Vähän kunnioitusta -elokuvan arvostelu - Viihde - Ilta-Sanomat

Vähän kunnioitusta - lue IS:n arvio elokuvasta

Julkaistu: 11.6.2010 7:01

Alkukesän ainoa kotimainen ensi-ilta on <b>Pekka Karjalaisen </b>ohjaama <i>Vähän kunnioitusta</i>. Kehitysvammaisten oikeuksia puolustavan rakkaus- ja kasvutarinan hyvät tarkoitukset kilpistyvät ainakin osin kaavamaiseen ja osoittelevaan tarinaan.

Leena Virtasen käsikirjoittaman leffan päähenkilö on lievästi kehitysvammainen Siiri (Outi Kero), joka täysi-ikäiseksi vartuttuaan muuttaa pois isänsä (Heikki Hela) luota ja aloittelee puoli-itsenäistä elämää kaltaisilleen tarkoitetussa asuntolassa. Kämppäkaverikseen hän saa yliaktiivisen Suskin (Elena Leeve), joka houkuttelee hänet vaaralliseen illanviettoon bilettävien nuorukaisten kanssa.

Siirin pelastajaksi sattuu Santeri-niminen vartija (Asko Vaarala), josta pian tulee hänen ensimmäinen poikaystävänsä. Nuorten lähipiiri ei kuitenkaan katso hyvällä keharitytön ja normaalin pojan välistä romanssia.

Karjalaisen elokuvassa on ansionsa. Sen nuoret amatöörinäyttelijät tekevät luontevaa työtä ja kehitysvammaisten yhteisissä kohtauksissa on sekä lämpöä että huumoria. Myös Siirin ja Santerin kohtauksissa on oikeata tunnetta, vaikka rakkaustarinan kehittely jääkin elokuvassa perin pinnalliseksi.

Elokuvan kompastuskiviä ovat rautalangasta väännetty opettavaisuus sekä henkilöhahmojen karkea tyypittely. Molemmat piirteet kiteytyvät Kari-Pekka Toivosen ja Svante Martinin esittämiin asuntolan työntekijöihin. Toivosen esittämä Pate suhtautuu kehitysvammaisiin kannustavasti ja luottavasti, kun taas Martinin Henri on huolenpidon varjolla valmis kieltämään heiltä kaikki normaalin ihmiselämän edellytykset.

Elena Leeven esittämä Suski jää oudon irralliseksi hahmoksi. Hänen muista kehitysvammaisista poikkeavaa käytöstään ei selitetä mitenkään eikä ammattinäyttelijä muutenkaan istu luontevasti kehitysvammaisten esiintyjien sekaan.