Tuore Millennium-kirja paljastaa Lisbeth Salanderin kohtalon – IS julkaisee otteen kirjasta

Julkaistu:

kirjauutuus
Tänään ilmestynyt rikosromaani Se mikä ei tapa on Millennium-sarjan neljäs, mutta itsenäinen osa. Kirjassa avataan Lisbeth Salanderin avoimeksi jäänyttä kohtaloa. Varo juonipaljastuksia!
Kirjailija David Lagercrantzin rikosromaani Se mikä ei tapa julkaistiin perjantaina 26 eri maassa. Kyseessä on kirjailija Stieg Larssonin luoman Millennium-sarjan neljäs, mutta itsenäinen osa. Kirja ei perustu edesmenneen Stieg Larssonin muistiinpanoihin, mutta siinä esiintyvät hänen luomansa hahmot.

Kirjan tunnetuin hahmo on mustiin pukeutuva hakkeri Lisbeth Salander, jonka kohtalo jäi aikaisemmassa kirjassa avoimeksi. Ilta-Sanomat julkaisee kustantajan luvalla otteen Se mikä ei tapa -kirjasta, jossa Salander tekee paluun. Näyte alkaa kirjan sivulta 135:

”Herätessään Lisbeth makasi poikittain leveässä parisängyssä ja tajusi nähneensä juuri unta isästään. Uhkaava tunnelma oli kietoutunut viittana hänen ympärilleen. Samassa hän muisti edellisillan ja tajusi, että kyseessä saattoi olla pelkkä elimistön kemiallinen reaktio. Hänellä oli karmea krapula, ja huterin jaloin hän nousi sängystä, käveli marmorilla sisustettuun kylpyhuoneeseen, jossa oli poreamme ynnä muita typeriä ylellisyyksiä, ja yritti oksentaa. Mitään muuta ei kuitenkaan tapahtunut kuin että hän lysähti lattialle raskaasti hengittäen.

Hetken päästä hän vääntäytyi pystyyn ja katsoi itseään peilistä, eikä näky ollut erityisen piristävä. Silmät verestivät. Toisaalta kello oli vasta vähän yli kaksitoista yöllä. Hän oli ehtinyt nukkua korkeintaan muutaman tunnin, ja hän otti kylpyhuoneen kaapista lasin ja laski sen täyteen vettä. Samalla hetkellä uni palasi kuitenkin hänen mieleensä, ja hän puristi lasia niin, että se särkyi ja hän sai haavan käteensä. Veripisaroita tipahteli lattialle, ja hän kiroili ja tajusi, ettei luultavasti pystyisi nukahtamaan uudestaan.

Pitäisikö hänen yrittää purkaa salaus eilen lataamastaan tiedostosta? Ei, se olisi silkkaa ajanhaaskausta, ainakin juuri nyt, ja sen sijaan hän kääri kätensä pyyhkeeseen ja kävi poimimassa kirjahyllystä Princetonin fyysikon Julie Tammetin tuoreen tutkimuksen, jossa kuvailtiin kuinka iso tähti luhistuu mustaksi aukoksi, ja kirja mukanaan hän laskeutui lepäämään punaiselle sohvalle, jonka vieressä olevasta ikkunasta avautui näkymä Slussenille ja Riddarfjärdenille.

Lukeminen helpotti hänen oloaan hieman. Verinen pyyhe tosin sotki kirjan sivut, eikä päänsärky kadonnut mihinkään. Hän uppoutui kuitenkin yhä syvemmälle tekstin syövereihin, ja lukiessaan hän teki silloin tällöin muistiinpanoja marginaaliin. Oikeastaan se, mitä tutkimuksessa kerrottiin, ei ollut hänelle mitään uutta. Hän tiesi paremmin kuin useimmat muut, että tähden hengissä pysymiseen vaikuttavat kaksi vastakkaista voimaa: tähden sisällä käynnissä oleva ydinräjähdys, joka saa sen laajenemaan, ja painovoima, joka pitää sitä kasassa. Hänen silmissään kyse oli tasapainottelusta, taistelusta joka jatkuu pitkään tasaisena, mutta lopulta, kun ydinpolttoaine ehtyy ja räjähdykset heikkenevät, painovoima päätyy auttamatta voittajaksi.

Siinä vaiheessa taivaankappale painuu kasaan kuin tyhjenevä ilmapallo, ja alkaa kutistua yhä pienemmäksi. Tähti voi siten kadota olemattomiin. Äärettömän tyylikkäästi, tiivistettynä kaavaksi


jossa G on painovoimavakio, Karl Schwarzschild oli jo ensimmäisen maailmansodan aikoihin kuvannut vaiheen jossa tähti puristuu kasaan niin, ettei se päästä edes valoa. Tämän jälkeen paluuta ei enää ole, vaan taivaankappale on tuomittu luhistumaan. Sen jokainen atomi putoaa sisäänpäin kohti singulariteettipistettä, jossa aika ja tila loppuvat, ja mahdollisesti tapahtuu jotakin vielä kummallisempaa, jotakin mikä lakeihin sidotussa maailmankaikkeudessamme vaikuttaa suorastaan irrationaaliselta.

Singulariteettia, joka ehkä pisteen sijaan on pikemminkin eräänlainen tapahtuma, kaikkien tunnettujen fysiikan lakien pääteasema, ympäröi tapahtumahorisontti, ja ne yhdessä muodostavat niin kutsutun mustan aukon. Lisbeth piti mustista aukoista. Hän tunsi sukulaisuutta niitä kohtaan.


Kuitenkaan hän ei Julie Tammetin tavoin ollut ensisijaisesti kiinnostunut mustista aukoista sinänsä vaan niiden syntyprosessista, erityisesti siitä tosiasiasta, että tähtien luhistuminen alkaa siinä laajalle ulottuvassa aika-avaruudessa, joka yleisesti selitetään Einsteinin suhteellisuusteorialla, mutta päättyy häviävän pieneen maailmaan, joka noudattaa kvanttimekaniikan periaatteita.

Lisbeth oli täysin vakuuttunut siitä, että jos hän osaisi kuvata mustan aukon syntyprosessin, hän kykenisi sovittamaan toisiinsa universumin vastakkaiset kielet, kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian. Luultavasti hänen taitonsa eivät kuitenkaan riittäisi siihen, kuten ne eivät riittäneet sen kirotun salauksen purkamiseenkaan, ja vääjäämättä hänen ajatuksensa palasivat jälleen isään.

Hänen lapsuudessaan se kuvottava mies oli raiskannut hänen äitinsä kerta toisensa jälkeen. Raiskaukset olivat saaneet jatkua, kunnes äiti lopulta vammautui pysyvästi, ja Lisbeth, kaksitoistavuotias tyttö, iski takaisin hirvittävällä voimalla.

 

Raiskaukset olivat saaneet jatkua, kunnes äiti lopulta vammautui pysyvästi.

Siihen aikaan hänellä ei ollut hajuakaan siitä, että isä oli Neuvostoliiton sotilaallisen tiedustelupalvelun GRU:n entinen vakooja, eikä hän varsinkaan tiennyt, että Säpon erikoisyksikkö, niin kutsuttu Osasto, suojeli tätä hinnalla millä hyvänsä. Silti hän tajusi jo silloin, että isää ympäröi eräänlainen salamyhkäisyyden sädekehä, pimeys, jonka lähelle ei saanut mennä ja jonka olemassaolosta ei saanut hiiskuakaan. Salassapito koski niinkin yksinkertaista asiaa kuin isän nimeä.

Kaikissa kirjeissä ja artikkeleissa luki Karl Axel Bodin, ja ulkopuolisten oletettiin kutsuvan häntä Karliksi. Mutta Lundagatanilla asustava perhe tiesi, että se oli pelkkää valhetta ja että hänen oikea nimensä oli Zala, tai tarkemmin Aleksander Zalatšenko. Hän oli mies, joka sai vähällä ihmiset pelkäämään kuollakseen ja joka kantoi yllään haavoittumattomuuden viittaa, tai niin Lisbeth sen ainakin tulkitsi.

Vaikka hän ei vielä silloin tiennyt isänsä salaisuutta, hän tiesi että isä pystyi tekemään mitä tahansa joutumatta vastaamaan seurauksista. Siinä oli yksi syy, miksi isän olemuksesta huokui sietämätön ylväys. Hän oli ihminen, johon ei päässyt käsiksi normaaleja reittejä ja joka tiedosti sen. Muista isistä saattoi tehdä ilmoituksen sosiaaliviranomaisille tai poliisille. Mutta Zalan taustavoimat estivät kaiken sellaisen, ja juuri äsken Lisbeth oli kokenut unessa uudestaan päivän, jolloin hän oli löytänyt äitinsä elottomana lattialta ja päättänyt yksin tehdä isänsä vaarattomaksi.

Se ja eräs toinen asia olivat hänen todellisia mustia aukkojaan.”

Se mikä ei tapa -teoksen on suomentanut Outi Menna.

Kommentit

    Näytä lisää
    Kommentointi on päättynyt