Panu Rajalan valitsemat kirjat ovat vuosilta 1919–2008.
Teatterin- ja draamantutkimuksen ex-professori on tavannut listaamistaan kirjailijoista kaikki paitsi kolme jo aiemmin kuollutta. Yhtä hän on suudellutkin.
Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen Rajala luki jo lukion toisella luokalla Norssissa.
– Kirjoitin pieneen vihkoon romaanin hienoja filosofisia lauseita ja kielikuvia. Luin sitä hitaasti ja huolellisesti.
Vuonna 1974 Panu Rajala tapasi Waltarin tämän kotona Helsingin Tunturikadulla. Nuori maisteri Rajala oli pestattu kirjoittamaan rakastetun kirjailijan muistelmat puhtaaksi.
– Kerroin hänelle tämän tapauksen, Panu Rajala muistelee.
Waltari hymyili sinuhemaista hymyään ja sanoi: Saan paljon postia ulkomaalaisilta nuorilta lukijoiltani. Moni heistä on kertonut, että heillä on aivan sama tapa.
Sittemmin Panu Rajalasta on tullut Suomen huomattavimpia F.E. Sillanpään ja Mika Waltarin tuotannon asiantuntijoita. Hän on kirjoittanut muun muassa Sillanpäästä elämäkertatrilogian ja Waltarista elämäkerran.
Ilta-Sanomille tekemälleen Top 10 -listalle Rajala on kelpuuttanut vain kaksi naiskirjailijaa, Eeva Joenpellon ja Sofi Oksasen.
– Pidän kai sitten miesten kirjoittamista romaaneista enemmän, Panu Rajala päättelee.
– Samastun helpommin miesten luomiin henkilöihin, vaikka toisaalta naisten maailma aina kiinnostaa, vetoaa toisella tavoin.
Eeva Joenpelto on Rajalan mielestä yksi parhaita Suomen itsenäisyydenajan naiskirjailijoita, nimenomaan romaanikirjailijana.
He tapasivat keväällä 1974, kun Helsingin yliopistolla työskennellyt Panu Rajala teki Eeva Joenpellosta kirjailijahaastattelun tämän kotona Helsingin Lauttasaaressa. Joenpellon Lohja-trilogian ensimmäinen osa Vetää kaikista ovista oli ilmestynyt silloin.
– Ehkä me jossakin mielessä ystävystyimmekin. Viimeisen istunnon jälkeen hän tuli minua saattamaan pihanurmikolleen. Siinä lähtiessä me suutelimme pitkään ja lämpimästi.
– Hän sanoi, että Panu pysytään aina ystävinä ja kerrotaan aina toisillemme kaikki juorut kirjallisuudesta ja politiikasta. Olin juuri menossa naimisiin, ja asia unohtui. Ajattelin kai, etten halua ryhtyä nappulaksi hänen kirjallisuuspoliittiseen peliinsä. Myöhemmin vähän kaduttikin.
Panu Rajala on ollut kirjallisuuskentällä itsekin aktiivinen toimija. Hän on ollut F.E. Sillanpään seuran puheenjohtaja pariinkin otteeseen ja Mika Waltari -seuran ensimmäinen puheenjohtaja. Vuosina 1997–2001 hän oli Hiidenkivi-kulttuurilehden päätoimittaja.
– Meillä on vahva kirjallisuusperinne, hän sanoo.
– Nyt se on vähän ohentunut, vaikka kirjallisuus itsessään on taidokasta. Kosketus lukijakuntaan, samalla ostajiin on loitontunut. Suomalainen identiteeetti ei enää lepää kirjoitetun sanan varassa kuten 1800-luvulla ja vielä kuluneen sadan vuoden aikana.
Mutta kuinka vahva perinne oikein on? Kysymys on aiheellinen, sillä Panu Rajala ei ole kelpuuttanut listalleen yhtään kirjaa vuosilta 1981–2007.
Rajalan suosikit ovat klassikoita. Vuodelta 1919 mukana on kaksi kirjaa, 1930-luvulta kaksi ja 40-, 50-, 70- ja 80-luvuilta kultakin yksi romaani.
