Torstaina Stadi räjähtää – lue Helsingin paikallispelien värikkäät tarinat - Veikkausliiga - Ilta-Sanomat

Helsingin paikallispelien värikkäät tarinat

Yli satavuotiaat HIFK ja HJK iskevät torstaina yhteen jalkapallon pääsarjassa yli 40 vuoden tauon jälkeen. Haastajia on riittänyt, mutta HJK porskuttaa aina kaupungin ykkösenä. Urheilusanomat kokosi parhaat derbytarinat Kiffenistä FinnPan kautta Jokereihin.

20.4.2015 11:00

Ensi viikon torstaina HIFK:n ja HJK:n pääsarjaderby tarjoilee kiehtovasti uutta ja vanhaa. Yksikään nykyisten joukkueiden pelaajista ei ollut edes syntynyt, kun joukkueet viimeksi iskivät yhteen jalkapallon SM-sarjassa 1972. Myös monille katsojille HIFK:n ja Klubin edelliset yhteenotot ovat pölyinen tuulahdus historiasta.

Töölön Sonera-stadionin katsomosta löytyy torstaina toki myös sellaisia konkareita, joita perinteinen paikallisottelu sykähdyttää poikkeuksellisesti. Muistot heräävät. Helsinkiläiset kilvoittelivat vuosikymmeniä sitten tasaväkisesti paitsi Stadin myös koko maan jalkapalloherruudesta.

 IFK oli aina meitä tyylitellympi joukkue. Hiukset olivat siististi, ja pelaajilla oli sellainenkin ihmeaine kuin dödö.

Sitten HIFK hiipui ja katosi huipulta. Sellainen on ollut tuttu kohtalo aika monelle HJK:n haastajalle.

Kunniansa ja kotikaupunkinsa ansiosta HJK:n haastajina mainittakoon sellaisiakin joukkueita kuten Atlantis, Viikingit ja PK-35, mutta todelliset kilpailijat ovat lähihistoriassa olleet vähissä.

Finnairin Palloilijat tarjoili väkevää ja persoonallista vastapainoa Klubille 1990-luvulla, ja Jokerit pumpattiin ilmoille vuosituhannen taitteessa, mutta HJK on kulkenut pitkään yksinäisenä helsinkiläisenä.

Toisin oli 1960-luvun alussa. SM-sarjan joukkueista viisi eli puolet tuli Helsingistä.

HJK:n lisäksi pääkaupunkia edustivat silloin HIFK, Kiffen, HPS ja Pallo-Pojat.

Seuroihin tai niiden kannattajiksi ei päädytty yleensä sattumalta. Klubi edusti Töölöä, HIFK kantakaupunkia, Kiffen Kruununhakaa, HPS Vallilaa ja Pallo-Pojat Eiraa.

HJK:n ja HIFK:n vastakkainasettelussa painoi myös kieliasetelma: suomi vastaan ruotsi.

Markku Peltoniemi (oik.) mukana menossa HJK:n ja HIFK:n kohtaamisessa vuonna 1971.­

KLUBIA VUOSIKYMMENIÄ ensin pelaajana ja myöhemmin joukkueenjohtajana palvellut Markku Peltoniemi oli pikkupoikana »Tölikan kundi». Matkaa kotoa Lääkärinkadulta Töölön Pallokentälle eli Bollikselle oli 500 metriä.

»Vuonna 1960 kävin katsomassa paljon pelejä. Otteluihin sai vapaan pääsyn, kun kävi kantamassa kentälle liput kulmiin ja keskiviivalle. Sinä kesänä jäi väliin yksi derby kymmenestä perheen kesäloman takia», Peltoniemi muistaa.

Yleisö maisteli ja tunnusteli värejä. Helsingin Palloseura oli »Vihreät jääkärit», Kiffen »Mustat hurmurit». Kenttä oli täynnä persoonia ja katsomossa hyvä tunnelma. Pieni Peltoniemi rakastui Klubiin.

»HJK jäi eniten mieleen, koska olimme töölöläisiä. Se sinivalkoisuus puri. Samana vuonna liityin HJK:hon», Peltoniemi sanoo.

Hänen uskollisuutensa ei joutunut koville edes 1962, jolloin HJK putosi SM-sarjasta. Seura haki vauhtia alhaalta, mutta palasi pääsarjaan heti kaudeksi -64, jolloin myös voitti heti Suomen mestaruuden jättäen taakseen mm. HIFK:n, HPS:n ja Kiffenin. Klubi on pelannut siitä lähtien yhtäjaksoisesti pääsarjassa.

KUN PELTONIEMI murtautui HJK:n edustusmiehistöön 1965, SM-sarjan helsinkiläisyysaste oli pudonnut. Paikallisottelut tarjosivat silti pelaajalle ikimuistoisia taisteluita.

Noihin aikoihin helsinkiläisjoukkueet harjoittelivat Pallokentällä. Niiden pukukopit olivat samalla yläkäytävällä, jolla yleiset suihkutkin. Derbytappioita ei voinut väistellä.

»Derbyjä seuraavina päivinä vastustajat kohtasivat Bolliksella, joka oli Helsingin pääsarjajalkapallon keskus. Tappioita ei päässyt karkuun. Kaikki jengit treenasivat siellä, kävivät limonadilla samassa kahvilassa ja jonottivat markat käsissään samoihin suihkuihin. Niillä markoilla sai lämmintä vettä. Aina kuului hirveä huuto, kun lämmin vesi loppui», Peltoniemi sanoo.

Klubilaiset kyllä peseytyivät, mutta naapuri HIFK pisti paremmaksi.

»IFK oli aina jotenkin meitä tyylitellympi joukkue. Hiukset olivat siististi, ja niillä pelaajilla oli sellainenkin ihmeaine kuin dödö, jonka todella huomasi.»

Fiini ehkä, mutta mikään neitiporukka ei HIFK ollut. Tämä tuli selväksi paikallisotteluissa, joissa riitti latausta.

Kovaa otettiin, vailla pitkiä kaunoja.

»Muistan vain, että olin monesti keskikentällä kusessa. Se oli mun kaunani. IFK pelasi usein meitä liikkuvammin. Ne syöttelivät niin nopeasti, että olimme liemessä», Peltoniemi tunnustaa.

HIFK juhli viimeisintä Suomen mestaruuttaan 1961. Sillä kaudella se voitti Helsingissä kahdeksasta paikallisottelustaan seitsemän, mikä loi vahvan pohjan kultataistelussa.

Vasemmalla Kai Pahlman, joka voitti HPS:n riveissä mestaruuden vuonna 1957. Oikealla HIFK:n Matti Paatelainen ja HJK:n Kari Korpelainen taistelevat pallosta vuonna 1972.­

HJK JA HIFK kohtasivat pääsarjassa viimeksi 1972, vaikka eihän homman siihen pitänyt katketa. HIFK oli ollut kahden edellisen kauden päätteeksi mitaleilla ja lähti kauteen 1972 vahvoin odotuksin.

Huuma ei ainakaan jäähtynyt, kun HIFK löi Klubin kauden ensimmäisessä kohtaamisessa 3–2.

Väkivahva maalintekijä Matti »Roto» Paatelainen iski kaksi koppaa, ja Timo Rahja pamautti ratkaisun sellaisella potkulla, jota Helsingin Sanomat intoutui kutsumaan hyperkierteeksi. Potkua ylistettiin lähes Kai »Banaanipotku» Pahlmanin suoritusten tasolle.

Ehkä sitten iski hyvä olo? Mestarisuosikkeihin lukeutunut HIFK ajautui tappioiden tielle, eikä loppukauden 1–2-häviö HJK:lle enää yllättänyt.

»Peltoniemi piristi HJK:n voitontahtiin», Helsingin Sanomat otsikoi seuraavan päivän numerossaan.

Voittomaalin täräytti Kalervo Paananen, jonka osuma syntyi kuulemma omintakeisella valmistelulla.

»Tähtäsin Stadionin kelloon», Paananen perusteli Hesarissa.

Sitä paikallisottelua oli seuraamassa 3 604 katsojaa.

HPS:n harjoitukset vuodelta 1962.­

IFK:SSA TAPPIO ja sarjasta putoaminen syksyllä 1972 otettiin erittäin raskaasti. Erityisesti seuran jalkapallosielulle Helge Janssonille asia tuntui hirvittävältä.

Seurassa tehokkaasti pelanneen Matti Paatelaisen mukaan putoamiselle ei löytynyt yksiselitteistä syytä.

»Se ei ollut hengen eikä valmennuksen puutetta. Henki oli hyvä, ja valmennuksemme (Aulis Huttunen ja Nils-Erik Wilen) huippua, mutta kaikilta ehkä jäi puuttumaan se pieni puristus tappiokierteen tultua. Sarja oli erittäin tiukka. Putoamiskurimuksessa oli jopa kuusi joukkuetta», Paatelainen sanoo.

Hän kehuu seuran perhekeskeistä perinnettä ja vahvaa henkeä.

»IFK:n henki elää vahvana vielä tänäkin päivänä, mikä näkyy yhteisissä tapaamisissamme ja tilaisuuksissamme.»

Paatelainen aikoo saapua Helsinkiin seuraamaan vanhan seuransa liigaotteita. Hän odottaa joukkueelta paljon paitsi paikallisotteluissa niin muutenkin sarjassa.

»Kun näin HIFK:n ottelun Hakaa vastaan (2014), ymmärsin heti, että valmentaja on taktinen henkilö. IFK pelaa hyvässä valmennuksessa, mikä on erittäin tärkeää», Paatelainen kehuu Jani Honkavaaraa.

Ehkä ensi torstaina Töölössä nähdään samanlaista ankaraa taistelua, jota Paatelainen tarjosi HJK:ta vastaan yli 40 vuotta sitten.

»Paikallisotteluissa yleinen ilmapiiri kahden joukkueen välillä virittyi mielettömäksi. Vastustajat tunnettiin hyvin, ja ne pelit olivat aivan eri atmosfäärissä kuin muut ottelut. Itse nautin erityisen paljon siitä, että pääsin pelaamaan HJK:n hyviä ja pitkiä toppareita vastaan. He olivat sarjan parhaimmistoa.»

Paatelainen teki suuren osan maaleista päällään, mutta sai palloa verkkoon myös jaloillaan.

Synkän putoamiskauden erikoisuuksiin kuului se, että Paatelainen voitti sarjan maalikuninkuuden 16 osumallaan.

Hän oli urallaan SM-sarjan paras maalintekijä neljästi – näistä kaksi kertaa IFK:n hyökkääjänä. Paatelainen viimeisteli HIFK:lle yhteensä 55 maalia kolmen pääsarjakauden aikana. Osumista kuusi syntyi HJK:n verkkoon. Paatelainen on myös tähtirintojen viimeisen maalin tekijä pääsarjassa. Hän onnistui KPV:tä vastaan 1. lokakuuta 1972.

HIFK hajosi pahasti putoamisen jälkeen, ja Paatelainenkin jatkoi hienoa uraansa myöhemmin Valkeakoskella Hakassa.

Kiffenin maalihait vuodelta 1977: Reima Kokko, Jarmo Lindahl ja Atik Ismail.­

HIFK:N UINUESSA Klubi sai aika ajoin muita paikallisvastustajia. Takavuosien mestari Kiffen palasi haastajaksi SM-sarjaan 1970-luvun lopussa. Asetelmia värittivät pelaajasiirrot. Kiffen värväsi Klubista kaudeksi 1977 Atik Ismailin ja Kai Haaskiven, jotka olivat olleet tyytymättömiä vähäiseen peliaikaansa Klubissa.

Rokkimies Ismailille valinta oli lopulta helppo, sillä Kiffenissä pelasi myös Hannu »Suvari» Suvioja, joka oli Hurriganesin roudari ja Cisse Häkkisen hyvä kaveri.

»Kiffen oli rock’n’roll», Ismail kiteyttää.

Hän pelasi Kiffenissä luonnollisesti myös HJK:ta vastaan. Kiffen voitti ensimmäisen kohtaamisen 3–0 maalintekijöinään Ismail, Reima Kokko ja Suvioja. Edes voitto ei saanut Ismailia hyppimään riemusta vaan asetelmat pikemminkin nostivat raivon kihisemään.

»Ikävintä oli, että kaksoisveljeni Adil laitettiin vartioimaan minua. Olimme potkineet yhdessä kolmevuotiaasta saakka, ja tiesin tasan tarkkaan ”Dillen” (Adil) heikkoudet. Tuuletin kyllä maalia, mutta keljutti. Raivosin HJK:n Rami Kauppiselle asiasta. Taisin vielä sanoa, että ootko dille, kun laitoit Dillen pitämään mua!» Ismail muistelee.

Hän oli Kiffenille melkoinen vetonaula. Persoonallinen taituri antoi kauden aikana ennen otteluita erilaisia maalilupauksia, jotka hän monesti myös toteutti. Vaikka hänellä kulki Kiffenissä kliffasti, veri veti takaisin kasvattajaseuraan. Paluu alkoi hahmottua jo kauden aikana, kun Klubin taustavoimiin kuulunut Paavo Einiö kutsui Ismailin kotiinsa.

»Paavo laittoi jazzin soimaan, tarjosi pari konjakkipaukkua ja varmisti rakkaudella, että palaan Klubiin.»

Pitkällä urallaan Kiffenissä pelannut Reima Kokko allekirjoittaa Ismailin puheet rokkijoukkueesta. Asetelma taisi olla rento Kiffen vastaan pikkuisen särmempi Klubi.

»Meillä oli Kiffenissä todella hyvä joukkuehenki. Olimme vielä enemmän jätkäporukka kuin Klubi: herrasmiehiä, mutta muutakin oli mukana», Kokko sanoo pilke silmäkulmassa.

Tarinoiden mukaan Kiffenin kauteen valmistavat etelänleirit koettelivat joskus valmennusta. Koutsi Matti Aarni totesi yhdellä leirillä kolmen päivän jälkeen, että joukkue on mennyt kaksi viikkoa taaksepäin.

Valmentaja oli jo pakkailemassa epätoivoisena tavaroitaan, mutta hänet saatiin vakuuttuneeksi, että Kiffenin kundit hoitavat hommansa tosipaikan tullen.

Kiffen taistelikin aikansa, mutta kävi kuitenkin lopulta niin rennoksi tai ainakin neuvottomaksi, että se putosi SM-sarjasta kauden 1978 päätteeksi.

Helsinkiläisessä pääsarjajalkapallossa alkoi 15 vuoden yksitoikkoinen HJK-jakso.

FinnPan Kari Rissanen (vas.) ja HJK:n Pekka Onttonen kamppailevat pallosta.­

REIMA KOKKO oli vahvasti mukana, kun HJK sai pääsarjaan seuraavan haastajan kaudeksi 1993. Kokko valmensi FinnPaa, joka Kiffenin tavoin oli aika rempseä porukka.

FinnPa koostui monista entisistä klubilaisista, joilla riitti näyttämisenhalua. Erilaiset tempaukset ja reipas huumori värittivät kovista pelimiehistä rakentunutta »Siipiveikkoja».

Ensimmäinen derby Klubia vastaan veti Töölön Pallokentän ääriään myöten täyteen: 7 112 katsojaa.

Aikaisemmin pitkään Klubia edustanut Pasi Rasimus oli yksi FinnPan nousun pelillisiä arkkitehtejä. Hän on muistellut FinnPan ja HJK:n asetelmia näin:

»Henki oli: me olemme se vähän rennompi jengi, ja te (HJK) menette asennossa jonossa ja viittaatte, jos tulee sanottavaa.»

FinnPan hyökkäyksessä rymisteli Jallu Rantanen, yksi joukkueen entisistä klubilaisista.

»FinnPa oli hengeltään parhaita joukkueita, joissa olen pelannut. Ainakaan tuota hauskempaa ei tainnut olla missään», maalitykki Rantanen on kertonut.

FinnPa ja HJK pelasivat liigassa vastakkain 15 kertaa. Voitot menivät FinnPalle 7–6. Se jäi lopulta melko laihaksi lohduksi, sillä FinnPa katosi liigakartalta syksyllä 1998, minkä jälkeen pian kaikilta kartoilta kokonaan.

FinnPa kuitenkin tarjosi aikanaan piristystä paitsi Helsinkiin myös koko liigaan.

Ponnistus piipahti pääsarjassa viimeksi 1995 ilman suuria mainetekoja.

PK-35 tuli liigaan 1998 ja voitti heti pronssia entisen Klubin tähden Pasi Rautiaisen hyvässä valmennuksessa. Sympaattinen lähiöjoukkue väännettiin kuitenkin hyvin pian Jokereiksi. Suurella rahalla ja kohulla pumpattu Jokerit haastoi Klubia rinta pystyssä vuosituhannen taitteessa. Senkin taru jäi lopulta lyhyeksi.

Petri Helin kohtasi kasvattajaseuransa HJK:n sekä PK-35:n että Jokerien riveissä. Hän muistaa ottelut hyvin.

»Oli hassu fiilis pelata raitapaitaa vastaan. Olin voittamassa Klubissa mestaruutta 1997, ja seuraavana vuonna samat jätkät olivat vastassani toisella puolella, kun pelasin PK:ssa. Paikallisottelut olivat aina erityisiä. Perhosia tuli vatsaan normaalia enemmän. Esimerkiksi HJK ja Jokerit harjoittelivat samoissa fasiliteeteissä. Oli aika veemäistä tappion jälkeen kohdata vastustajat», Helin kertoo.

Hänen mielestään PK-35 oli vähän kuin HJK:n pikkuveli. Mahtihakuisesta Jokereista olisi voinut tulla kestävä haastaja Klubille, mutta syyt, joita Helin ei lähde ruotimaan, johtivat seuran alasajoon.

Ensin paloivat rahat, sitten ehkä pinna. Savu hälveni nopeasti, vaikka jokeripomo Harry Harkimo sentään jätti helsinkiläiselle jalkapallolle »perinnöksi» stadionin Töölöön.

Jokerien kapteeni Petri Helin uuden jalkapallostadionin työmaalla 1999.­

VUONNA 2001 Jokerien ohella Atlantis haastoi Klubin Helsingissä. HJK otti kaudella vahvan niskalenkin Jokereista, mutta sai Atlantista vastaan vain kolme pistettä yhdeksästä mahdollisesta.

Klubi hävisi lopulta Suomen mestaruuden Tampere Unitedille yhdellä pisteellä.

Paikallispelit sisältävät missä päin Suomea tai maailmaa tahansa samankaltaista kiihkoa, paloa ja vauhtia.

 Moni haastajamme yritti oikoa. Pitkäjännitteisyys puuttui. Seuroissa ei välttämättä rakennettu tulevaisuutta.

»Ne ovat aina arvaamattomia, vaikka sarjataulukot väittäisivät mitä tahansa», HJK:n Peltoniemi tietää.

Paikallisotteluiden haaste tuntui myös 2007, jolloin Helsingissä on viimeksi nähty liigaderbyjä. Itähelsinkiläinen Viikingit putosi saman tien takaisin Ykköseen, mutta onnistui pelaamaan molemmat liigaottelunsa HJK:ta vastaan tasan 1–1.

Peltoniemi on nähnyt ja kokenut klubilaisena tämän kaiken: HIFK:sta Ponnistukseen, HPS:sta Atlantikseen, Kiffenistä Viikinkeihin. Vaikka hän vannoo klubilaisuuden nimiin, hän on tuntenut myös haikeutta siitä, ettei Helsingistä ole löytynyt aikoihin kestäviä voimia Klubin haastajiksi.

»Moni haastajamme yritti oikoa. Pitkäjännitteisyys puuttui. Seuroissa ei välttämättä rakennettu tulevaisuutta. Paikallisottelut ovat silti aina olleet ehdottomia piristyksiä», Peltoniemi arvioi.

Vanhan linjan miehenä ja perinteiden ystävänä Peltoniemi on arvostanut erityisesti vastustajia, joilta löytyy pitkä historia.

»Olen pyörinyt Pallokentällä 1960-luvulta lähtien. Olen niin vanhoillinen, että miellän paikallisvastustajiksi perinteiset joukkueet. Fiilis on erilainen, jos paikallisvastustajaa vastaan ei ole juuri pelattu aikaisemmin.»

Perinteitä on vaalinut vahvasti myös Atik Ismail. Visiitti Kiffeniin ei poista tosiasiaa, että Ismail on nimenomaan HJK:n legenda. Kenttien väriläiskä on osunut maaliin myös uransa jälkeen. Ismail on tehnyt suomalaisessa jalkapallossa arvokasta perinnetyötä keräämällä kansiin menneiden aikojen futistarinoita. Ismailin kirjoittama kirja Mestaruussarjan Maestrot paketoi onnistuneesti menneiden vuosikymmenten taitureita ja persoonia. Viime viikolla Ismail julkaisi uuden kirjan: Ammattina jalkapallo, johon hän haastatteli useita ulkomailla pelanneita suomalaisia eri vuosikymmeniltä.

Nämä kirjat levittyvät valtakunnallisiksi, vaikka stadilaisella futiksella on erityinen paikkansa Ismailin sydämessä. Ismail ei kaipaa 1960-luvun stadilaisruuhkaa, mutta näkee tilauksen useille paikallisotteluille.

»Jos joukkueita on liikaa, ne syövät toisiaan. Kyllä Helsingin, Espoon ja Vantaan metropolin alueelle pitäisi silti mahtua kolmesta neljään liigajoukkuetta», Ismail arvioi.

Pasi Rautiainen ja Atik Ismail ovat molemmat tuttuja HJK:n riveistä.­

PÄÄKAUPUNGIN PAIKALLISOTTELUT Veikkausliigassa ovat olleet 2000-luvulla harvinaisia, kun HJK on hallinnut pääsarjassa usein yksinäisenä stadilaisena. Espoolainen Honka ahdisteli viimeksi pääkaupunkiseudun vastustajana, mutta aidoksi derbykiihottajaksi siitä ei ollut.

HJK:n seurapomo Olli-Pekka Lyytikäinen on ollut valmis toivottamaan tervetulleeksi uuden paikallisvastustajan.

»Mikäs siinä? Ei se pahasta olisi. Kiva tietysti olisi, että haastajalta löytyisi jotakin omaa, eikä käyttövoimana olisi pelkästään HJK-vastaisuus», Lyytikäinen sanoi Urheilusanomien haastattelussa toissa kesänä.

Klubi on painanut viime vuosina kaasua sellaisella voimalla, että se on karannut omille teilleen. Paikallistaisteluiden puuttuminen on jäänyt kuriositeetiksi.

Siksi onkin mielenkiintoista nähdä, miten HIFK pystyy nyt haastamaan Suomen mestarit keskinäisissä kohtaamisissa.

HIFK on pelannut sarjoissaan tällä vuosituhannella paikallisotteluita huomattavasti enemmän kuin Klubi.

Esimerkiksi kymmenen vuotta sitten HIFK urakoi derbyjä läpi kauden. Se tosin pelasi 2005 Helsingin piirin 4. divisioonassa, ja sitä vastaan juoksi sellaisia helsinkiläisjoukkueita kuten HerTo, MaKu/Nelonen, FC Kuitu, PiTa ja FC Pihlajisto. Derbyihin liitettävä glamour oli kaukana, vaikka samassa lohkossa taisteli myös vuosikymmenten takainen suurvastustaja HPS.

Syyskuisena tiistai-iltana himmeässä valaistuksessa Pirkkolan urheilupuiston hiekkakenttä ykkösellä pelattu HPS–HIFK keräsi sentään joitakin kymmeniä katsojia, mikä oli ajankohta, ympäristö ja sarjataso huomioiden hyvä määrä. HIFK voitti 3–2.

Noihin aikoihin HIFK kannattajajoukko »Stadin Kingit» voimistui ja alkoi tukea suosikkejaan yhä voimakkaammin.

HIFK:n uusi nousu oli alkanut, kentällä ja katsomossa.

Ensi viikon pääsarjaderby HJK:ta vastaan sitoo taas lankoja yhteen kivasti. Vaikka joukkueiden viime pääsarjakohtaamisesta on kulunut yli 42 vuotta, nuo joukkueet kuuluvat yhteen, erikseen, omine identiteetteineen.

»Ilolla tervehdin sitä, että IFK on jälleen noussut. Seuran tulo takaisin pääsarjaan on jalkapallollemme todella iso ja tärkeä asia. Sitä tarvitaan», Matti Paatelainen sanoo.

Yli sadan vuoden perinteet velvoittavat ja kantavat.

Pallo peliin.

Urheilusanomat 16/2015

Artikkeliin liittyviä aiheita

Osion tuoreimmat

Luitko jo nämä?