Näyttelijä Kati Outisen, 56, kirvelevät esitykset muistisairaudesta myyvät kuin häkä – ”Aihe on minulle henkilökohtainen”

Muistisairaus on kipeä ja tuttu asia Kati Outiselle. Hän on varma, että se tulee myös hänelle itselleen.

Kati Outinen ei pelkää esimerkiksi muistisairautta eikä halua jämähtää tarkkailemaan itseään.

29.10.2017 17:34

Näyttelijä Kati Outisen, 56, koskettava monologi muistisairaudesta Niin kauas kuin omat siivet kantavat vetää jatkuvasti saleja täyteen, vaikka sitä on esitetty jaksottain kohta kolme vuotta. Lokakuisten esitysten piti kuulua viimeisiin, mutta kysyntää on jatkuvasti niin paljon, että vielä ei voi lopettaa.

– Esitykselle on olemassa niin selkeä tarve, etten voi nyt ajaa tätä alas. Muistisairauksien määrä kasvaa koko ajan. Länsimaissahan puhutaan muistisairausepidemiasta, Kati Outinen sanoo.

Muistisairauksista tulee jatkuvasti uutta tutkimustietoa, mutta silti vielä ei tiedetä perusasioita kuten sairauden syytä tai voisiko sitä estää.

– Tieteen kannalta sairaus on paljon esillä, mutta tässä esityksessä käsittelen sairautta taiteen keinoin. Sitä, miltä tuntuu, kun sairaus tulee elämään.

Esityksessä työikäinen Alli tasapainottelee sairauden oireiluun kuuluvan muistamattomuuden ja arjen vaatimuksista selviämisen keskellä.

– On kauheaa ymmärtää, että muistini ei nyt pelaa. Se rajoittaa elämää todella paljon. Alkaa iso luopuminen.

Muistisairauden edistyminen on siinä mielessä armollista, että kohta ei enää muistakaan, kuinka huonossa kunnossa alkaa olla.

– Mutta omaiset näkevät sen. Jossain vaiheessa muistisairaus muuttuu omaisten taudiksi. On rankkaa mennä katsomaan rakasta ihmistä, joka ei enää muista kuka olet.

Outinen tietää, mistä puhuu.

– Aihe on minulle läheinen ja henkilökohtainen. Olen seurannut sitä omaisena hyvin läheltä. Isällä ja isänäidillä oli muistisairaus. Myös hyvä ystäväni kuoli muistisairauden seurauksiin viime joulukuussa.

Kati Outisen monologinäytelmän suosio on kestänyt.

Sairaus nostaa esiin moraalisia ja eettisiä kysymyksiä. Outinen joutui miettimään niitä myös ystävänsä kohdalla.

– Oli todella rankkaa tavata, koska hänestä tuli sairauden takia aggressiivinen. Järjen tasolla tiesin, että ikävät asiat johtuivat sairaudesta, mutta kun ne joutui kohtaamaan, otin ne henkilökohtaisesti.

Rankkuutta lisäsi suru siitä, kuinka mukavaa meillä oli ollut, mutta siitä ei ollut enää mitään jäljellä.

Piti päättää, kävisikö katsomassa ystävää oman mielipahan hinnalla. Koska ystävä ei tapaamisia jälkeenpäin muistanut, käymättä jättäminen olisi ollut helppoa.

– Kohtasin isoja kysymyksiä kuten millainen ihminen olen, jätänkö ystävän vai miten toimin.

Muistisairaus on osittain perinnöllistä.

– En pelkää sitä, vaan olen varma, että jossain vaiheessa se tulee. En tarkkaile itseäni, koska olen aika kauhuissani tästä nykyisestä omaa itseä tutkailevasta suuntauksesta. On tavallaan valtavirtaa vastaan uimista, että en tarkkaile ja mieti omaa tilannettani, Outinen sanoo.

– Katson mieluummin ulos maailmaan muita kuin itseeni. Meditoiminen ja joogaaminen ovat asia erikseen, silloin katson hetken sisäänpäin nähdäkseni, mitä minulle kuuluu.

Omasta lähipiiristä saadut kokemukset innoittivat monologin kirjoittamiseen.

– Tämä oli pakko tehdä omasta sisäisestä tarpeestani. Olen myös sen ikäinen naisnäyttelijä, että minulla ei ole töitä ellen itse luo niitä itselleni, Outinen sanoo suoraan.

Teatterikorkeakoulussa yli kymmenen vuotta näyttelijätyön professorina toiminutta Outista muisti on aina kiinnostanut myös ammatin takia.

– Usein kysytään, kuinka pitkät vuorosanat pystyy muistamaan. Ja tekstihän ei ole ainoa muistettava, sillä on myös rooliin kuuluva liikkuminen ja katseen suunnat, se kaikki pitää muistaa. Pitää vain opetella kaikki ulkoa, ja opetteluun pitää varata tarpeeksi aikaa.

Outinen päivittää esitystä, kun muistisairauteen liittyvää uutta tietoa tulee esiin. Hän miettii, lisäisikö mukaan puhelinmyyjät, jotka käyttävät muistisairaita hyväkseen.

– On käynyt niinkin, että samalle muistisairaalle on tullut seitsemän Aku Ankka -lehteä, Outinen kuuli tietoa kerätessään.

Esityksen jälkeen voi jäädä keskustelemaan.

– Kipeät asiat saavat jotkut katsojat itkemään hillittömästi. Vahvoja reaktioita tulee myös esityksen aikana. Joskus muistisairas on noussut omalta paikaltaan ja tullut istumaan näyttämöllä olevalle tuolille.

Näyttelijä toivoo esityksen osoittavan, ettei kukaan ole muistisairauden kanssa yksin, sillä vertaistukea ja apua on saatavissa.

– Sairaudesta pitäisi häivyttää häpeä, jotta siitä uskallettaisiin puhua enemmän, Outinen painottaa.

– Tuntuuhan se häpeälliseltä, kun mummo alkaa sukujuhlissa huudella hävyttömyyksiä, mutta sosiaalisesti ei-hyväksytty käytös kuuluu muistisairauden luonteeseen.

Outinen esittää monologia myös palvelutaloissa sekä muille erityisryhmille. Hän kysyy usein yleisöltä, kuinka monella on ollut kosketusta muistisairauteen. Lukiolaisten kohdalla hän oletti, että ehkä yksi käsi nousisi.

– Sen sijaan vain yksi käsi ei noussut. Tajusin, että teini-ikäisillähän on isovanhemmat tai jopa isoisovanhemmat vielä elossa, koska nykyään eletään entistä pidempään.

Nuorin Outisen tapaama muistisairas on ollut 27-vuotias.

Päättäjillekin tekisi hyvää katsoa muistisairauden todellisuutta.

– Eduskunta on tervetullut tilaamaan esityksen nähtäväkseen, Outinen hymyilee.

Tietoa ei ole vielä lähdetty hakemaan

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?