Hector muistelee uutuuskirjassaan 70-luvun ruuhkavuosia – hakeutui uupumuksen ja masennuksen takia hoitoon: ”Tajusin, että en enää ole hyvä isä”

Julkaistu:

Heikki ”Hector” Harma, 70, muistelee kirjassaan 1970-lukua, jolloin luhistui työtaakan alle.
– Kyllä minun piti selvittää itselleni vielä tätä tehdessäni, miksi ylipäänsä kirjoitan muistelmat. Mikä narsismi minua oikein ajaa? Onko näillä tarinoilla mitään kiinnostavuutta?

Näin sanoo artisti Hector, musiikkitoimittaja, käsikirjoittaja, isä, isoisä ja puoliso Heikki Harma, 70. Häneltä on odotettu muistelmia vuosikymmenten ajan, ja jo kauan sitten sellaiset olivat hetken aikaa teossakin.

Mutta nyt Harma allekirjoitti kustannussopimuksen viime joulukuussa.

– Tarkoitus oli tehdä kirja, jossa käydään läpi koko tähänastinen elämäni. Mutta aika nopeasti alkuvuodesta tuli selväksi, että olen yliarvioinut oman kykyni kirjoittaa tässä mittakaavassa itsestäni. Lauluissa olin kyllä käsitellyt minulle tapahtuneita asioita, mutta tämän tyyppisestä tekstistä ei ollut mitään kokemusta, hän kertoo.

Keväällä kustantaja ja Harma päättivät, että muistelmien ensimmäinen osa rajataan päättymään 1970-luvun loppuun.

Radiotoimittaja Heikki Harman tarinointia joskus kuunnelleet löytävät kirjoitetuista muistelmista tutun tarinoinnin nuotin. Kun Harma kirjoittaa itsestään tai ihanteistaan, lapsuudestaan tai takavuosien Töölöstä, kotikaupunginosastaan Helsingissä, hän on poiminut kiinnostavia muistoja – ja malttanut rajata kertomuksia.

– Tästä ensimmäisestäkin osasta olisi ollut helppo kirjoittaa 500-sivuinen, hän sanoo – ja näyttää 285-sivuista kirjaa Asfalttihippi (Otava).


Sehän niin Hector kuin Heikki Harmakin taitaa tosiaan olla – mutta miten suurten ikäluokkien tuntojen tulkki elämästään kertoo? Ja mitä?

Kirja sisältää avointa ja kriittistäkin itsetutkiskelua. Hector muistelee esimerkiksi alle täysi-ikäisenä syntyneen ensilevytyksen, Palkkasoturin, aikaisia haastatteluja ”posket punaisina”, sillä hän kokee olleensa kappaleeseen eri tavoin kriittisesti suhtautuneen isänmaallisen ja toisaalta vallankumouksellisen vasemmistolaismedian vietävänä.

– Enhän minä tiennyt mistään mitään. Halusin vain miellyttää kaikkia haastattelijoita, hän naurahtaa.

Raskaamman sarjan koettelemuksia oli kuitenkin tulossa. 1970-luku oli pitkälti onnen ja onnistumisten aikaa. Mutta kun joka rintamalla tuntui sujuvan hyvin, Hector ei malttanut kieltäytyä mistään.

Ensinnäkin hän oli kahden pienen lapsen isä, jolla oli vakituinen työpaikka Yleisradiossa toimittajana.

– Siinä olisi ollut tarpeeksi, hän sanoo nyt.

– Perhe oli ydinyksikkö, jota yritin varjella kaikin keinoin.


Mutta kukapa olisi malttanut kieltäytyä siitä, kun sooloura lähti vetämään ja syntyivät suomalaisen rockin klassikkolevyt Nostalgia (1972), Herra Mirandos (1973), Hectorock 1 (1974), Liisa pien (1975), Hotelli Hannikainen (1976), H.E.C. (1977), Kadonneet lapset (1978) ja Ruusuportti (1979) – ja lisäksi levytyksiä Cumulus-yhtyeen riveissä sekä sanoituksia tilaustöinä moneen suuntaan, vaikkapa Maarit Hurmerinnalle ja muun muassa Carita Holmströmille Suomen vuoden 1974 euroviisujen edustuskappaleeseen Älä mene pois.

