Viihde

Johannes Brotherus, 19, sai ensimmäisen elokuvapääroolinsa vain 14-vuotiaana – nyt lahjakkuus tekee yhteistyötä kuuluisan äitinsä kanssa

Julkaistu:

Suhteet
Koreografi Hanna Brotherus, 48, ja hänen poikansa, säveltäjä Johannes Brotherus, 19, ovat tehneet jälleen taidetta yhdessä – riitelemättä.
Haastateltavat eivät ymmärrä kysymystä. Koreografi Hanna Brotherus, 48, ja hänen poikansa, säveltäjä, musiikintekijä Johannes Brotherus, 19, eivät osaa edes kuvitella keskinäisiä taiteellisia ristiriitoja.

Yhdessä työryhmän kanssa he ovat kuitenkin työstäneet teoksen HIMO. Ja vaikka äiti-Brotherus on kokenut tanssitaiteilija, yhteistyötä alkaa kuvailla poika-Brotherus.

– Ehkä yhteistyö sujuu hyvin siksi, että säveltäjä on mukana teoksen kehittelyssä alusta lähtien. Hän ei hyppää mukaan kesken kaiken, Johannes sanoo.

– Niin me ollaan tehty melkein aina.


Brotherus Companyn, Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun ja Suomen Kansallisteatterin yhteistuotanto HIMO ei siis tosiaankaan ole ensimmäinen kerta, kun äiti ja poika työstävät yhteisen esityksen.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

– Kun ensi-ilta lähestyy, tekeminen menee intensiivisemmäksi. Harvoin silti ilmenee mitään erimielisyyksiä teoksen sisällön suhteen. Kumpikin stressaa omilla osa-alueillaan, Johannes kertoo.

– Ehkä on etu, että tunnemme toisemme niin hyvin. Vaikka tässäkin työryhmässä on paljon mahtavia tyyppejä, koen silti, että voin jakaa jotkut kiperimmät kysymykset ensin sinun kanssasi, Hanna sanoo – enemmän pojalleen kuin haastattelunauhurille.

Miten näin saumaton äiti-poika-suhde on syntynyt?

 

Vaikka tässäkin työryhmässä on paljon mahtavia tyyppejä, koen silti, että voin jakaa jotkut kiperimmät kysymykset ensin sinun kanssasi.

Pakottamatta, voidaan ehkä kiteyttää. Hanna Brotherus ja muusikko Antti Ikonen saivat neljä lasta. Robert, 21, Johannes, 19, Amos, 16, ja Elsa, 14, toteuttivat taiteilijakodin ilmapiirissä itseään kohtuullisen vapaasti. Esimerkiksi Brotherus Brothers -veljesyhtye sai pitää bänditreenejä kumpulalaisessa pienkerrostaloasunnossa.

– Ei koskaan ole tuntunut siltä, että olisi tönitty mihinkään suuntaan, Johannes muistelee lapsuuttaan.

Taiteilija hänestä näyttää tulevan, vanhempien jalanjäljissä. Musiikkia hän tekee aktiivisimmin Kuumaa-yhtyeessä, jota on levytyssopimuksen ja ensijulkaisujen perusteella hehkutettu ”bändisoinnin takaisin pinnalle” nostavaksi ilmiöksi.

Jo 14-vuotiaana hän näytteli pääosan Pirjo Honkasalon elokuvassa Betoniyö. Sittemmin elokuvaura on jatkunut muun muassa leffoissa Ollaan vapaita ja Kätilö.


– Äitinä on kiva kuulla, että jokainen neljästä lapsesta sanoo, ettei ole painostettu tekemään taidetta, mutta silti jokainen heistä tekee jotain. Näyttelee, soittaa, laulaa, tanssii, Hanna sanoo.

– Yritimme kyllä viedä Johannesta jalkapalloon, mutta tilalle tuli kaikkea muuta liikkumista.

Tosin Johannes kertoo, että kaikki lapset ovat olleet vanhempien esityksissä lavalla ”tosi pieninä”. Ehkä siitä on alkanut luottamussuhde. Kun Johannes haluaa uudesta kappaleesta rehellisen kommentin, hän tuo sen ensin äidin ja tämän uuden elämänkumppanin Mikko Kuustosen kuultavaksi.

Alkavana syksynä Johannes keskittyy Kuumaa-yhtyeeseensä ja näyttelijäntöihin, mutta kesä huipentuu HIMO-esityksen ensi-iltaan, yhteistyöhön äidin kanssa. Esitys on tekijöiden mukaan ajan kuva.

– Useimmat meistä ovat addiktoituneita johonkin, liittyy se sitten syömiseen, päihteisiin, seksiin, ostamiseen, peleihin tai mihin tahansa. Äärimmillään addiktio voi olla vakava sairaus, joka edeltää kuolemaa, Hanna miettii.


HIMO keskittyy huumeriippuvuuden ja syömishäiriön ja niistä toipumisen kuvaamiseen. Mukana on ammattinäyttelijöitä, teatterikorkeakoulun opiskelijoita sekä päihderiippuvuudesta toipuvia. Kaikki heijastavat esitykseen omia kokemuksiaan, hyvin henkilökohtaisia ja kipeitäkin.

– Jo edesmennyt pikkusiskoni kärsi vaikeasta anoreksiasta. Elin koko nuoruuteni sen äärellä, kun vuotta nuorempi pikkusisko kuihtuu melkein pois, Hanna kertoo.

– Lisäksi olen tanssijana nähnyt sitä tietysti paljon kollegoilla. Valehtelisin jos väittäisin, ettei se liikuta minua ollenkaan. Se on esiintyvien taiteilijoiden, ennen kaikkea naisten sairaus. Enenevässä määrin myös miesten, mutta se ilmenee miehillä ehkä vähän eri tavalla, kehonmuokkauksena. Ja mistä se kertookaan, että teatterikoululaiset eivät enää dokaa vaan he bodaavat?

 

Jo edesmennyt pikkusiskoni kärsi vaikeasta anoreksiasta. Elin koko nuoruuteni sen äärellä, kun vuotta nuorempi pikkusisko kuihtuu melkein pois.

Mikä sitten on HIMON opetus? Hannan mukaan se, että ihminen tarvitsee toisia ihmisiä. Addiktion siemen itää narsismissa.

– Kukaan ei pärjää yksin. Addiktin elämä kiertyy oman navan ympärille. Hänen maailmassaan ei ole ketään muita kuin hän itse ja himo johonkin tiettyyn asiaan. Esityksessä puretaan mielen muureja ja osoitetaan, ettei kukaan ole yksin, Hanna sanoo.

Niin kuin ei ole toimivassa perheessäkään. Ja oudon toimivalta, tasapuoliselta Hannan ja Johanneksen vuoropuhelu kuulostaa. Kumpikaan ei päde eikä päsmäröi, Hanna välttää vanhemmille usein tyypillisen besserwisser-asenteen täysin.

– Eihän minulla ole varaa sellaiseen, hän naurahtaa.

– Tuntuu, että lapset ovat opettaneet minua. Kirjoitin Hanna B -teokseni saatesanoihin, että äitinä minun on pitänyt ymmärtää se, että kaikilla lapsillani on oma verenkierto. Napanuora oli vain silloin, kun lapset olivat kohdussa, Hanna sanoo.

– Jokainen lapsi on oma itsensä ja minulla on toivottavasti aina suhde heihin kaikkiin.


HIMO, esityksiä 27.8.–31.8. Suomen Kansallisteatterissa ja Teatterikorkeakoulussa.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt