Viihde

8-vuotiaana Suomeen tullut Nasima Razmyar muistelee ensihetkiään uudessa kotimaassa: ”Luultiin suksibokseja ruumisarkuiksi”

Julkaistu:

elämäkerta
Afganistanista kotoisin oleva kansanedustaja saapui Suomeen pakolaisena vuonna 1992 Moskovasta.
Nasima Razmyarin elämää käydään läpi maaliskuun alussa ilmestyvässä Nasima-kirjassa (Tammi). Razmyar saapui Suomeen perheensä, isänsä, äitinsä sekä veljensä kanssa 8. lokakuuta 1992. Hän oli tuolloin 8-vuotias.

Perhe muutti ensin Rovaniemelle ennen kuin sai kesällä 1993 oleskelulupapäätöksen ja ensimmäisen oman kotinsa Helsingin Käpylästä. Razmyar kertaa kirjassa ensimmäisiä muistojaan uudesta kotimaastaan.

Hän myös peilaa omia kokemuksiaan nykyisiin maahanmuuttoasioihin ja maahanmuuttajien ongelmiin. Hän kertoo kirjassa yksittäisen esimerkin omasta elämästään.

”Monesti täällä mietitään ja ihmetellään, että mikseivät tulijat ymmärrä, mitä suomalaisuus on. Ei ihmiset oikeasti ymmärrä, jollei heille kerrota ja näytetä.”

”Kaikki nauraa, kun kerron miten meidän perhe, joka oli maailmaa nähnyt, ja mun viisaat vanhempani, miten me Rovaniemellä pitkään pysähdyttiin kunnioittamaan ohikiitäviä autoja, kun luultiin suksibokseja ruumisarkuiksi. Ei tiedetty, ei ollut nähty sellaisia koskaan aikaisemmin. Matkan varrella tulee vastaan paljon pieniä asioita, joita ei tiedä, ei osaa, vaikka miten yrittäisi.”

Razmyarin isä oli Afganistanissa korkeassa asemassa oleva poliitikko, ja vuonna 1989 perhe muutti kotimaasta Moskovaan isän siirtyessä sinne suurlähettilääksi. Elämä oli hulppeaa, ja siksi Suomeen saapuminen tuntui oudolta.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

”Olin silloin aika pullukka tyttö Moskovan jäljiltä, ehkä ne herkkujen ryöstöretket olivat tehneet tehtävänsä. Oli hirveä nälkä, veljellä myös. Yömyöhään meidät vietiin poliisiautolla vastaanottokeskukseen Helsingissä”, Nasima kertoo kirjassa.

”Ikuisiksi ajoiksi on jäänyt mieleen se, kun meidät vietiin huoneeseen, joka meille annettiin – neljä sänkyä taisi olla siinä. -- Olin koko päivän valittanut siitä, että ruokaa pitäisi saada. Isä näki nurkassa jääkaapin, että hienoa, siellä on varmaan jotain ja minä ryhdyin jo riemuitsemaan, että lopultakin saa jotain syödäkseen. Kun isä avasi oven, kaappi oli poissa päältä ja tyhjä, ei murun murua. Silloin näin isän ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässäni itkevän. Ei koskaan sen jälkeen, varmaan jotenkin romahti.”