Tuntematon dekkarikuningas – Miksi Seppo Jokisesta tiedetään niin vähän? - Viihde - Ilta-Sanomat

Tuntematon dekkarikuningas – Miksi Seppo Jokisesta tiedetään niin vähän?

Australian-vuodet tekivät Seppo Jokisesta kirjailijan ja yhden Suomen menestyneimmistä dekkaristeista. Mutta miksi miehestä tiedetään niin vähän?

Suomen menestyneimpiin dekkaristeihin kuuluva Seppo Jokinen on jäänyt monelta pimentoon.­

24.7.2016 7:36

Seppo Jokisen, 67, keväällä ilmestyneestä dekkarista Rahtari otettiin 15 000 kappaleen painos.

Se on suomalaiseksi kirjaksi valtava määrä.

Huhtikuussa Rahtari oli myydyin kotimainen kaunokirjallinen teos.

Ja jo 21. Seppo Jokisen kirjoittama dekkari.

Se on hieno saavutus tamperelaismieheltä, jonka ensimmäinen romaani hyllytettiin 1980-luvulla.

– Kirjaa pidettiin epäuskottavana, vaikka se kertoi elämästäni, Seppo Jokinen kertoo työhuoneellaan Tampereella.

Omaelämäkerrallinen romaani kertoi Jokisen nuoruusvuosista Australiasta. Hän lähti heti armeijan jälkeen rahtilaivalla Southamptonista Kapkaupungin kautta Melbourneen. Alle parikymppisellä nuorella miehellä oli hirveä seikkailunhalu. Tampereen klassillinen lyseo jäi kesken.

– Silloin Australiassa oli kova työvoimapula. Kuuluin niihin viimeisiin siirtolaisiksi pyrkiviin, joille Australian valtio maksoi menomatkan.

”Se oli upea elämänkoulu”

Perillä Jokinen seisoi laihoine kasseineen satamalaiturilla ja tunsi olonsa orvoksi ja juurettomaksi. Hän ei puhunut englantia, eikä hänellä ollut ammattia. Työtä riitti muun muassa patotyömaalla Lounais-Tasmanian vuoristossa ja rautateillä New South Walesin kuivissa länsiosissa. Päivät venähtivät usein kuusitoistatuntisiksi.

Jokisen ensimmäinen romaani ei kelvannut kustantamolle 1980-luvulla. –Kirjaa pidettiin epäuskottavana, vaikka se kertoi elämästäni.­

– Se oli upea elämänkoulu, paljon parempi kuin lukio. Lähdin oppimaan itsestäni, tulin toimeen ja pärjäsin.

Lähdölle oli monia syitä. Seppo Jokisen äiti oli kuollut vähän aiemmin. Elämä oli rikkonaista. Jokinen ei halua mennä yksityiskohtiin. Menneet ovat menneitä.

– Mun isä piti lähtöäni hyvänä ratkaisuna.

Kun Seppo Jokinen neljän vuoden kuluttua palasi Suomeen, hän oli sukulaisten odotuksista huolimatta rahaton mies. Mutta henkistä pääomaa oli rutkasti.

– Minulla oli aikomus jäädä Australiaan, mutta olin kirjeenvaihdossa erään tuntemani suomalaisen tytön kanssa. Hän kirjoitti niin kauniita kirjeitä, että tulin tänne takaisin. Sama tyttö on nyt vaimoni.

Australia loi kirjailijan

Suomessa Jokinen työskenteli aluksi Tampereella yövartijana. Hänen Australiassa oppimansa englanti ei ollut kovin kaunista, mutta työvoimatoimiston virkailija ei sitä tiennyt, vaan kehotti englantia puhuvaa miestä pyrkimään atk-hommiin.

– Painuin atk-koulutukseen, mutta se oli hyvin spesiaalia englantia, Seppo Jokinen naurahtaa.

Jokinen työskenteli 30 vuotta Tampereen kaupungin tietotekniikkakeskuksessa, kunnes jäi vapaaksi kirjailijaksi vuonna 2006.

Australian vuodet tekivät nuoreen Seppo Jokiseen syvän vaikutuksen. Rakkaus toi hänet kuitenkin takaisin Suomeen.­

– Ei minusta ilman Australian kokemusta olisi tullut kirjailijaa. Sieltä ammentuu maailmankatsomukseni. Moni ei siitä reissusta selvinnyt. Siellä oli hyvin monta surullista tarinaa.

Seppo Jokinen on ammentanut paljon myös lapsuudestaan. Hän vietti paljon aikaa Tampereen taidemuseossa, jossa isä oli vahtimestarina. Äiti oli kehitysvammaisten ohjaaja.

– Suvaitsevaisuus tuli itsestään. Parikin kertaa jouduin nuorena tappeluun, kun puolustin kehitysvammaisia nuoria.

 Ei minusta ilman Australian kokemusta olisi tullut kirjailijaa. Sieltä ammentuu maailmankatsomukseni.

Perhe ja piilopirtti henkireikiä

Dekkaristiksi Jokinen päätyi puoliksi vahingossa. Poliisin piti olla vain sivuhenkilö, mutta kirjoitusprosessin aikana komisario Koskinen lähti kasvamaan.

– Koskinen on kuin vanha ajokoira, kun sille tulee vainu, se lähtee työpöytänsä äärestä. Hän on hyvin oikeudenmukainen. Yksityiselämässään hän on kömpelö, mutta perhe on hänelle hyvin tärkeä.

Seppo Jokinen myöntää, että hänessä ja komisario Koskisessa on paljon samaa.

– Kumpikin tykkää pyöräilystä ja metsässä vaeltamisesta ja kalastuksesta. Komisariokin on harvapuheinen mies. Olen porukassa enemmän kuuntelija. Mieluummin kirjoittamalla kerron, mitä mieltä olen.

Perhe on Seppo Jokisellekin tärkeä. Viikko ennen juhannusta syntyi neljäs lapsenlapsi. Kaikki lapsenlapset ovat poikia.

– Minulle on tärkeää olla mukana lastenlasteni elämässä. Vanhin heistä on kahdeksanvuotias. Hän on kirjoittanut jo pöytälaatikkoon kaksi tikkukirjaimilla tehtyä seikkailukirjaa. Hän on vaarin kaveri. Istumme toisinaan pohtimassa maailman menoa käsi leuan alla kirjailija-asennossa.

 Minussa ei ole sellaista särmää, jota mediaseksikkyydeksikin kutsutaan.En pyri olemaan kiinnostava henkilö. Minulle riittää, että kirjojani luetaan.

Toinen henkireikä on piilopirtti Hyrynsalmella Kainuussa vaimon lapsuuden maisemissa. Siellä kaukana kaikesta kirjailija kalastaa ja meloo.

– Mökki on hyvin vaatimaton. Siellä ei ole sähköjä, mutta se on meidän juttu. On kiva hakata halkoja. Alitajunta työstää koko ajan seuraavaa kirjaa.

Tampereen pitää näkyä

Viimeisimmät kuusi Seppo Jokisen 21 kirjasta ovat syntyneet työhuoneella Tampereen Kalevassa, jonne hän kävelee tai pyöräilee 7 kilometriä suuntaansa.

Kirjailija asuu omakotitalossa Hervannan kaupunginosassa, jonne osa hänen dekkareistaankin sijoittuvat. Kun Jokinen kirjoitti dekkarinsa tapahtumat Tampereen ulkopuolelle Kreikkaan, lukijat älähtivät heti.

– Sain palautetta, että ei ikinä komisario Koskista Tampereen ulkopuolelle. Ulkopaikkakuntalaisillekin kirjojeni Tampere on tärkeä.

Seppo Jokisen koti on Tampereella. Hervannan asukas kulkee työhuoneelleen Kalevaan kävellen tai pyörällä.­

Jokinen tuo kaikissa kirjoissaan esiin, että hyvä voittaa aina pahan. Rikos ei kannata. Hänen mielestään dekkarikirjailijan ei tarvitse tietää rikosten maailmasta. Riittää, kun miettii, miten epäoikeudenmukaista elämä on.

– Ykkösprioriteettini on kirjoittaa sellainen kirja, jonka ääressä lukija viihtyy – ja jää odottamaan seuraavaa. Se on hyvin itsekäs motiivi.

– Kirjailijalla pitää olla intohimo. Minulla oli tarve kertoa oma tarinani. Olin varma, että ensimmäinen romaanini jää kirjallisuuden historiaan, mutta nyt en kehtaisi näyttää sitä missään.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?