”Discoteca on uusi ja erilainen illanviettotapa” – Helsingin diskohistoria alkoi 51 vuotta sitten - Viihde - Ilta-Sanomat

”Discoteca on uusi ja erilainen illanviettotapa” – Helsingin diskohistoria alkoi 51 vuotta sitten

Julkaistu: 4.3.2017 9:49

Kun suuret ikäluokat olivat nuoria, he pääsivät Suomen ensimmäiseen diskoon. Ennen kuin diskot yleistyivät, niiden oli voitettava muutama vastoinkäyminen.

”Discoteca on uusi ja erilainen illanviettotapa, joka tällä hetkellä on erittäin suuressa suosiossa mm. Amerikassa ja useimmissa Euroopan suurkaupungeissa. Kulosaaren Casinolle on nyt asennettu korkealuokkaiset Discoteca -varusteet; high fidelity-stereo äänentoistolaitteet. Orkesteria ei ole. Nyt tulee non stop musiikkia stereo-äänilevyiltä.”

Tuo Ylioppilaslehdessä julkaistu mainos noin 51 vuotta sitten lanseerasi huvittelumuodon, jonka huumassa on sittemmin muodostettu eripituisia parisuhteita, juovuttu, huumaannuttu musiikista – ja tanssittu.

Disko tuli Suomeen 1960-luvun puolivälissä, tiettävästi ensin Helsinkiin. Tosin muualle Suomeen malli diskoista haettiin samoihin aikoihin ja todennäköisesti suoraan ”maailmalta” kuten pääkaupunkiinkin.

– Monet olivat kielikursseilla Englannissa käyneet diskossa ja ajattelivat, miksei tällaista voi olla meilläkin, sanoo juuri julkaistun Stadin diskohistoria -kirjan tekijä, toimittaja ja dj Mikko Mattlar, 36.

Toimittaja ja dj Mikko Mattlar on kirjoittanut kirjan diskon historiasta.

Mattlar on tehnyt myös musiikkiaiheisen väitöskirjan journalistiikasta (”Ei mitä hyvänsä rilutusta” – Populaarimusiikin tie legitiimiksi kulttuuriksi Helsingin Sanomissa 1950 – 1982).

Levyiltä soitettava tanssimusiikki on nyt tavallista viihdettä, mutta diskoilla oli aluksi useita vihollisia.

Ensin epäilivät viranomaiset. Kohtasivathan diskoissa nuoret ja alkoholi sekä varttuneemmalle väelle käsittämätön mökämusiikki.

1960-luku oli voimakasta murroksen aikaa: suuret ikäluokat olivat nuoria, joten asiakkaita diskoihin riitti. Maalta muutettiin kaupunkeihin töihin ja opiskelemaan.

Ja sitten koettiin musiikillisia mullistuksia.

Disko antoi naisille mahdollisuuden

1950-luvulla, sodan jälkeen, oli nähty ensimmäinen kaupallinen nuorisokulttuurikumous. Elviksen lantion keinahtelu hämmensi vanhempia ja herätti hysteriaa nuorissa. 1960-luvulla rockiin sekoittui aatteellisuutta, huumeita ja seksuaalinen vallankumous – ei ihme, etteivät vanhemmat ikäluokat pysyneet perässä. Muutos oli nopeaa.

”Tää paikka on ihan OK, hyvä fiilis ja musiikki, tuumivat Dennes ja Marja ”kuuskutosesta”. Työterveyslaitoksen tutkija maisteeri Matti Hoikkala mittaa korkean tunnelman meluarvoja.” Kuvateksti Helsingin Sanomista 28. syyskuuta 1974 kertoo töölöläisestä 66-diskosta.

Ja nyt tulivat diskot, joissa musiikki soi ja nuoriso kohtasi estottomasti. Diskot uudistivat kerralla tanssikulttuurin ja antoivat naisille uudenlaisen, tasa-arvoisemman mahdollisuuden. 1960-luvun alkupuolella heillä ei ollut ravintoloihin asiaa muuten kuin miesseurassa.

17-lehti kuvaili Discotecan tunnelmaa Stadin diskohistoria -kirjan mukaan seuraavasti:

”Tytöille Discotheque on edullinen, ei enää seinäruusuja eikä ikävää näyttelytunnelmaa. Pojat hakevat pöydistä ja yksin jäädessä on miellyttävämpää istua vaikkapa poltellen kuin onnettomana seisoa ylimääräisten naisten laumassa seinän vierellä.”

Alkon hallintoneuvosto kielsi anniskelun ”discotheque-tanssiaisissa” kesällä1966.

– Kielto kuitenkin peruttiin, kun huomattiin, ettei mitään järjestyshäiriöitä ole, Mattlar kertoo.

Seuraava vastoinkäyminen oli tilaongelma: nuorisolle ei ollut riittävästi kokoontumispaikkoja ylipäätään eikä diskoille löytynyt sopivia ravintolatiloja.

Nuoriso tunsi itsensä hyljeksityksi ja ulkopuoliseksi, kuten useasti myöhemminkin. Diskojen puolustajat vertasivat Suomea muuhun maailmaan tavalla, joka on tullut myös myöhemmin tutuksi.

Kaikki eivät mahtuneet sisään Iso Roobertinkadulle avattuun uuteen diskoon syksyllä 1979. ”Lähiseudun ihmiset, mm. erittäin vihainen talonmies, käyttivät nuorisonvastaisia puheenvuoroja. Nuoret käyttätyivät asiallisesti poliisin mielestä”, kertoi HS:n kuvateksti.

”Helsingissä pari vuotta sitten toimineiden diskoteekkien huoneet olivat lähes joka ilta pullollaan nuorisoa. Siellä heille luotiin puitteet missä viihtyä. Ympäristö oli viihtyisä, ikäraja 18 vuotta ja tarjolla muutakin kuin mehua. Tuolloin kehitys kulki oikeaan suuntaan, suuntaan johon se kulkee muualla maailmassa. Valitettavasti nämä alussa tarkoitetut diskoteekit kuitenkin suljettiin ja siitä alkoi takapajuisuus näissä asioissa jollaista ei löydy mistään muualta kuin täältä rakkaasta Suomestamme”, nimimerkki Eläköön tuppukylä kirjoitti Ilta-Sanomien yleisönosastolla 9. marraskuta 1967.

Asiakkaille diskot edustivat jotain uutta. Ne vetivät puoleensa ja uusien haasteiden äärelle: diskotoiminnan alkaessa Heikki ”Hector” Harma oli jo tunnettu levylaulaja, mutta konserteissaankaan hän ei ollut tottunut sellaisiin ultraviolettivaloihin kuin Kalastajatorpan Discotecassa.

”Jos oli tumma paita ja hilsettä, oli piinallista yrittää katsella gimmoja. Ensin piti katsoa hartioita, onko kaikki okei, koska diskon valot paljastivat armotta tällaiset asiat”, Hector muistelee kirjassa.

Musiikillisen vastakkainasettelun aika

Entä musiikki? 1960-luvulla ei vielä varsinaista diskomusiikkia ollut, se kehittyi tanssittamaan vasta 1970-luvun puolivälissä.

Varsinainen diskomusiikki saapui vasta 70-luvun puolivälissä. Disco 33:ssa Hämeentiellä soi vuonna 1977 Super Hits Original.

– Helsingin diskoissa soitettiin kaikenlaista, jopa progea 1970-luvun alussa, Mattlar kertoo.

Ja toden totta, kirjassa Calle Lindholm muistelee, kuinka hän soitti Bottalla King Crimsonin 21st Century Schizoid Manin, yli seitsemänminuuttisen progressiivisen rockin klassikon.

Jo tuolloin dj:t – eli disc jockeyt, tiskijukat ja hetken aikaa levylässyiksikin kutsutut esiintyjät – jakautuivat kahteen leiriin: he olivat joko viihdyttäjiä tai taiteilijoita.

Calle Lindholm oli häpeämätön taiteilija. Kirjassa hän kertoo, kuinka levynsoitto oli jäädä, kun 1970-luvun alun yksinkertainen ”purkka-pop” tuli suosioon. Bottalla Lindholmilta pyydettiin Christien Yellow Riveriä monta kertaa illassa.

”Päätin, että sellaista paskaa en rupea soittamaan”, hän muistelee kirjassa.

Aira Samulin järjesti diskotanssikursseja jo 1970-luvun alussa. Niiden suosio räjähti 1977, kun Saturday Night Fever ja valkopukuisen John Travoltan tanssihurmurin askeleet ja elkeet tahdottiin oppia sankoin joukoin.

Vuosi 1977 oli kuitenkin monenlaisten musiikkimurrosten vuosi. Punk löi läpi ja Suomessa elettiin vahvaa 1950-luvun rock’n’rollin nostalgiabuumia. Syntyi musiikkiheimoja ja vastakkainasettelua.

Aira Samulin (oik.) futuristidiskossa vuonna 1981. John Travolta ja Saturday Night Fever nostattivat diskohuumaa.

Diskot olivat tulleet tanssiravintoloiden tilalle. Tanssiorkesterimuusikko oli ollut yleinen muusikkotyö, mutta nyt työpaikat olivat vähentyneet.

Tämä aiheutti paitsi napinaa muusikkojen kesken, myös heidän ammattiliittonsa kampanjan. 1980-luvun alussa eläneet muistavat puskuritarroihinkin levinneen kampanjan ”Oikeissa tansseissa on orkesteri.”

Lisäksi jonkinlaisena vastaiskuna diskoille syntyivät Elävän musiikin yhdistykset, jotka järjestävät edelleen tapahtumia ja pyörittävät muun muassa yhtyeiden treenikämppäverkostoja ympäri Suomea.

– Vuosina 1975–1978 niin moni elävän musiikin ravintola muuttui diskoksi, että varmaan ne Elmut piti perustaa, Mattlar sanoo.

– Oli myös dj-toiminnan kannalta hyvä, että perustettiin. Elmujen tilaisuudet mahdollistivat toisenlaistenkin levyjen soittamisen.

Mallia haettiin suuresta maailmasta

Vielä 1980-luvun alussa samat hitit soivat niin suuren yleisön paikoissa kuin vaihtoehtoklubeilla. Village Peoplen ja Frankie Goes to Hollywoodin tahtiin tanssivat niin valtavirralle suunnattu KY, joka toimi vuosia Helsingin kauppakorkeakoulun ylioppilaskunnan rahasampona Pohjoisella Rautatiekadulla, kuin Helsingin ensimmäinen homodisko, Iso Roobertinkadun Gay Gambrini.

Kaksi tiskijukkalegendaa, Black Mike ja Joke Linnamaa yhteiskeikalla Rocktailsissa 1981.

Vuosikymmenen edetessä marginaalinenkin musiikki löysi omat paikkansa. Helsinkiin perustettiin 1980-luvulla omia klubeja muun muassa reggaelle, uusromanttiselle goottipopille, teknolle ja houselle.

Elmujen myötä toimivaksi konseptiksi muotoutui myös tiskijukkien ja elävän musiikin rauhanomainen rinnakkaiselo.

– Monissa paikoissa on ehkä parempi, että dj soittaa ensin, sitten bändi ja lopuksi taas dj, kuin että dj soittaa koko illan, Mattlar miettii.

Tosin sama kuvio oli käytössä jo 1970-luvulla, kun esimerkiksi Hurriganes kiersi lavoja ja urheilutaloja suosikkitiskijukkien, kuten Joke Linnamaan, Takku Kotilaisen ja Dj Bunuelin kanssa.

Silloin Linnamaastakin tuli tähti-dj. Mattlarin mukaan Linnamaa tienasi 1970-luvun ahkerina vuosina jopa paremmin kuin rakennusmestari-isänsä.

– Kiertävänä dj:nä oli tuottoisaa, jos sai vielä jonkun sponsorin.

Kun dj esiintyi yhtenä iltana tuhansille nuorille, heille kannatti mainostaa tupakkaa tai vaikkapa hammastahnaa.

Menoa ja meininkiä Studio 54:ssä uudenvuodenjuhlissa 1978.

Helsingin diskot olivat kuitenkin kaikin puolin eri asia kuin muun Suomen väliaikaiset, mainoskylttien kupeeseen pystytetyt tanssitukset. Mattlarin kirjassa on hienoja kuvia muun muassa kauttaaltaan samettiseksi sisutetusta Ratakadun Senaattoriklubista. Mallia Helsinkiin haettiin suoraan suuresta maailmasta.

– Studio Poli -diskon rakentanut Ekku Peltomäki kävi tietojeni mukaan New Yorkissa ottamassa mallia Studio 54:stä, Mattlar sanoo.

Studio 54 oli legendaarinen disko, jossa kohtasivat kaikki 1970-luvun superjulkkikset Anne Pohtamosta Mick Jaggeriin ja Andy Warholiin.

Kuinka villiksi meno äityi suomalaisissa diskoissa?

– Joke Linnamaa kertoi nähneensä tanssilattialla jopa coituksen.