Viihde

50 vuotta M.A. Nummisen ensilevystä: ”Urani olisi kuihtunut parissa vuodessa, jos olisin laulanut väärin”

Julkaistu:

Musiikki
M.A. Numminen aloitti Unto Monosen rumpalin tuuraajana. Hän tähtäsi nuorena tiedemieheksi, sillä Toivo Kärkikin sanoi, ettei hänessä ole kaupallista potentiaalia.
Mauri Antero Numminen, 76, juo teetä keittokulhon kokoisesta kupista ja haarukoi kakkupalaa. Ohessa hän vastailee kysymyksiin ja katsoo välillä ilkikurisesti kuin alleviivatakseen asiaansa.

Puhuttavasta ei ole pulaa. Numminen juhlii tänä vuonna 50-vuotista taiteilijauraansa – eikä aivan vähäpätöisesti, vaan useiden monipuolisten tapahtumien voimalla. Juhlavuoteen on mahtunut konsertteja Underground Rock Orchestran ja Uusrahvaanomaisen Jatsiorkesterin kanssa, lyhytfilmiesityksiä ja kiellettyjä lauluja, lastenkonsertti Lahti Sinfonian ja kuorolaulua Ylioppilaskunnan Laulajien kanssa, Nummisen klassista tuotantoa defunensemblen kera ja suomitangojen konsertti Saksassa.

Nämä aluksi – ja muiden töiden ohella.

– Ei ole vanhuudenväsymys iskenyt, Numminen toteaa.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Se on totta: Nummisen tekemisiä ei voi määritellä iän kautta. On nuoruuden hillittömyydet, jotka jatkuvat yhä. On ikääntyneen taiteilijan elämään liittyvät filosofiset pohdinnat, joita Nummisella oli jo nuorena.

Numminen on iätön – taiteilija, joka tekee työtään rajoista piittaamatta.


Viisikymmentä vuotta on pitkä aika, mutta Numminen voisi uramielessä katsoa pidemmällekin taaksepäin. Hän laskee uransa alkaneen vuonna 1966 ilmestyneestä ensimmäisestä levystään, mutta hänen ensimmäisestä julkisesta esiintymisestään laulajana on kulunut 53 vuotta.

Se tapahtui Turussa Varsinais-suomalaisen osakunnan jazzjameissa. Siellä Numminen lauloi bluesia.

Lukiolaisena Numminen teki satunnaisesti keikkaa Unto Monosen yhtyeen rumpalina. Siitä on pian kuusikymmentä vuotta.

– Kun Unto ei saanut vakituista rumpalia keikalle, hän pyysi minua. Siihen aikaan en välittänyt kaupallisesta musiikista, mutta oikeassa orkesterissa soittaminen houkutti sen verran, että suostuin viiden markan iltapalkalla mukaan. Eivät ammattimiehet olisi lähteneet niin halvalla mihinkään.

Vuonna 1999 Numminen julkaisi romaanin Helsinkiin. Siinä nuori ylioppilas Juho Niitty lähtee pääkaupunkiin opiskelemaan mutta myös sivistämään itseään. Se tarkoittaa Juholle elämän haltuunottoa koko sen moninaisessa kirjossa, ei ammattiin tähtäävää puurtamista.

Romaani on suurimmaksi osaksi omaelämäkerrallinen, joten Juhosta lukiessa saa tietää yhtä ja toista myös Nummisesta. Nummisen nuoruudessa – ja elämässä laajemmin – on ollut kyse sivistyksestä.


Nummisen taide kulki alusta asti omia polkujaan. Skaala ulottuu lastenmusiikista jazziin, liedeistä elektroniseen musiikkiin, filosofiasta kieliin, undergroundista korkeakulttuuriin.

Helsinkiin käsittelee vuosia 1960–64. Tekeillä on vuosiin 1965-1970 keskittyvä avoimesti elämäkerrallinen teos.

– Valitsin Helsinkiin-kirjaan alter egon, koska se antoi minulle vapautta kertoa laajasti 1960-luvun alun kulttuurin uudistumisesta. Työn alla olevan materiaalin kokoamisen jälkeen ilmestyy jatko-osa, mutta se tulee elämäkertamuodossa.

Numminen kasvoi Somerolla turvallisessa maalaisyhteisössä vakavaraisen perheen poikana.

Osasyy Nummisen kriittisyyteen ja tutkimusintoon saattaa löytyy kotoa. Isä Paavo Numminen oli edistyksellisen osuustoiminnan kannattaja ja toimi E-liikkeen toimitusjohtajana.

Isän mukana nuori Mauri tutustui Helsinkiin, Turkuun ja Tampereeseen paljon ennen opiskeluaikoja. Se laajensi maalaispojan maailmankuvaa.

– Musiikkia ei meidän perheessä harrastettu. Jazzista opin pitämään teinivuosina. Someron yhteiskoulussa oli jo 40-luvulla jazzia soittava koulubändi. Minä ystävineni jatkoin perinnettä.

 

Jäähyväislevyksi Suomen kansalle julkaisin Kissa vieköön -kappaleen vuonna 1970. Siitäkös tulikin varsinainen hitti.

Veri veti musiikin pariin myös opiskeluympyröissä. Numminen oli Nalle Puh Big Bandin solisti. Kokoonpano esiintyi opiskelijapiireissä, joissa Nummisen outo lauluääni herätti suurta riemua.

Hän alkoi tehdä omia lauluja, mutta levy-yhtiöt eivät halunneet niitä julkaista.

– Tunsin verraten hyvin Toivo Kärjen, joka oli levy-yhtiö Fazerin tuotantopäällikkö. Hän piti laulujani mielenkiintoisina, mutta sanoi, että ei minussa ole kaupallista potentiaalia. Kävin myös kahdessa muussa levy-yhtiössä. Lopulta perustimme opiskelutoverini Pekka Gronowin kanssa oman Eteenpäin!-levymerkin keväällä 1966.

1960-luvulla oman levy-yhtiön perustaminen oli vallan tavatonta, mutta tavaton on Nummisen taiteilijakuvakin.

– Lauluni eivät olleet kaupallisia menestyksiä, mutta herättivät valtavaa uteliaisuutta. Kutkutimme sitä musiikkiyhteiskunnallista pintaa, joka ikäluokan yliopistopohjaisilla ihmisillä oli.

Ensimmäisellä levyllä ilmestyi tango Hevoset ja minä. Se pääsi viikoksi radion soittolistalle. Jyväskylän Kesä -festivaalilla esitetyt Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa sekä seksuaalioppaiden teksteihin tehdyt laulut sen sijaan päätyivät esityskieltoon.

Sensuuri oli käänteentekevä Nummisen tulevaisuuden kannalta. Hän opiskeli valtiotieteitä sekä kieliä, mutta laulajana saatu huomio muokkasi suunnitelmat uusiksi.

– Ei tarkoitus ollut ryhtyä viihdetaiteilijaksi. Tein vain kaikenlaisia kokeiluja. Tähtäsin siihen, että minusta tulee tiedemies. Jäähyväislevyksi Suomen kansalle julkaisin Kissa vieköön -kappaleen vuonna 1970. Siitäkös tulikin varsinainen hitti.


Pori Jazz tilasi Nummisen Uusrahvaanomaisen Jatsiyhtyeen esiintymään. Love Records, jonka artistiksi Numminen oli siirtynyt, huomasi kiinnostuksen ja markkinoille tehtiin nopeasti Swingin kutsu -albumi. Numminen aloitti ahkeran keikkailun, jota sitäkin leimasi halu tutkia.

– Ehdotin keikkamyyjälleni mahdollisimman erilaisia paikkakuntia, jotta saisin sosiologisista syistä tietää, minkälainen yleisön maku ja kulutustottumukset ovat eri puolilla Suomea.

Koska Kissa vieköön oli suosittu myös lasten keskuudessa, Yleisradion toimittaja Tytti Paavolainen pyysi Nummista tekemään lastenlevyn. Se ei jäänyt tekijänsä ainoaksi.

Ura tiedemiehenä ei toteutunut, mutta Numminen on toteuttanut elämänasennettaan taiteen keinoin.

– Kun 60-luvulla lauloin Franz Schubertin liedejä, se – ja ennen kaikkea se – herätti vanhoillisessa kulttuuriväessä närkästystä. Humoristinen laulutapani ärsytti monia, ja ärsyttää edelleen.

Mielipiteissä on monesti sotkettu toisiinsa laulutapa ja musikaalisuus. Ei se, että Numminen tulkitsee laulunsa tavanomaisesta poikkeavalla äänellä tarkoita, että hän laulaisi väärin. Numminen laulaa erinomaisesti, jos mittarina on nuotissa pysyminen. Levytyksissä hänen pitkäaikainen aisaparinsa Pedro Hietanen pitää tarkkaa huolta siitä, että Numminen laulaa puhtaasti.

– Koko urani olisi kuihtunut kokoon parissa vuodessa, jos olisin laulanut väärin. Varsinkaan ulkomailla menestyminen ei olisi ollut mitenkään mahdollista. Suurimman osan levyistäni olen sitä paitsi laulanut ihan normaalilla baritoniäänelläni.


Seikkailut musiikin kentällä ovat Nummiselta tietoista omien ja kuulijoiden rajojen etsimistä. Häntä on mahdotonta asettaa lokeroon. Ristiriitainen vastaanotto on Nummiselle kiitos.

Ärsyttävän ja korkeakulttuurisen Nummisen rinnalla on koko kansan M.A. Häntä asiakkaat jututtavat kansankuppiloissa, kun hän toisinaan niissä piipahtaa. Niihin paikkoihin Numminen tutustui perusteellisesti 1980-luvulla. Tuloksena oli keskiolutkuppiloita esittelevä kirja Baarien mies (1986), joka vaikutti osaltaan keskioluen suosion kasvuun ravintoloissa ja olutkulttuurin leviämiseen Suomessa.

Teos kirjaa ylös suomalaista kuppilakulttuuria, joka on sittemmin lähes kadonnut. Klassikoksi muodostui Nummisen kirjassa toistuvasti tilaama rautaisannos: olut, pieni kahvi ja munkki.

Kontrasti on vahva, kun tietää, että Numminen on varsin suosittu niin Ruotsissa kuin Saksassakin. Ruotsissa suosio oli erityisen hurjaa 70-luvulla.

– Meidän oli Pedron kanssa vuokrattava yksiö Tukholmasta, kun emme ennättäneet keikkojen välissä Suomeen.


Erikseen on mainittava television lastenhahmoina 1980- ja 90-luvulla läpimurtonsa tehneet Gommi ja Pommi, jotka elävät Nummisen ja Hietasen esittäminä yhä omaa elämäänsä. Esiintymiset herättävät hilpeyttä niin lasten ja aikuisten kuin trenditietoisten hipsterien keskuudessa. Yökerhoversio kulkee nimellä Gommi ja Pommi Midnight Show.

Nummisella on taito löytää kumppaneikseen Hietasen kaltaisia hengenheimolaisia. Heihin kuuluvat muun muassa muusikko Jani Uhlenius sekä turkulaiset underground-kirjailijat Markku Into ja Jarkko Laine.

– Turkulaista undergroundia pidin paljon mielenkiintoisempana kuin Helsingin The Sperm -yhtyettä, joka keskittyi ulkomusiikillisilla keinoilla hätkähdyttämään yleisöä. Turkulaisilla oli kirjallista uhoa ja räväkkää ilmaisua, joka yhdistettiin performansseihin.

Numminen pulahti piireihin kuin uimari veteen. Syntyi ryhmä nimeltä Suomen Talvisota 1939–40. Albumi Underground-Rock (1970) on suomenkielisen rockmusiikin perusteos, jolle ovat velkansa tunnustaneet keskeiset tekijät Juicesta alkaen. Kuudestatoista kappaleesta Numminen on sanoittanut kaksitoista.

Nummista naurattaa, kun häneltä kysyy ideoiden synnystä. Ei, se ei todellakaan ole ongelma. Helsingin Juhlaviikoilla esitettiin jo parikymmentä vuotta sitten Pohjoinen tango-oratorio, jossa yhdistettiin tangoa ja oopperaa. Kesällä 2015 Saksassa kuultiin Nummisen kantaatti Verliebte Philosophen.

Moni työ odottaa edelleen toteutumistaan. Täysi kalenteri haittaa tekemistä. Numminen päättää muuta, mutta löytää itsensä pian kiireen keskeltä.

– Vaikka mielestäni kieltä osaankin, ei-sanan sanominen on vaikeaa.

Siviilielämänsä Numminen on pitänyt poissa julkisuudesta, mutta yksi merkittävä tapaus on tiedossa. Numminen oli vuonna 1982 filosofi Esa Saarisen kanssa haastattelemassa rocklaulaja Kauko Röyhkää legendaarisessa turkulaisravintolassa Hämeenportissa, kun viereiseen pöytään saapui viehättävä nainen.

Tapahtuma mullisti Nummisen elämän. Nainen oli Helena Vapaa ja hänestä tuli Nummisen vaimo.

Svart Records julkaisi tällä viikolla Eteenpäin!-levymerkin vuosien 1966–1970 koko tuotannon kuuden vinyylin boksina. Baarien mies -kirjasta ilmestyi syksyllä 30-vuotisjuhlapainos.