Nykynuorisolle Kalle Päätalon tuotanto ei ole kuuminta hottia. Varttuneemmalle väelle – tai osalle siitä – Kalle oli palvonnan kohde. Järkälemäisen, omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan lukijat parveilivat saadakseen edes hipaista takin lievettä, elämäkerrassa todetaan. Iijoki-sarjan ensimmäinen osa Huonemiehen poika ilmestyi vuonna 1971. Viimeinen osa Pölhökanto Iijoen törmässä ilmestyi vuonna 1998. Sarjaan kuuluu 25 romaania.
Kaksi asiaa määräsi pitkälle Kalle Päätalon (1919–2000) elämän suunnan. Ensimmäinen oli se, että köyhänä aikana Kallea nöyryytettiin kaikin mahdollisin tavoin. Se sai hänessä aikaan uhon, että ”vielä minä näytän”.
Toinen seikka oli se, että tytöt hyljeksivät ja pilkkasivat kierosilmäistä ja sorakielistä Kallea. Myöhemmällä iällä Kalle otti hameväestä ilon irti korkojen kanssa. ”Kalle lensi siitepöly pöllyten kukasta kukkaan kuin kimalainen.”
Jutun pääkuvana olevalla videolla voit kuunnella piinaavan tarkan ja realistisen kuvauksen siitä, miten Kalle Päätalo harrasti ensimmäisen kerran seksiä. Tapaus on kuvattu erittäin seikkaperäisesti teoksessa Täysi tuntiraha (1974).
Kalle Päätalo syntyi kohtalaisen hyvin toimeentulevaan perheeseen. Perhe suistui kurjuuteen, kun isä Hermanni eli Herkko kyörättiin köysissä mielisairaalaan. Äiti Riitu joutui kerjäämään ruokaa ja rukoilemaan jauholappua kunnan piirimieheltä. ”Nöyryytys ja häpeä olivat Kallen elämässä lakipisteessään.”
Nöyryyttäminen sai Kallessa aikaan vimmaisen näyttämisen halun. Jo 18-vuotiaana hän oli savotan kovin työmies, parkkuulanssien kuningas. Työnteko oli Kallelle lähes uskonto.
Poikasena Kalle ei ollut kauneudella pilattu. Hänellä oli lyhyet jalat, pitkä ja leveä selkä, iso pää – ja silmät katsoivat kieroon, toinen itään, toinen länteen. Lisäksi hän oli sorakieli; siitä irvailtiin, ja se romahdutti lisää muutenkin olematonta itsetuntoa.
Rakennustelineet eivät olleet pelkkää rekvisiittaa. Kalle Päätalo työskenteli rakennusmestarina Tampereen seudulla aina 1960-luvun alkuvuosiin saakka.
Tyttöjen keskuudessa Kallella ei ollut menestystä. Ivahuutojen säestämänä hänet pullautettiin pois porukoista. ”Kukapa nyt kunnanelätistä välittäisi, sorakielestä ja kierosilmästä”, sanoi koulutoveri myöhemmin.
Mutta tuli vielä toinenkin aika...
Sotaväkeen jouduttuaan Kalle pääsi pois kotikylästään Taivalkosken Jokijärveltä. Ja muualla maassa kenelläkään ei ollut hajuakaan Kallen kunnanelättinä olemisesta ja muista nöyryytyksistä. Iltalomat olivat loputonta naisten jahtaamista.
”Hän osasi kirjoittamalla ilmaista itseään paremmin kuin puhumalla. Se vahvisti tiedostamattomasti hänen myöhempää käyttäytymistään kirjailijana.
Kalle iski naisia kirjeitse. Kirjoittajan lahjat ilmenivät jo siinä. Elämäkerturin mukaan naisille kirjoittaminen kävi suorastaan kirjailijakoulutuksesta.
Pettymysisku seurasi sitten, kun kirjeheila näki Kallen kasvoista kasvoihin. Eräskin kaunis Kemijärven Laila antoi tylysti rukkaset.
”Naisille lirkuttelu kasvotusten ei yksinkertaisesti ollut hänen heiniään. Hän osasi kirjoittamalla ilmaista itseään paremmin kuin puhumalla. Se vahvisti tiedostamattomasti hänen myöhempää käyttäytymistään kirjailijana.”
Mutta onni suosii sinnikästä yrittäjää. ”Kohta Kalle hoiteli jo kahta, kolmeakin naissuhdetta vuorotyönä. Heidän kanssaan menivät illat jakoon naisten työlistojen mukaan. Hän oli kuin karkkikauppaan päässyt pikkupoika.”
Kalle petti ja Kallea petettiin. Ja pahempaa oli tulossa. Kerran Oulussa viinan kanssa törttöiltyään, hakatuksi tultuaan ja putkaan jouduttuaan Kalle lähti junalla Lahteen. Siellä odotti pelottava syyni.
”Kallen penis oireili oudolla tavalla. Hän arveli palelluttaneensa pallinsa pahan kerran käydessään toipumislomallaan paukkupakkasessa hiihtäen sukuloimassa ja naisissa Turpeisenjärvellä. Oireet viittasivat siihen. Sukupuolitaudin mahdollisuutta hän ei uskaltanut päästää edes ajatuksiinsa.”
Se oli kuppa, ja Kalle päätyi Lahdessa sairaalaan sitä hoidattamaan.
”Potilastovereiden loputon itseironia ja härski huumori auttoivat ja ylläpitivät elämänhalua. Tartunnan saaneita oli paljon, ja kaikki yhteiskuntaluokat olivat edustettuina. Sekin helpotti Kallen oloa. Tosin upseerit käyttivät mieluummin nimitystä ratsastusvamma kuin kuppa ja tippuri.”
Kirjailija kuvattuna kotonaan vuonna 1973. Tuolloin ilmestyi Päätalon arvostetuimpiin kuuluva teos Kunnan jauhot.
Sodan loppuvaiheessa Kalle hankki vielä tippurin. Hän oli silloin jo ukkomies, ja tauti piti salata vaimolta. Ymmärrettävästä syystä Kallella ei ollut hinkua sänkyhommiin vaimon kanssa.
”Kalle yritti pelata aikaa ja sepittää selityksiä: saada ensin varmuus tippurista tervehtymisestään. Hän syytti sotaväsymystä ja orjailua samassa huoneessa asuvan ja huonounisen anopin takia. Ei muka huvittanut joutua kesken aktin anopin valokiilaan ja kuuntelemaan tämän lepertelyä nuoresta lemmestä ja vävynsä kalun koosta. Halut lopahtavat vähemmästäkin.”
Sodan jälkeen Kalle Päätalo päätyi Tampereelle, jota sanottiin naisten kaupungiksi. Kalle oli ukkomies, mutta se ei tahtia haitannut. Miehistyttyään Kalle oli komistunut. Hän kävi silmäleikkauksessa, ja silmät eivät katsoneet enää kieroon. Helvi-vaimo kehaisi, että Kalle muistutti Tauno Paloa.
”Kun tilaisuuksia uskottomuuteen tuli kuin tarjottimella, testosteronia tihkuvan Kallen oli niistä vaikea kieltäytyä. Uskottomuudesta tuli hänelle ensimmäisen avioliiton aikana lähes elämäntapa.”
”Kun tilaisuuksia uskottomuuteen tuli kuin tarjottimella, testosteronia tihkuvan Kallen oli niistä vaikea kieltäytyä.
Vuokraemäntäänsäkin Kalle kiksautti. ”Kumpikaan ei ollut nokonnuuka paikasta: rakasteluun kelpasi vaikka kellarin päällä oleva vaja. Ei hetken rivakassa toimituksessa hotellivarauksia ja höyhenpatjoja tarvittu.”
Kalle oli sarjapetturi ja samalla järjettömän mustasukkainen vaimostaan – aiheetta. Talvella 1945 hän sai holtittoman raivokohtauksen ja yritti itsemurhaa. Kalle kuskattiin mielisairaalaan niin kuin isä-Herkko aikoinaan. ”Osasyy Päätalon itsemurhayritykseen oli hänen yli äyräiden paisunut hallitsematon mustasukkaisuutensa.”