– Klassikot on helpompi määritellä. Sitä paitsi valitsin parhaat, en välttämättä omia suosikkejani, Panu Rajala sanoo.
– Vuosisadan alkupuolella ilmestyi niin hyviä kirjoja, ettei niitä voinut sivuuttaa. Jos tekisi omaperäisemmän listan, omia erityissuosikkeja voisi vähän vaihdella, mutta tässä on monia ohittamattomia romaaneja. Joukossa on vain kovia teoksia.
F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus (WSOY 1919)
– Tämä on edelleen paras ja rehellisin sisällissodan kuvaus siitä kaaoksesta, mitä vuoden 1918 sota merkitsi. Väinö Linnan Pohjantähti on suunnitelmallisemmin tehty myöhäisempi kuvaus. F.E. Sillanpää, joka eli keskellä näitä tapahtumia, näki miten päämäärätöntä ja sekavaa aika oli ja millaisen taakan alta miehet lähtivät etsimään parannusta elämäänsä. Se on hämmästyttävä suoritus. Kirja on kirjoitettu kesällä 1918, jolloin sodan jälkiselvittely oli vielä arimmillaan ja vankileirit täynnä. Että niin nopeasti 30-vuotias kirjailija näki sen tragedian ja sen syntyjuuret eikä ollenkaan suistunut valkoisten voiton hurmaan niin kuin monet muut kirjailijat.
Joel Lehtonen: Putkinotko (Karisto 1919)
– Ohittamaton kansankuvauksena ja kielellisesti verraton. Juutas Käkriäisen myyttisen alkuvoimainen suomalaismiehen hahmo on ohittamaton. Vastaparina on dialogi herrasväen edustajan, kirjanoppineen Aapeli Muttisen kanssa. Kirja kuvaa kaikkein parhaiten savolaisen kesäluonnon yhtä kesäistä päivää. Vaikka se kuvaa juuri kapinaa edeltävää aikaa, siinä on kuitenkin merkillinen aurinkoisuus, elinvoima ja vitaalisuus.
Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa (WSOY 1932)
– Arkinen ja karu ja samalla myöskin elämänmyönteinen kuvaus erittäin harmaasta tehdasmiljööstä. Siinä on poikien sivistystahtoa. Samuel Oino ja hänen ystävänsä haluavat tavoittaa jotain korkeampaa. Työläispojat tutustuvat kirjastossa ja löytävät siellä toisensa kirjojen välityksellä. He tekevät kuluttavaa työtä eikä elämässä ole paljon virikkeitä. Kirjassa on myös Samuli Oinon lihallinen rakkaus Eliisaan. Kirja ei ole henkilökohtainen lempikirjani, mutta sekin on ohittamaton. Se on virstanpylväs, tehdastyöväestön paras kuvaus.
Volter Kilpi: Alastalon salissa (Otava 1933)
– Luin tämän vasta muutama kesä sitten. Kirja on tuntunut kielellisesti vähän konstikkaalta ja keinotekoiselta, muta kun siihen pääsee sisään, se lähtee vetämään. Kielen tasoon hurmaantuu, sen raskaspoljentoisuuteen ja verkkaiseen kuvaukseen. Se alkaa elää omaa elämäänsä. Kirja kuvaa saaristomiesten yhden iltapäivän tapahtumia. Heillä on suuri haave parkkilaivasta, jonka he päättävät yhteisesti hankkia ja kunnostaa. Kirja kuvaa sitä, mistä lähtee saaristolainen miehuus ja voima. Se, että Härkäniemen isäntä valitsee 70 sivua piippua itselleen, on sivuseikka. Siinä kerrotaan piipun polttamisen filosofiasta ja kaikesta muusta.
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen (WSOY 1945)
– Tämä on päivänselvä. Sinuhe on suurin. Sinuhesta voi poimia melkein mitä hyvänsä. Se on sotapropagandan kuvauksena suurenmoinen. Romaani osoittaa merkityksellisyytensä myös lausepoljennossa. Waltari kykeni kehittämään rytmillisesti aaltoilevan, mutta samalla kuvarikkaan kertomatyylin. Sinuhe kertoo ihmisen elämän turhuudesta ja utopioiden ja suurten unelmien katoamisesta ja siitä, miten idealismi tuottaa ihmiskunnalle etupäässä pelkkää kärsimystä ja lisää tuskaa. Toisaalta se kuvaa realismin kestävyyden, miten tosiasiat tunnustavat ihmiset selviävät ja pärjäävät.
Väinö Linna: Tuntematon sotilas (WSOY 1954)
– Tässä romaanissa on ainutlaatuinen luomisprosessi. Väinö Linna kirjoitti sen suorassa vuorovaikutuksessa työtovereidensa kanssa. Linna luki iltaisin töistä palattuaan ääneen tulevaa romaaniaan ja kaverit tulivat kuuntelemaan. Hän näki mikä innostaa. Näin avointa kirjallisuusprosessia ei ole ollut suomalaisessa kirjallisuudessa. Tästä olen kirjoittanut näytelmän, joka menee nyt Tampereen Komediateatterissa. Kirjassa kuvataan hyvin konkreettisesti sotaa. Linna käyttää simultaanisti eri murteita. En tunne toista romaania, jossa on niin monta murretta. Se on selviytymisromaani, vaikka suurin osa miehistä kaatuu. Kirjassa on synkkää huumoria, nauru vasten manalaisen partaa. Sen avulla sodasta selvittiin.
Veijo Meri: Manillaköysi (Otava 1957)
– Uuden modernin kuvaustavan manifesti. Tässä romaanissa todella onnistui uusi behavioristinen tapa kuvata sotaa. Siinä kuvataan miesten käyttäytyminen, jossa ei ole selityksiä eikä mietteitä eikä juuri sodankäynnin realismiakaan. Yksi dorka yrittää säästää yhtä köyttä ja selvitä sen avulla sodasta läpi. Hänen tunteistaan ei kerrota mitään, kaikki näytetään välikertomusten kautta. Veijo Meri loi uuden tyylin ja se on aivan merkittävä.
Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista (WSOY 1974)
– Eeva Joenpelto on leimallisesti romanikirjoittaja. Tämä Lohja-trilogian ensimmäinen romaani on hyvä länsiuusmaalaisten kuvaus, jykevästi tehty. Siinä on vahvoja mieleen jääviä henkilöhahmoja. Romaanissa on kysymys maaseutukylän murroksesta sisällissodan jälkeen ja liiketoiminnan urkenemisesta. Naiset ovat tietysti etualalla, he maailmaa pyörittävät.
Veikko Huovinen: Koirankynnen leikkaaja (WSOY 1980)
– Tämä oli Huovisen jo myöhemmän iän räväytys. Hän näytti, että vanha kone vielä toimii. Kirja on hyvä pohjoisten metsätyömiesten ja sodassa vammautuneen kaverin kuvaus. Totta kai Huovisen Havukka-ahon ajattelija on tutumpi, humoristisempi ja leppoisampi. Tässä on jotakin särmää, uudelleen löytämisen iloa ja lämmintä miesten välistä solidaarisuutta ja auttamista. Vammautunutta kaveria pidetään mukana metsätyömaalla, vaikka hän ei pärjääkään. Kirja on suomalaisuuden ylistyslaulu. Veikko Huovinen on hirveän hyvä aikakauden kuvaaja.
Sofi Oksanen: Puhdistus (WSOY 2008)
– Tiiviisti ja jäntevästi rakennettu ja aiheeltaankin tärkeä. Kirja kuvaa virolaista politiikkaa ja lähihistoriaa ja häikäilemättömästi näyttää, mitä siellä oli myös. Ihailen ja arvostan tätä. Kirja on hyvin kirjoitettu ja tärkeästä aiheesta, mutta sen seksuaalinen sadismi on vähän luotaantyöntävää. Totta tietysti. Se kertoo Viron yhteiskuntaan Neuvostoaikana pesiytyneestä kaksinaismoraalista ja siihen liittyvästä ihmissuhteiden vääristymästä, joka johtaa murheellisiin tragedioihin ja kaikkinaiseen kaksinaamaisuuteen. Se on puhdistus kahdella tasolla. Toisaalta Neuvostovallan aiheuttama puhdistus kyydityksineen kaikkineen ja toisaalta taideteoksena ihmisten mielen puhdistus.
