Vaikka Planican MM-kisojen ylivoimaisesti kiinnostavin suomalaislaji on tällä kerralla maastohiihto, Slovenian talviurheilukeskus tunnetaan ennen kaikkea aivan toisesta pohjoismaisesta hiihtolajista eli mäkihypystä.
Jari Puikkonen kaatui Planican suurmäessä 1981 niin pahasti, että koko seuraava kesä meni polvileikkauksen kuntoutuksessa. Matti Nykänen voitti 1985 lentomäen MM-kultaa täysin suvereenilla esityksellä, lähes 50 pistettä Jens Weissflogin edellä.
Urheilulehti
Lisää laatujournalismia
TÄMÄ ARTIKKELI on julkaistu ensi kertaa Urheilulehdessä 7/2023. Pintaa syvemmälle mennään Urheilulehdessä joka viikko.
Tilausohjeet ovat täällä.
Samassa mäessä Janne Ahonen kaatui ME-mittaisen hyppynsä ja mursi häntäluunsa keväällä 2005, kun joukkueen runko oli aloittanut »lomanvieton» yhtä iltaa liian aikaisin.
Mutta näiden kolmen elämää ei Planica ole mullistanut niin perusteellisesti kuin vuoden 1992 tuplaolympiavoittajan ja Vuoden urheilijan Toni Niemisen.
Hän teki nykyään maailman toiseksi suurimmassa lentomäessä 17. maaliskuuta 1994 jotakin ennennäkemätöntä. Nieminen, 18, laskeutui lentomäen MM-kisojen ensimmäisissä harjoituksissa kolme metriä 200 metrin historiallisen rajapyykin paremmalle puolelle.
Tällaisesta sankariteosta oli luvattu tekijälleen palkinnoksi tuliterä Mercedes-Benz-henkilöauto, jonka tuolloinen – verollinen – listahinta oli Suomessa noin 360 000 markkaa (nykyrahaa n. 95 000 euroa).
– Siellä Sloveniassa se oli veroineen sellainen 175 000 markan kärry, Nieminen, 47, toteaa hyvin tietoisena siitä, mikä on haastattelun pääaihe.
Jani Soininen (vas.) ryhtyi uransa jälkeen konekauppayrittäjäksi ja on nykyään firmansa myynyt, varakas mies. Niemisellä on ollut vaikeampaa.
Kaksi vuotta ennen Planican MM-kisoja suomalaiset Albertvillen olympiakisoissa villinnyt Nieminen kertoo hauskan anekdootin lentomäkireissua edeltäneiltä viikoilta.
– Kausi oli ollut heikko sekä minulta että Soinisen Janilta, joka tosin oli ollut hyvä Lillehammerin olympiakisoissa. Me tiesimme, että Planicassa olisi tuollainen autopalkinto. Olimme psyykanneet toisiamme, että jompikumpi nappaa sieltä sen Mersun ja kumpikin matkustaa sillä takaisin Suomeen. Matkalla vietettäisiin hauska loma. No, Jani on varmaan monta kertaa kiitellyt, että auto päätyi minulle, Nieminen nauraa.
Sittemmin olympiakultaa ja -hopeaa ja kaksi joukkuemäen MM-kultaa saavuttanut Soininen ryhtyi uransa jälkeen konekauppayrittäjäksi ja on nykyään firmansa myynyt, varakas mies. Nieminen taas on jo vuosikaudet esiintynyt taloudellisesta katsannosta hyvin toisenlaisissa asiayhteyksissä ja lehtiotsikoissa. Olympiamitalit ovat pahimmillaan olleet panttilainaamossa, ja miehen ulosottorekisteri on synkkää luettavaa. Normaalilla työnteolla kierre on loputon.
– Elämä on vähän liian lyhyt menneissä vellomiseen, mutta onhan se kiistatta faktaa, että niistä Planican autohommista se kaikki sai alkunsa.
Niemistä ympäröineiden ja hänen lainavalossaan paistatelleiden aikuisten ihmisten toiminta tuntuu näin vajaa 30 vuotta myöhemmin käsittämättömältä. Nieminen ei ainakaan muista tulleensa perusteellisesti informoiduksi siitä, että ”ilmainen” auto olisi kaikkea muuta, kun se ylittäisi Suomen valtionrajan.
”Se oli aivan absurdia. Minustahan leivottiin sinä vuonna verokalenteriin yksi Lahden kovatuloisimpia henkilöitä, kun auton koko arvo laskettiin verotettavaksi tuloksi.
Niemisen manageri oli tuolloin Harry Harkimo, mutta yhteistyö veteli keväällä 1994 jo viimeisiään. Nieminen korostaa, ettei syytä tapahtumaketjusta ketään ulkopuolista.
– Se oli aivan absurdia. Minustahan leivottiin sinä vuonna verokalenteriin yksi Lahden kovatuloisimpia henkilöitä, kun auton koko arvo laskettiin verotettavaksi tuloksi. Veroprosentti nousi rajusti. Sitten rupesi tulemaan postia, veroa veron päälle.
Nieminen ja Soininen eivät lopulta ajaneet autoa Suomeen, vaan matkustivat kiltisti muun joukkueen kanssa lentäen. Auton rahti Sloveniasta Suomeen oli ensimmäinen kova menoerä.
– Lopullinen veroseuraamus autosta oli noin 200 000 markkaa. Yritin sopia siitä maksusuunnitelman – ja sainkin: 12 000 markkaa kuussa eli täysin tekemätön paikka. Ilmoitin aika suoraan verokarhulle, että paperit menevät tästä lähtien takansytykkeeksi.
Kun Nieminen pian katseli etupihalleen, siellä ei enää pölyä kerännyt palkinto-Mersu.
– Se vaihdettiin huomattavasti halvempaan autoon, ja sitten meni sekin. Ja puolikas koira siinä samalla. Eli lopulta ei ollut sitä Mersua eikä sitä käytettyä autoa, mutta velkaa oli vi....sti.
– Hyvä autohan se oli ajaa.
Toni Nieminen oli vasta 18-vuotias hypätessään ensimmäisenä hyväksytysti yli 200 metriä.
Niemisen esimerkin pelästyttäminä suomalaiset tähtiurheilijat, kuten Janne Ahonen tai Valentin Kononen, osasivat suhtautua ulkomailla saavutettuihin ”palkintoautoihin” huomattavan varovaisesti ja väistämään veroseuraamusansan, johon Nieminen päistikkaa asteli. Niemistä ei auttanut edes Ilta-Sanomien sivuilla tehty vetoomus silloiseen valtiovarainministeriin Iiro Viinaseen (kok).
Kohtalokas saksalainen ajopeli oli vain seurausta Niemisen tekemisistä maaliskuun puolivälissä 1994. Autosta on kuitenkin puhuttu paljon enemmän kuin dramaattisista tapahtumista maailman tuolloin suurimmassa mäessä, jonka alastuloaluetta maansiirtokoneet olivat kesällä 1993 möyrineet. Yli 200 metrinkin laakit olivat nyt mahdollisia suhteellisen turvallisesti. Niemistä ei vielä huimana olympiakeväänään 1992 ollut laskettu lentomäkiin, mutta 1993 hän oli kyseisen poikuutensa Norjan Vikersundissa menettänyt.
– Siellä on nykyään maailman suurin mäki (Stefan Kraftin ME-tulos 253,5 ja Janne Happosen SE 240 metriä on hypätty Vikersundissa), mutta silloin siitä lensi jotain 170 metriä pisimmillään. Planica oli tarunhohtoinen paikka ja pikkupojan unelma, mutta siitä tuli keikka, jolla pelotti. Pelotti helvetisti, Nieminen muistelee lähes 29 vuoden takaisia.
Nieminen muistaa oikein: Vikersundin mäkiennätys 1994 oli Nykäsen ja Dieter Thoman 171 metriä.
Planicaa riepotteli joukkueen saapuessa myrskytuuli. Mäki näytti huonokuntoiselta. Soininen ja Nieminen olivat varmoja, ettei ensimmäisiä harjoituksia voisi hypätä.
– Käveltiin Janin kanssa katsomaan koehyppyjä, niin siellä ensimmäinen kaveri poraa katolleen kumpuun ja ambulanssi hakee kyytiin. Käydään pukukopilla, ja kun palataan mäelle, taas haetaan koehyppääjä ambulanssilla. Tuulimittarin tanko vääntyi myrskyssä ihan mutkalle. Soininen ilmoitti, ettei ennen omaa vuoroaan halua enää nähdä yhtään hyppyä.
”Käveltiin Janin kanssa katsomaan koehyppyjä, niin siellä ensimmäinen kaveri poraa katolleen kumpuun ja ambulanssi hakee kyytiin. Käydään pukukopilla, ja kun palataan mäelle, taas haetaan koehyppääjä ambulanssilla.
Hissimatkalla torniin suomalaiskaksikko kuulee kohahduksen montusta. Itävallan Andreas Goldberger oli laskeutunut 202 metrin kohdalle ja tarrannut tiukasti Mercedeksen ovenkahvaan.
Ajankulusta kertoo, että Ruotsi oli vielä vahvasti mukana lajissa, ja ennen Niemistä hyppyvuorossa oli tuttu kaveri, Johan Rasmussen.
– Muistan, miten näin suksenpohjat ja siitähän tiesin, että kaveri on päällään kummussa. Sukset lensivät komeassa kaaressa metsään. Tässä siis lähtökohdat: olen menossa ensimmäiseen hyppyyni maailman suurimpaan mäkeen, ikää 18, alla huono kausi ja olin nyt nähnyt kolme hyppyä, joista jokainen päättyi lasarettiin.
Puomilla Nieminen oli vielä varma – tai toiveikas – ettei saisi hirmutuulessa lähtölupaa sen paremmin tornin lippumieheltä kuin valmentajakaksikko Kari Ylianttila–Pentti Kokkoselta. Tornissa lippumies antoi luvan, valo vaihtui vihreäksi, valmentajalavalla heilahti Kokkosen käsi. Selitykset loppuivat siihen.
– Muistan elävästi sen pelon ja jalkojen tärinän. Selviytymismekanismi oli, että mitä ikinä nyt teet, tee se täysillä. Jos et tee, loukkaannut sekä varmasti että pahasti. Onneksi Lahdessa oli pistetty junnuna hyppäämään todella hankaliinkin keleihin.
Kun jännittynyt nuorukainen irtosi keulalta, kaikki muuttui pieneksi hetkeksi samaksi kuin se oli ollut kaudella 1991–92: leikiksi ja lauluksi.
– Tunsin, että kaikki onkin hanskassa ja vaistosin senkin, että menen yli 200 metrin havulinjan. Suksiin kohdistui valtava paine, joka taivutti niitä sivulle päin. Tajusin, että on päästävä alas tai sattuu vielä sen takia.
– Se oli ainutlaatuisin saavutukseni ja sisälsi eniten pelkojen ja itsensä voittamista, Toni Nieminen sanoo 200 metrin rajan ylittäneestä hypystään.
Vaikka tunne montussa oli epäuskoinen ja euforinen uuden ME-tuloksen ansiosta, samalla hieman harmitti, että Goldberger oli kuitannut ensimmäisenä yli haamurajan.
– Sitten ”Kaale” (päävalmentaja Ylianttila) ilmoitti radiolla, että olenkin Mersu-mies. Goldberger oli alastulossa kuopinut maata, eikä hyppyä noteerattu ennätykseksi.
Pitkäikäiseksi ME-mieheksi Nieminen ei jäänyt, sillä seuraavana päivänä tuoreet Lillehammerin olympiavoittajat Saksan Christof Duffner ja Norjan Espen Bredesen hyppäsivät peräjälkeen 207 ja 209 metriä. MM-kultaa voitti Tshekin Jaroslav Sakala; Nieminen sijoittui 7:nneksi.
Vuosien mittaan Nieminen on oppinut arvostamaan haamurajahyppyään koko ajan enemmän.
– Se oli ainutlaatuisin saavutukseni ja sisälsi eniten pelkojen ja itsensä voittamista. Olin hukannut sen kauden 1991–92 vahvuuteni, mutta tuossa hypyssä se palasi hetkeksi, tekonsa kunniaksi Sloveniassa postimerkkiinkin ikuistettu Nieminen tunnelmoi.
– Sloveniassa postimerkki, kotimaassa 200 000 markan veromätkyt, hän nauraa.