Toki Kallessa näkyi se toinenkin ominaisuus, hulluutta hipova työnteko.
Kalle rehki kirvesmiehenä rakennustyömailla, opiskeli siinä ohessa rakennusmestariksi ja rakensi perheelle omakotitalon Kirvestielle. Tampereella ja ympäristössä on paljon taloja, joiden rakennustyömailla Kalle Päätalo on toiminut mestarina. Talojen rakennusvaiheita Kalle on kuvannut kirjoissaan. ”Päätalo antoi kasvot Suomen sodanjälkeiselle jälleenrakentamiselle.”
Vesilahden kansakoulun työmaalla Kalle kohtasi 17-vuotiaan Kaijan. Harjannostajaisten jälkitunnelmissa Kalle änkäytyi yöksi Kaijan viereen. ”Siinä hötäkässä ehkäisy unohtui. Kalle arvioi, ettei sellaiseen ollut tarvistakaan. Eihän hän ollut saanut kymmenessä vuodessa edes vaimoaan raskaaksi.”
Kalle hullaantui täydellisesti alaikäiseen tyttöön.
– Jos kyrpä ja järki seisovat yhtä aikaa, niin siitä ei hyvä seuraa, Kalle kirjoitti myöhemmin.
Kalle ja Kaija elivät kuin aviopari. Suhteen seurauksena syntyi 1954 poika Seppo. Vuonna 2009 hän kuoli 55-vuotiaana syöpään, Kallen äidin puolen sukusairauteen. Sepon poika Kalle Tamminen on julkaissut useita runokirjoja.
Kallen vaimo Helvi tuskastui miehensä uskottomuuteen. Avioliitto oli romuna. Vaimo kieltäytyi aviollisesta kanssakäymisestä, Kaija oli hankalan matkan päässä Valkeakoskella, ja Kallella olivat halut yhä tallella.
”Kalle turvautui tamperelaisiin, häntä vanhempiin ja vapaisiin rakennusalan naistuttuihinsa, joista toinen oli eronnut ja toinen leski. Testosteronia Kallella riitti tuossa vaiheessa vaikka muille jakaa. Uskollisuuden esikuvaksi häntä ei toisiaankaan voi nostaa – ei ainakaan ensimmäisen avioliiton perusteella.”
Kalle ja Leena Päätalo avioituivat 1955. Toinen liitto rauhoitti levotonta rakennusmestaria tuntuvasti.
Kallella oli vaimo, nuori rakastajatar ja hän seurusteli jo tulevan toisen vaimonsa Leenan kanssa. ”Kalle oli kolmen naisen loukussa. Välillä useammankin. Kalle lensi siitepöly pöllyten kukasta kukkaan kuin kimalainen”, kertoo elämäkerta.
Kalle Päätalo ei ollut lestadiolainen, mutta hän oli lestadiolaisesta kodista. Sieltä hän imi rehellisyyden ja tunnustamisen pakon. Iijoki-sarjassa Kalle kertoi noloimmatkin asiansa, masennusjaksot, mielisairaalareissut, itsemurhayritykset, sukupuolitaudit, syrjähypyt. Kun tunnustaa omat häpeälliset asiansa, saa oikeuden kertoa toistenkin asiat, Kalle järkeili.
”Päätaloa arvostettiin miehisen häpeän tulkkina, jopa messiaanisena hahmona, joka lukijoittensa puolesta tunnustaa ja kärsii, kärsii ja tunnustaa. Loputtomiin.”
Kalle tosin pelkäsi, että syrjähypyistä kertominen karkottaa naislukijat. Mitä vielä. Se vain lisäsi levikkiä. Yksi motiivi Iijoki-sarjan lukemiseen oli tirkistely.
”Suosikkikirjailijan yksityiselämä kaikissa ilmenemismuodoissaan kiinnosti. Mitä koukeroisempaa, sitä kiehtovampaa. Varsinkin naislukijoita siivitti myös romantiikan nälkä.”
Sitaatit teoksesta Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä. Sen on kirjoittanut fil.tri. Ritva Ylönen, joka on väitellyt tohtoriksi Kalle Päätalon tuotannosta. Teoksen on kustantanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