Hector myös kokosi oman bändin vuonna 1974 ja lähti keikoille – Cumulus-keikkojen lisäksi.

Alkoivat todelliset rokkarin ruuhkavuodet. Ja 1970-luvulla keikkailuun liittyi runsas alkoholinkäyttö. Tuli uupumus, masennus ja onneksi myös hakeutuminen hoitoon.

– Taipumus masennukseen korostui, ja kun siihen otti alkoholia lääkkeeksi, olo vain huononi. Koko henkinen rakenteeni alkoi pikkuhiljaa luhistua. Tajusin, että en enää ole hyvä isä, ja ymmärsin hakeutua hoitoon. Menin silloin vielä toimineeseen Lapinlahden sairaalaan, jonne pääsemiseen oli matalampi kynnys kuin ”mielisairaaloihin”, niin kuin silloin sanottiin.

– Lapinlahti oli psykiatrinen klinikka, jolla oli pitkät perinteet samanlaisten oireiden hoidosta. Samoihin vaivoihin olivat Lapinlahdesta apua hakeneet niin Mika Waltari kuin Aleksis Kivikin. Myös minun kanssani samaan aikaan muutama muukin meikäläinen.


Kirjan kirjoitus vei aikaa, sillä Hectorilla ei ollut tallessa erityisiä muistiinpanoja tai päiväkirjamerkintöjä.

– Piti ihan oikeasti funtsailla, miten jutut ovat menneet, hän sanoo.

Apua löytyi kuitenkin myös leikearkistoista, joita puolisot olivat pitäneet. Hector kirjoittaa lämpimästi Olli- ja Mikko-poikiensa Pirjo-äidistä, ex-vaimostaan, jonka aikanaan keräämät leikkeet roikkuivat kasseissa Käpylän-kodin varastossa. Nykyinen puoliso Sarita on vastaavasti pitänyt arkistoa yllä 1990-luvulta lähtien.

Valitettavasti monet kirjassa esiintyvät Hectorin läheiset ja työtoverit ovat kuolleet. Muun muassa veli Erkki, ensimmäisten soololevyjen teossa vaikuttanut pariskunta Matti ja Pirjo Bergström sekä muun muassa muusikkotoverit ja aikalaiset Kaj Westerlund, Petri Hohenthal, Ronnie Österberg, Tommy Tabermann, Pekka Pöyry, Pekka Streng, Anki Lindqvist, Pekka Pohjola, Heikki Hiekkala, Jyrki Hämäläinen, Barbara Helsingius, Päivi Paunu, Annikki Tähti sekä kansainväliset esikuvat David Bowie ja Leonard Cohen. Kukaan heistä ei ole enää haastateltavissa, esittämässä Hectorin näkemyksiin tarkennuksia.

– Viimeisimpänä lähti Toni Edelmann, joka oli hyvin läheinen, Hector sanoo ja muistelee yhteistä William Blake -levytystä, jonka hän lopulta julkaisi omakustanteena.

– Viime vuosina on ollut enemmän hautajaisia kuin häitä. Mutta me ollaan seitsemänkymppisiä, pikkuhiljaa poistuvaa sukupolvea. Se on realiteetti. Aion pitää itsestäni sen verran hyvää huolta, että saan vielä muistelmien jatko-osan tehtyä – toivottavasti täysissä sielun ja ruumiin voimissa.

Uutta musiikkiakin on luvassa.

– Kustantaja sanoi leikillään allekirjoittaessamme kustannussopimuksen, että kitaraan ei sitten saa koskea ennen kuin kirja on valmis. Otin sen tosissani.

Nyt kirja on valmis, ja kitara soi jälleen.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt