Mauri Kunnaksen kirjailijatytär sai ahaa-elämyksen, kun pikkupoika hoki ripulia kadulla - Viihde - Ilta-Sanomat

Mauri Kunnaksen kirjailijatytär sai ahaa-elämyksen, kun pikkupoika hoki ripulia kadulla

–Olemme isältä oppineet, että kirjat syntyvät tekemällä työtä, eivätkä millään tuskalla – pitää miettiä hirveästi. Tämä ei ole suuren taiteen tekemistä vaan työtä, Jenna Kunnas (oik.) sanoo. Vierellä sisko Noora Kunnas.

Julkaistu: 24.10.2015 8:29

Isoisän tekemä nukkekoti innoitti Noora ja Jenna Kunnaksen kirjoittamaan lastenkirjan.

Viime talvena Noora Kunnas tallusti Helsingissä Temppeliaukion kirkon lähistöllä. Pieni poika lompsi kadulla äitinsä kanssa ja hoki: ripuli, ripuli, ripuli. Sitten hän nauroi katketakseen.

– Tajusin välittömästi, että tässä on kirjani kohdeyleisö.

Noora Kunnaksen kirjoittama ja Jenna Kunnaksen kuvittama lastenkirja Kaheli sakki ja kauhujen kaappi oli siinä vaiheessa jo lähtenyt painoon.

Paukkuja päästelevästä karhumuorista Bertta Perätuulesta on tullut lasten suosikki.

– Se johtuu varmaan sitä, että hän piereskelee. Pierut naurattavat aina, Jenna Kunnas sanoo.

Noora ja Jenna Kunnaksen lastenkirja Kaheli sakki ja kauhujen kaappi ilmestyi keväällä.

Kirjan idea kumpuaa tyttöjen omasta lapsuudesta.

Noora ja Jenna leikkivät paljon isoisän tekemällä nukkekodilla. Hän nikkaroi nukkekodin 1950-luvulla tyttärilleen.

– Nukkekoti on ollut aina meidän ykköslelu. Haaveilimme, että olisipa siistiä, jos saisimme asua siellä. Raahasimme nukkekodin mökillekin.

Kirjassa asutaan majatalo Perätuulessa. Se on nukkekoti lastenhuoneen perällä.

Talon asukkaat ovat henkiin heränneitä leluja – armeijan majuri, kaksi koiraa, norsu, hiiri ja kaksi porsasta.

Kirjan nukkekodin oikea esikuva on yhä olemassa sisarusten yhteisellä työhuoneella Helsingin Kalliossa. Sisältä tapittaa parikymmentä eläinhahmoa.

Lapsena Jenna Kunnas askarteli sisustustavaroita nukkekotiin. Noora Kunnas kehitteli asukkaille tarinoita.

– Oli selkeää, että kaikki eläinhahmot kiinnostivat. Jostain syystä eläimet ovat olleet vain niin lähellä sydäntä, Noora Kunnas sanoo.

 Sanomalehteä lukevassa Heikki-koirassa on vähän kummisetääni.

Kahelin sakin sivuilla vilisee myös Kunnasten sukulaisia.

– Sanomalehteä lukevassa Heikki-koirassa on vähän kummisetääni, Jenna Kunnas sanoo.

Majuri Kuugelbumin esikuva on isoisän Steiff-karhu, joka oli hänen autossaan maskottina. Äiti ja täti eivät saaneet koskea siihen, mutta Noora sai.

– Olen aina ollut sellainen, että häärin omissa oloissa, Noora Kunnas sanoo.

Majuri Kuugelbum on Noora Kunnaksen lempihahmo.

– Sillä on oma tekemisen meininki.

Kirjailijaisä Mauri Kunnas ei ole käyttänyt Noora ja Jenna Kunnasta lastenkirjojensa koeyleisönä. –Emme ole hirveästi lukeneet isän kirjoja.

Kirja on yhdistelmä kauhua, fantasiaa ja seikkailua. Tarinan alussa odotellaan maailmanloppua. Myöhemmin etsitään majatalosta pudonnutta Hugo-hiirtä ja koetetaan pelastaa hänet hirviön kynsistä.

– Kirjan sanoma on, että elämää ei saa ottaa liian vakavasti ja huumori on tärkeää, Noora Kunnas sanoo.

Kun Jenna Kunnas luki kirjan ensimmäistä kertaa, häntä nauratti.

– Jos lukijalla on hauskaa, se on hyvä saavutus kirjailijalle. Ei tarvitse olla vakava ja totinen.

– Kirja kertoo myös pelkojen voittamisesta. Ihmiset miettivät liikaa tekemisiään.

Kaheli sakki muistuttaa hieman Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjoja. Niissä ihmiset elävät täyttä elämää.

– Aikoinaan koulussa opettaja sanoi, että kirjoitan aina vanhuksista. Ihan aina, Noora Kunnas nauraa.

 Vanhuksista oletetaan, että he vaan ovat, mutta haloo, miksi vanhukset eivät voisi tehdä asioita? Heissä on kaikki tieto. He voivat tehdä ihan mitä vain.

Kunnaksilla on pieni ja tiivis suku. Sisarukset ovat olleet paljon isovanhempiensa kanssa tekemisissä.

– Minulla on suuri rakkaus vanhuksia ja heidän yhteisöjään kohtaan, Noora Kunnas kertoo.

– Vanhuksista oletetaan, että he vaan ovat, mutta haloo, miksi vanhukset eivät voisi tehdä asioita? Heissä on kaikki tieto. He voivat tehdä ihan mitä vain. Ja jos vanha ihminen tekee jotain ihan älytöntä, niin onhan se ihan älytöntä.

Lastenkirjaan Noora Kunnas päätyi, koska ”pää on jäänyt lapsuudenasentoon”.

– Ei tarvitse ajatella, mitä lapsi ajattelee. Kirjoittaa siitä, mitä ajattelee, Noora Kunnas sanoo.

– Kirjoitin lastenkirjan, koska tykkään hirveästi lastenkirjoista. Lapset ovat ehkä vähän aliarvostettu kohderyhmä, vaikka se on tiukempi yleisö.

Jenna Kunnas on samaa mieltä.

– Lastenkirjoista helposti ajatellaan, että nyt tämän lukee joku muka vähempiälyisempi.

Noora Kunnaksella on tapana istua yhteisen työhuoneen ikkunalaudalla ja höpötellä Jenna Kunnaksen kanssa.

Sisarukset tekivät jo lapsena paljon asioita yhdessä. Nytkin he työskentelevät samassa kerrostalohuoneistossa. Työtilan jakavat kolme muuta.

– Pyysin Jennan kuvittajaksi, koska en tuntenut muitakaan kuvittajia, ja valinta oli aika selvä muutenkin, Noora Kunnas sanoo.

Yhteistyö on sujunut varsin hyvin. Noora kirjoittaa omalla koneellaan ja Jenna kuvittaa omallaan. Välillä huudellaan toiselle, mikä olisi hyvä.

– Saatamme lähettää toisillemme iltaisin tekstiviestejä, joissa höpöttelemme elämästä, Noora Kunnas kertoo.

Vanhemmat Mauri ja Tarja Kunnas.

Lapsina Jenna ja Noora Kunnas tiesivät vain kaksi ammattia: opettaja ja lastenkirjailija. Äiti Tarja oli peruskoulun opettaja ja isä-Mauri piirsi lastenkirjoja kotona.

Sisarukset ihmettelivät, miksei isä lähtenyt aamulla töihin, vaan luuhasi perheen omakotitalon pohjakerroksessa. Ja miksi hän ennen kirjoittamista funtsi makuuasennossa sohvalla?

– En voisi maata sohvalla tai istua nojatuolissa, koska nukahtaisin heti, Noora Kunnas sanoo.

– Kävelen aamulla tänne Kallion työhuoneelle Töölönlahtea pitkin ja päätän, että nyt mietin töitä koko matkan, mutta en yleensä mieti yhtään mitään. Huomaan, että taas se meni siinä. Ei minusta saa hienoa taiteilijaa tekemälläkään.

Isän ammatti ei tuottanut vastareaktiota. Kirjailijan ammatti oli jo lapsuudessa Noora Kunnaksen haave.

 Ajattelin, että kirjailijaksi ei voi ryhtyä, eikä kukaan halua lukea juttujani kuitenkaan. Uskoin, että kirjakustantamossa sanotaan, että kiitos näkemiin, mutta sanottiinkin, että halutaan jatkaa.

Noora Kunnas opiskeli elokuva- ja televisioalaa, mutta kiinnostus oli kirjoittamisessa.

– Ajattelin, että kirjailijaksi ei voi ryhtyä, eikä kukaan halua lukea juttujani kuitenkaan. Uskoin, että kirjakustantamossa sanotaan, että kiitos näkemiin, mutta sanottiinkin, että halutaan jatkaa.

Kuvittaminen on taideteollisesta korkeakoulusta valmistuneen Jenna Kunnaksen mielestä ihan tavallinen työ. Sitä tehdään työpäivän verran ja enemmänkin.

– Olemme isältä oppineet, että kirjat syntyvät tekemällä työtä, eivätkä millään tuskalla – pitää miettiä hirveästi. Tämä ei ole suuren taiteen tekemistä vaan työtä.

Silti tunnettuun isään vertaaminen askarrutti etukäteen.

– Meillä on ollut rima korkealla. Ymmärsimme, että totta kai meitä verrataan isään, mutta meitä on verrattu vähemmän kuin pelkäsin, Noora Kunnas sanoo.

– Isä halusi lukea kirjan etukäteen vedosvaiheessa, ja piti siitä ja kannusti. Äiti luki valmiin kirjan ja totta kai kannusti.

Otava-kustantamon kanssa on sovittu jatkosta Kahelille sakille. Seuraava kirja on jo kehitteillä.

– En tituleeraisi itseäni kirjailijaksi. Se olisi liian aikaista, Noora Kunnas sanoo.

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?