen on tultava kaikilta yhtä aikaa. Jumalauta, jos se ei tule, hän sanoo ottaen kasvoilleen julman ilmeen.

Mutta pian Remu istuu yhä enemmän kotonaan ”valtaistuimellaan” – ja kohtaa neljän lapsensa jälkikasvua, kymmentä lastenlastaan.

Millaisena isänä – ja isoisänä – Remu itseään pitää?

”Hyvälle pitää antaa hyvä – ja pahalle paha”

Kun asiaa kysyy Remulta suoraan, hän nostaa kätensä ylös ilmaan kuin maalia tuulettava jalkapalloilija.

– Millainen isä olen? Paras, hän vastaa nopeasti.

– Jos teen jotain, olen aina paras. Teen aina parhaani. En itseni takia, vaan siinä asiassa on aika joku toinen puoli. Jos olen hoitanut jonkun jutun ja joku sanoo:”Miten tämä on mahdollista? Miten tämä juttu voi olla näin?” Sitten tunnen suurta tyydytystä!


– Se on rakkautta. En ajattele itseäni, vaan kaikkien osapuolten pitää olla tyytyväisiä. Hyvälle pitää antaa hyvä – ja pahalle paha. Se on rankka setti, joka pitää osata erottaa. Mutta tämän päivän ihmiset eivät ymmärrä olla itselleenkään hyviä. Ehkä ne eivät vain ole musikaalisia.

Ovatko lastenlapsesi musikaalisia?

– Ihan mielettömiä. Kun he tulevat kylään, täältä pitää sammuttaa valot, laittaa mustat lasit päähän ja sitten alkaa ihan mieletön tsupu-du-pu-du-pu-vei-jou-vei (laulaen)! Vinski, 5-vuotias. Kun se lähtee sätkimään, silmät pyörivät päässä. Matto on äkkiä rullalla. Ihan älytön jätkä.

Pysytkö mukana? Vai pysyvätkö he sinun kyydissäsi?

– Mä en pysy niitten vauhdissa, kun ne liikkuvat niin nopeasti! Ne eivät osanneet kunnolla puhuakaan, kun ne sjungasivat jo. Olin kyllä itse ihan samanlainen, päästelin siansaksaa.


Onnettomuudet hidastivat tahdin

Remun vauhti on hidastunut vähitellen, mutta ennen kaikkea parin isomman tärskyn takia. Vuoden 1996 koiravaljakko-onnettomuudesta hän toipui soittokuntoon, mutta runsaan viiden vuoden takainen auto-onnettomuus rikkoi jalat ja aiheutti leikkauskierteen. Polvet eivät ole vieläkään kunnossa. Remu kävelee kumarassa, mielellään kepin tai sauvojen kanssa.

Mutta harva jos kukaan on kuullut hänen valittavan. Onnettomuuteen hän viittaa nytkin ikään kuin viestinä perustellessaan sitä, miksi keikkamuusikon ura loppuu. Ja se siis loppuu jää­hallikeikkaan, vaikka Remu ei ”näitä nykyisiä räppäreitä” oikein kruununperillisinä pidäkään ja jää­hyväiskiertue on osoittanut, että yleisöä riittää keikoille edelleen.

Mutta merkki on merkki.

– Kyllä mun pitäisi olla aika puupää, jos en ymmärtäisi, että jotain yritetään sanoa, kun lyhtypylväät hyppivät eteen!

Merkkejä on opittu lukemaan jo kotona. Eeva-äiti opetti.

– Meillä uskottiin katseesta. Jos ei hyvällä, niin pahalla. Kommunikaatio toimi, Remu kuittaa.

Vankeustuomiot ja kohtaamiset virkavallan kanssa


70-vuotinen elämä on jaettavissa eri jaksoihin. Väriä ja värinää on riittänyt kaikissa. Oli vaatimaton lapsuus junanvaunukodissa Helsingin maalaiskunnan Ruskeasannalla 1950-luvulla. 1960-luvulla alkanut rokkitouhu kasvoi suomalaisittain ennennäkemättömiin mittoihin Hurriganesin jättisuosion takia 1970-luvulla. 1980-luvulla tuli suomenkielisen musiikin kausi sekä aktiivinen isyys – ja sinne tänne eri vaiheisiin mahtui myös kohtaamisia virkavallan kanssa, vankeustuomioitakin.

20 vuotta Remu ehti asua Porvoossakin ennen kuin pari vuotta sitten muutti takaisin Helsinkiin ja sisusti taas nykyisen kotinsa persoonalliseksi vanhan esineistön näyttelytilaksi, kuin museoksi.

Näetkö, että olet aina ollut hyvän puolella?

Remu vastaa pitkällä kertomuksella siitä, kuinka kävi hakemassa Cadillacia Saksasta ja huomasi, että kuski yrittää huijata häntä. Puhelu pojalle auttoi kuitenkin berliiniläisten taksikuskien välityksellä Remun oikealle tielle.

– Sillä sitten seurasin rekkoja ja pääsin satamaan. Suomessa tullimieskin vain heilautti, että tervetuloa, Remu, hän kertoo.

Tuon kaiken tulkitkoon kukin, miten haluaa. Vaikeuksia on Remu Aaltosen elämässä riittänyt, mutta niiden vastapainoksi on ollut paljon hyviäkin hetkiä.

Eksymisen jälkeen tie on aina löytynyt.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt