Viihde

Ruusun aika -sarja leimasi näyttelijä Katja Kiurun – ajautui pitkäaikaistyöttömäksi lähes koko aikuisiäkseen: ”Minut on täysin syrjäytetty”

Julkaistu:

näyttelijän työ
Pitkäaikaistyötön näyttelijä Katja Kiuru sanoo hyväksyneensä katkeruutensa. – Minut on täysin syrjäytetty.
Katja Kiuru allekirjoittaa sähköpostin usein sanoilla: Katja Kiuru, pitkäaikaistyötön.

Se on harvinaisen suoraan ilmaistu. Televisiosarjasta Ruusun aika tunnetuksi tullut Kiuru on ollut aikuisiällä töissä vain pieniä pätkiä.

– Miksi pitkäaikaistyöttömyyttä pitäisi hävetä? hän kysyy.

– Haluan kantaa elämäntilanteeni pystypäin. Mun tyylini on mennä suoraan tabuja päin. Se tulee Jouko Turkalta.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy
  • Katso yllä olevalta videolta, millainen oli rakastettu Ruusun aika -sarja.
Hiljattain ilmestyneessä tietokirjassaan Palasina ja kokonaisenaIhminen näyttämöllä (Kirjapaja) Katja Kiuru kertoo näyttelijän ammatistaan ja oman identiteetin etsimisestä.

– Minut on täysin syrjäytetty. Olen pyrkinyt töihin, mutta hirvittävintä on, että niihin kirjeisiin ja sähköposteihin ei koskaan vastata, Katja Kiuru kertoo.

Vuonna 1990 elämä hymyili. Abiturientti Merin rooli televisiosarjassa Ruusun aika teki Katja Kiurusta koko valtakunnan julkkiksen. 90-luvun alussa esitetyllä sarjalla oli parhaimmillaan 1,6 miljoonaa katsojaa.

– Ihmiset tulivat metrossa kysymään, miten menee. Sitten he sanoivat: Ai, sä et ollutkaan mun naapuri. Sä olet siitä Ruusun ajasta.


Julkisuus loi Kiurun mukaan vääriä mielikuvia eikä tehnyt hänelle hirveän hyvää taiteilijana.

– Julkisuus sai minut rakentamaan ympärilleni suojamuurin. Ihmiset kuvittelivat tuntevansa minut. Se on johtanut tietynlaiseen erakoitumiseen, Katja Kiuru kertoo.

On kuulas lokakuun päivä. Rusakko juoksee pihalla Itä-Helsingissä.

Katja Kiuru katsoo eläintä hymyillen. Nyt se uskaltaa tulla jo tänne. Ennen piha oli kissan reviiriä. Katjan 20-vuotias kissa Mimi kuoli keväällä.

Nimen keksi Katja Kiurun poika, joka oli kissan syntyessä yksivuotias. Sittemmin moni asia on muuttunut. Nyt poika on aikuinen ja asuu jo omillaan.

Taloudellisesti vaikeina aikoina Kiuru on maksanut laskunsa talonmiehen töillä. Viimeiset kolme vuotta hänen päätyönsä on ollut oman tietokirjan kirjoittaminen.


Katjaa harmittaa, että monissa lehtijutuissa hänen kirjansa nimestä on mainittu vain alkuosa.

– Ihminen näyttämöllä on unohtunut pois, vaikka siihen sisältyy vahva viesti.

– Minun tavoitteeni on saada ihminen takaisin näyttämölle ja elämään, hän sanoo.

Ihmisten kohtaamattomuus suututtaa Kiurua. Työnhaussa se näkyy Kiurun mukaan esimerkiksi siten, että hakemuksiin ei ikinä vastata.

– Nykyään paetaan sen taakse, että katso netistä. Juuri missään ei enää kohdata kasvokkain. Teatterissakin on screenit. Ihmisellä ei ole merkitystä, ei teatterissa eikä palveluissa, Katja Kiuru miettii.

Näyttelijän ammatti oli Katja Kiurun pitkäaikainen haave. Oppikoulun näytelmäkerhoa piti näyttelijä-ohjaaja Aune Lind, joka pyysi Kiurun kuunnelmaohjauksiinsa Yleisradioon. Tämä alkoi tienata jo teini-iässä.

Näyttelijäksi lääkäriperheen keskimmäinen lapsi halusi kuitenkin palavasti. Siihen liittyi enemmän haastetta.

Tanssiryhmästä Lauri Törhönen nappasi Kiurun ELO:n, Elokuvataiteen laitoksen lopputyöhönsä, ja 16-vuotiaana Kallion ilmaisutaidon lukion oppilaalla oli rooli ensimmäisessä pitkässä elokuvassa Palava enkeli. Hän näytteli mielisairaalaan suljettua häirikköä.

– Näyttelijän työhön kuuluu ajatus: katsokaa minua! Katseet tyydyttävät narsistia meissä, ja meissä kaikissa on narsistia, Katja Kiuru sanoo.

– Nautin, kun sain näyttämöllä sukeltaa toisiin maailmoihin, ääniin, hajuihin ja tunnelmiin. Pystyin unohtamaan kaiken paitsi työhön kuuluvan leikin.

18-vuotias Katja Kiuru pääsi Teatterikorkeakouluun ensi yrittämällä 1984.

Silloisella Teatterikoulun rehtorilla Jouko Turkalla oli myrskyisä maine. Sinä keväänä, kun Kiuru pyrki Teatterikorkeaan, pari ykköskurssin naisopiskelijaa lähti koulusta ovet paukkuen Turkan solvausten takia.

– Ennen pääsykokeita näin unen, jossa sain nyrkkeilykehän tatamilla Turkalta hyväksynnän, ”voiton”, Kiuru kertoo kirjassaan.

Jouko Turkka tunnettiin urheilullisena teatterintekijänä. Turkan opetus oli anarkistista. Hän piti yllä ”verkkarivastarintaa” kulutuskulttuuria ja sen mukanaan tuomaa näennäisvapautta vastaan, Katja Kiuru kuvailee Turkkaa kirjassa.

”Sää oot aivan liian nuari, mutta naisten taso oli niin paska, että pakko mun oli sut ottaa”, Jouko Turkka kertoi Kiurulle puhelimessa, kun hän soitti rehtorille niin kuin sisäänpäässeitä oli kehotettu tekemään.

”Onko sun vanhemmat alkoholisteja, vaikkui sää oot tollai varhaiskypsä”, Turkka hohotti.


Tanssijataustansa takia Kiuru sopeutui Turkan vetämiin hurjiin fyysisiin treeneihin. Opiskeluvuodet olivat rankkoja ja intensiivisiä, mutta myös hauskoja.

– Nauroimme välillä harjoituksissa täysin rinnoin. Se oli vastapainoa jatkuvalle ponnistelulle ja tsemppaamiselle, Kiuru sanoo.

Teatterikorkeakoulussa oli kova hypetys päällä. Turkka tai joku oppilaista oli harva se päivä otsikoissa.

Aika nopeasti Katjasta alkoi tuntua, ettei hän oppisi Teatterikorkeakoulussa näyttelijän työtä.

Turkka kannusti oppilaitaan äärimmäisten tunteiden vietäviksi. Oli sammakkohyppelyjä ja kämmenten puremista. Tunne oli Turkan opetuksessa pyhä.

– Turkka oli minun talvisotani. Vaikka nuorempi olinkin, en täysin hävinnyt. Menetin osia itsestäni, mutta joitain sain kaikessa hiljaisuudessa takaisin, Katja Kiuru kertoo kirjassa.

Silti Katja Kiurulla oli tunne, että hän tuli nähdyksi, jopa arvostetuksi. ”Sussa on tää harvinainen piirre, että sää toivot toisille hyvää”, Turkka totesi.

Myöhemmin Katja on tajunnut, että Turkka puhui ominaisuudesta, joka saa Katjan tuntemaan toisen ihmisen kivun tai murheen kehossaan.

– Nykyään puhutaan erityisherkistä ihmisistä.

Valmistumisen jälkeen Katja Kiurusta tuntui, että latistava koulutus oli vienyt häneltä itsetunnon. Hänellä ei ollut eväitä toimia näyttelijänä. Ehkei ihmisenäkään.

Yllätyksekseen hän sai heti kiinnityksen Tampereen työväen teatteriin 1988.

Laitosteatteri ei ollut hänen paikkansa.

Tuttavalta Katja Kiuru kuuli meditaatiosta. Turkan opissa hän oli vieraantunut itsestään. Näyttelijänä piti koko ajan näyttää ja todistaa jotakin. Meditaatioharjoituksissa pyritään ajatuksettomaan tietoisuuden tilaan.

– Meditaation kautta löysin kontaktin sisimpääni, Katja Kiuru kertoo.

– Aloin uskoa, että elämä kantaa. Opin olemaan itselleni armollinen.

Meditaation kautta Katja on oppinut paljon ihmisyydestä. Ihmisarvo ei riipu ulkoisista seikoista. Jokaisella on yhtä suuri oikeus elää.

Parin vuoden kuluttua Katja Kiuru irtisanoutui Tampereen työväen teatterista. Pian hänelle tarjottiin roolia televisiosarjassa Ruusun aika.

Rooli teki tunnetuksi, mutta se myös leimasi. Peter von Bagh kirjoittaa Suomalaisen elokuvan uudessa kultaisessa kirjassaan: ”Yksi televisiorooli on tehnyt Katja Kiurun tunnetuksi, ehkä kahlitsevuuteen asti.”

– En voinut kuvitellakaan, että Ruusun aika jää minun ainoaksi suuren yleisön muistamaksi työksi, Katja Kiuru sanoo.

– Siksi on lohdullista lukea Peter von Baghin kirjasta, että olen jäänyt roolin vangiksi, ja sen takia minua ei enää pyydetä.

Kuvausten loputtua Katja lähti opiskelemaan näyttelemistä Lontooseen.

Lontoon lisäksi hän kierteli työpajoissa Baltiassa ja Keski-Euroopassa, Venäjällä, Intiassa ja Kuubassa. Hän opiskeli muun muassa sahajajoogaa, klovneriaa sekä intuitio- ja rituaaliteatteria.

– Halusin päästä irti siitä, mitä opiskeluaika oli minuun rakentanut.

Ruusun ajan menestyksestä ja ahkerasta opiskelusta huolimatta työllistyminen näyttelijänä ei ole onnistunut.

– Alussa olin lehdistön lempityttö. Kysyttiin kaikkea mahdollista, kuten mitä hajuvettä käytän.

Katja Kiuru on miettinyt syitä työttömyydelleen. Yksi syy voisi hänen mielestään olla, että Merin rooli leimasi hänet. Ulkomaan vuodet vaikuttivat ehkä myös. Moni projekti meni siksi ohi.

– Kaikki erilaisuus aiheuttaa ongelmia. Pentti Linkolan elämäkerrassa puhutaan poikkeusyksilöstä. Ehkä minäkin olen poikkeusyksilö. Se on lohdullinen ajatus, että jospa se selittäisi ongelmiani. Tai sitten olen friikki, kuten kollega minua nimittää, hän miettii nyt.

– Minulla on erilainen tapa tehdä työtä. Olen varma, että en ole kiva työkaveri, koska teen toisella tavalla näyttelijän työtä. Ammattitaitoa ei arvosteta työkaverissa, vaan ne ovat muut asiat, joita arvostetaan.


Katja Kiurun mielestä vain asioiden hyväksyminen voi mahdollistaa muutoksen. Niin kauan kuin taistelee jotain vastaan eikä hyväksy asiaa sellaisena kuin se on, on todella vaikea saada muutosta aikaan. Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku.

– En yritä peittää, ettenkö olisi katkera joistakin asioista. Olen hyväksynyt katkeruuteni. Minua ärsyttää hirveästi se, ettei ihminen saisi olla katkera. Se ei vain ole tapana. Katkeruuden ei tarvitse olla tabu, Katja Kiuru kertoo.

Näytteleminen antaa edelleen mielihyvää. Se haastaa myös älyllisesti. Nyt Katja Kiuru harjoittelee Shakespearen tekstiä englanniksi. Hänen on tarkoitus esittää teksti Berliinissä, jossa hänellä on teatterialan ystäviä.

Katja Kiuru on opiskellut keho- ja psykoterapeutin pätevyydet. Niissäkin pureudutaan ihmisyyden ytimeen.

– Psykoterapia on eläkeiän ammattini. Rypyt tuottavat uskottavuutta.

– Pidän sitä ammattinani, vaikka en tienaakaan sillä koko elantoani.

Haaveena on järjestää näyttelijöiden jatkokoulutuksia joukkorahoituksella. Taiteilijuus on osa omaa persoonaa. Turkan perintö elää yhä.

– Kirjassani on kohtia, jotka ovat suoraan Turkalle kirjoitettu. Kuulin kirjoittaessani hänen hörähdyksensä. Muistojen kautta tunsin yhteyden Turkkaan. Harmitti paljon, kun hän kuoli.

Viime keväänä Katja Kiuru liikuttui, kun hän tapasi kadulla Jouko Turkan tuntevan miehen. Tämä kertoi Turkan sanoneen vähän ennen kuolemaansa: ”Mä olen ollut liian ankara sille Kiurulle”.

– Kyllä minulle tuli siitä valtava helpotus. En ollut väärässä. Kuvitelmani, että hän oli minulle liian ankara, olivat totta, Katja Kiuru kertoo.

Katja Kiuru on miettinyt Turkalta teatterikoulun alkumetreillä saamaansa neuvoa: ”Säilytä vanhat ystäväs, uusia sä et koulusta saa”, Turkka sanoi ja jatkoi: ”Täällä te syötte leipää toistenne suusta. Älkää teeskennelkö mitään kurssihenkeä”.

Kiuru ei ole ollut kenenkään kurssikaverinsa kanssa tekemisissä vuosikymmeniin.

– En ole teeskennellyt kurssihenkeä. Ihan ohjeiden mukaan, hän sanoo.

Luonnon moninaisuus kiehtoo Katja Kiurua. Hän rakastaa puuhailemista puutarhassa, jossa voi unohtaa itsensä. Silloin mieli on vapaa kaikesta.

– 52 vuoden ikä ei hetkauta. Onneksi olen päässyt tähän asti, Katja Kiuru ajattelee. Parasta elämässä on hänen mielestään ollut äitiys. Parisuhteessa hän ei ole ollut vuosiin.

– Enää ei ole sellaista, että tarvitsisi kauheasti rakentaa omaa elämäänsä tai uraansa. Lapsikin on jo jaloillaan. On helpottunut olo.

– Omissa silmissäni olen riittävän onnistunut.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt