KHL oli vuosien ajan suomalaisille jääkiekkoilijoille uskomaton lypsylehmä, josta yli 150 suomalaista kävi vuolemassa taskut täyteen ruplia. Monet varsin keskikertaisetkin suomalaiskiekkoilijat kävivät rajan takana tekemässä itselleen kivitalot, rantatontit ja luksus-Mersut.
– Tienaamaan sinne mentiin. Jos joku väittää lähteneensä maisemien tai borssikeiton takia, niin paskaa puhuu, eräs pitkän linjan entinen KHL-pelaaja tiivistää.
Kun kyse on Venäjästä, rajan takana luonnollisesti sattui ja tapahtui.
Erään pelaajan kerrotaan kuljettaneen käteistä Venäjältä Suomeen hiilikuitumailan sisällä. Villejä tarinoita pelaajien mukana Suomeen kulkeneista rahakasseista liikkuu.
Useita entisiä KHL-pelaajia ja -valmentajia haastatellessa käy kuitenkin selväksi, ettei raha-asioista olla kovin halukkaita puhumaan. Ymmärrettävästi, sillä aivan kaikki ei kestä päivänvaloa.
– Yksi Suomen maajoukkuepelaaja tuli kerran kertomaan, että olipa varsin merkillinen homma, kun sopimukseen oli sovittu tietty palkka, mutta kun nimiä mentiin kirjoittamaan alle, se olikin jotain 20 000 euroa suurempi, eräs sisäpiiriläinen kertoo.
– Kun siitä mainittiin, GM oli vastannut, että ”joo joo, mutta sinä tuot sen 20 tonnia minulle käteisenä”.
– Luulen, että tämä oli muutamien seurojen pomoilla maan tapa. Tällä tavalla he vaurastuivat, eikä kukaan päässyt touhuun kiinni. Mutta parempi sen oli antaa olla ja pitää vain huoli, että saa omansa pois.
Venäläisseuroissa suomalaiset tienasivat pienimmillään nettona noin sataatuhatta euroa kaudessa. Suurimmillaan nettopalkka saattoi nousta jopa pariin miljoonaan euroon. Tienaamista rajan takana auttoi vain 13 prosentin vero. Yksittäisen suomalaispelaajan keskipalkaksi KHL:ssä on arvioitu jopa 500 000 euroa kaudessa.
Jukka Jalonen valmensi KHL-vuosinaan ensin Pietarin SKA:ta ja myöhemmin Jokereita.
Yksi KHL:n erikoisuuksista oli moninainen bonusjärjestelmä.
Jokaisesta voitosta maksettiin yleensä noin 1 000–6 000 euron bonus. Suurimmissa seuroissa jopa enemmänkin. Jos kyseessä oli erityisen tärkeä ottelu tai seurapomo sattui olemaan oikein voitonhimoisella päällä, bonus saatettiin helposti tuplata, joskus jopa triplata.
– Se kulttuuri oli sellainen. En usko, että maailmassa missään muualla on sellaista systeemiä. En minä summista voi puhua, mutta kyllähän ne bonukset olivat aika suuria, vuosina 2012–14 jättiseura Pietarin SKA:ta valmentanut Jukka Jalonen sanoo.
Hän kokee saaneensa valmentaa Pietarin paineessa täysin haluamallaan tavalla, mutta yksi ylemmän tahon vaikuttamisyritys tulee mieleen.
– Kerran heti ensimmäisellä kaudella minut pyydettiin kotipelin jälkeen käymään seurapomon luona yläkerrassa. Iso päällikkö heitti kaikki muut pihalle sieltä ja jäimme kahden. Hänellä oli ilmeisesti jotakin taustaa yhden pelaajan kanssa, ja hän kysyi, miksei tämä pääse pelaamaan enemmän ja isommassa roolissa.
– Mietin, mitäköhän minun pitäisi sanoa. Jos nyt sanon, että tehdäänpäs pikku muutos, niin saan varmaan olla jatkuvasti päällikön pakeilla. Sanoin sitten, miten asia oli. Eli meillä on yksinkertaisesti tätä parempia pelaajia.
Sen jälkeen asiaan ei enää palattu. Eikä mihinkään vastaavaan.
– Tämä oli ainoa tilanne, jossa minua yritettiin vähän manipuloida.
– Mutta olihan siellä Pietarissa hieno valmentaa. Sitä ei voi kiistää. Organisaatio oli erittäin ammattimainen ja kaikki hoitui viimeisen päälle, Jalonen sanoo.
KHL perustettiin kaudeksi 2008–09. Sarjan ensimmäinen suuri suomalaistähti oli tuolla kaudella Atlant Mytishchissä pelannut Esa Pirnes.
– Silloin kun sopimusta oltiin tekemässä, puhuttiin miljoonan dollarin sopimuksesta. Ruplan kurssi alkoi tippua, ja kauden alussa tuli uudet paperit, että KHL onkin tehnyt säännön, että dollarien sijaan palkat maksetaan ruplissa, Pirnes muistelee.
”Siellä oli kaksi jätesäkkiä. Toisessa dollarit, toisessa ruplat. Sieltä kaivettiin aina kuitteja vastaan setelinippuja.
Kaikkia rahoja hän ei lopulta edes nähnyt. Pirnekselle oli annettu lupa lähteä runkosarjan päätyttyä poikkeamaan Suomessa todistamassa tyttärensä syntymää. Lapsen terveysmurheiden takia keikka venyikin odotettua pidemmäksi.
– Pidin seuraa koko ajan kartalla, missä mennään ja että en voi juuri nyt tulla. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes joukkueen pelit loppuivat toisella pudotuspelikierroksella.
– Kelkka kääntyikin niin, että en olisi muka kenellekään ilmoittanut mitään. Puolentoista kuukauden palkka ja kaikki runkosarjan bonukset olivat maksamatta, ja minut haastettiin sopimusrikkomuksesta oikeuteen.
Pirnekselle ilmoitettiin, että hän voi hakea saamatta jääneitä palkkojaan oikeusteitse.
– Mutta Moskovan alueen kuvernööri oli joukkueen omistaja, niin senhän tiesi, miten siinä olisi käynyt. Niitä rahoja en ikinä nähnyt.
Pirneksen mieleen on piirtynyt myös seuran toimiston jykevä kassakaappi.
– Siellä oli kaksi jätesäkkiä. Toisessa dollarit, toisessa ruplat. Sieltä kaivettiin aina kuitteja vastaan setelinippuja.
– Sieltä maksettiin esimerkiksi, kun ostin Suomesta aina mailat itselleni. Joukkueen lääkärin lapsenlapselle piti tuoda toppavaatteita. Kerran se kysyi, voinko tuoda samalla Harvian kiukaan kivineen, mutta sanoin, ettei se oikein mahdu lentokoneen matkatavaroihin, Pirnes nauraa.
Vielä ennen syyskuussa 2011 tapahtunutta Lokomotiv Jaroslavlin lento-onnettomuutta KHL:ssä suhtauduttiin lentomatkustamiseen varsin huolettomasti.
– Välillä oli vähän karmaisevia ja pelottaviakin hetkiä. Kerran olimme jossakin Siperiassa, jossa oli pakkasta 30–40 astetta, mutta ei siellä koneen jäänpoistoon mitään aineita suihkuteltu. Sen sijaan yksi ukko hakkasi harjalla kyljistä ja siivistä jäätä pois, Pirnes sanoo.
Niin ikään ensimmäisellä KHL-kaudella mukana ollut Lada Togliattin Antti-Jussi Niemi kertoo, ettei osannut tuolloin vielä pelätä hurjia kulkupelejä.
– Lähdimme ihan ensimmäiseen treenipeliin Samaran lentokentältä. Perimmäisessä nurkassa oli joku vanha rahtikone, jonka peräluukku oli auki. Kanadalaisveskarin kanssa naureskelimme, että kelaa, jos menisimme tuolla. No, eiköhän bussi ajanut siihen viereen, ja rahtiluukusta mentiin sisään, Niemi sanoo.
Esa Pirnes Moskovan Punaisella torilla. Pirnes kuvasi eräällä pelireissulla, miten Siperiassa hoidettiin jään poistaminen lentokoneen kyljistä.
– Kerran Sibirissä oli hirmupakkanen, kun katsoin ikkunasta, että kaksi jätkää hinkkaa jääskraballa siipeä puhtaaksi, hän jatkaa.
Niemen ainoaksi jäänyt KHL-kausi päättyi ennen aikojaan, koska palkat olivat myöhässä. Loppuvaiheessa hän oli seuran ainoa englantia puhunut henkilö.
– Sekin oli haastava yhtälö, kun joukkueen lääkäri ei puhunut englantia. Menin kerran näyttämään peukaloa, että se on varmaan murtunut. Lääkäri antoi kuumemittarin ja aspiriinia.
– Mutta näiden juttujen takia se olikin hauska vuosi. Ja pääsin minä lopulta röntgeniin ja murtunuthan se sormi oli. Mutta kipsi tosin vedettiin sormenpäästä olkapäähän asti, Niemi hymähtää.
Suomen kaikkien aikojen KHL-konkari on 11 kauden aikana sarjassa 545 runkosarjaottelua ja 101 pudotuspeliä pelannut Petri Kontiola.
Hän on kuvaillut suhteensa Venäjään ja KHL:ään olleen ”rakkautta ensisilmäyksellä”.
– Nyt maailman meno on, mikä on, mutta olihan ne mahtavia vuosia. Jotenkin se oli maana 20 vuotta jäljessä. Jotenkin se viehätti, Kontiola sanoo.
– Venäläiset halusivat aina, että ollaan mukana hommassa. Jos he esimerkiksi kysyivät syömään, sinne piti mennä. Vaikkei mitään yhteistä kieltä ollut, minäkin olin monta kertaa iskemässä tarinaa Google-kääntäjällä. Ne tykkäsi siitä, että tultiin vain mukaan. Ja minä tykkäsin kaikesta tuollaisesta erilaisesta.
Erilaista oli myös Veli-Matti Savinaisella ja hänen kavereillaan. Yksi suomalaisen KHL-ajan klassikkotarina on eittämättä Savinaisen reissu Hanty-Mansijskiin kaudella 2013-14. Ennen kautta hän kysyi kahdelta kaveriltaan, paljonko nämä tienavat duunaritöissä. Kun Savinainen lupasi maksaa saman kavereilleen käteen, nämä lähtivät kauden ajaksi pitämään maksullisina seuralaisina kaverilleen seuraa Siperiaan.
Kontiola osasi suhtautua kaikkeen pilke silmäkulmassa.
– Kyllähän siellä sattui ja tapahtui. Hauskimmat jutut olivat joitakin sellaisia yksittäisiä tilanteita, mitä näki tai kuuli. Esimerkiksi, kun joku joukkuekaveri kävi erätauolla suihkussa röökillä.
– Mutta ei niitä sauhuttelijoita sentään ollut kuin yksi tai kaksi joukkueesta. Mutta mikäpä siinä.
Janne Niskala, Juhamatti Aaltonen ja Petri Kontiola (ylin kuva vas.) Aasian ja Euroopan rajalla. Paljon nähneen Tuukka Mäntylän (alh.oik.) viimeiseksi KHL-seuraksi jäi Kunlun Red Star. Oskar Osala (oik.) voitti Gagarin-cupin kahdesti Magnitogorski-ssa. Kuva vuodelta 2014.
Tervakeuhkoista puheen ollen Kontiola pääsi pelaamaan KHL:ssä myös itsensä Sergei Zubovin kanssa.
– Tällä kaudella Ilveksessä jätkät ovat kyselleet, keiden kanssa pelasin KHL:ssä. Olihan siellä aikamoisia nimiä silloin, kun menin: Zubov, Jaromir Jagr, Dominik Hasek, Aleksei Jashin… Meidän joukkueessa Magnitogorskissa kapteenina oli Sergei Fedorov, Kontiola luettelee legendoja.
Stanley Cup -voittaja Ville Nieminen kävi pyörähtämässä KHL:ssä parin kauden ajan viime vuosikymmenen alussa sarjan eläessä voimakasta nousukautta.
Erityisesti lyhyeksi jäänyt pesti Neftehimik Nizhnekamskissa on jäänyt Niemisen mieleen.
– Neftehimikin halli on sellainen, että siellä ei ole kuin katsomo toisella puolella ja toisella on vain parveke. Omistaja katselee sieltä parvekkeelta ja lähettää välillä alakertaan lappuja, joissa on kokoonpanot, Nieminen kertoo.
Ensimmäisen KHL-kautensa joukkuetta Sibiriä Nieminen kuvailee KHL-mittapuulla ”järkipaikaksi”. Nizhnekamsk oli toista maata.
– Siellä oli oikein kunnon neuvostomeininkiä. Neftehimikissä harjoiteltiin vetämällä traktorin renkaita ja jäällä treenattiin lyijyliivit päällä. Otteluiden alkulämmötkin vedettiin pillillä.
– Heti kun menin sinne, tiesin, että saan sieltä jossain kohti monoa. Sen vain tiesi, ettei tästä tule mitään, Nieminen sanoo.
Valmentajalegenda Hannu Jortikka sai huipentaa pitkän uransa Venäjän Kaukoidässä viime vuosikymmenen alkupuolella. Hän valmensi kolmen kauden aikana niin Habarovskia kuin alueen toista joukkuetta Vladivostokia.
– Mikään asia ei ollut läpinäkyvää. Niitä vain tapahtui. Kaikki oli salaista. Venäjällä on niin monta totuutta joka asiaan. Se tuli niin selväksi jääkiekkotouhussakin, Jortikka sanoo.
– Mutta olihan siellä valmentajanakin nettopalkka neljä tai viisi kertaa enemmän kuin Suomessa, vaikka minäkin olin vain pikkuseuroissa. Meilläkin ulkomaalaispelaajille nettopalkat meni yli puolen miljoonan.
”Tienaamaan sinne mentiin. Jos joku väittää lähteneensä maisemien tai borssikeiton takia, niin paskaa puhuu.
Jortikka kohosi Habarovskissa nopeasti liki messiaan asemaan vietyään joukkueen ensi kertaa historiassa pudotuspeleihin.
Hänet valittiin kaupungissa yleisöäänestyksellä Vuoden mieheksi. Tulkki oli käytössä ympäri vuorokauden. Samoin oma autonkuljettaja.
– Mähän olin oikein yleisön, lehdistön ja telkkarin suosikki. Sain siinä äänestyksessä jonkun ihan käsittämättömän äänivyöryn. Se vaikutti myös GM:ään. Ei hän tullut ikinä minulle räksyttämään, Jortikka nauraa.
Pokkuroinnista Jortikka ei perustanut.
– Seuran johtajana oli sellainen kenraali, joku armeijajohtaja. Kerran kuukaudessa piti käydä hänen luonaan. Aina piti mukamas olla pikkutakit päällä. Muutaman kerran jälkeen ajattelin, että ei helvetti, tämähän on ihan pelleilyä.
– Välillä se kenraali laittoi GM:nkin ulos huoneesta. Näytti tietysti vähän valtaa tälle, kun GM:kin oli joku entinen armeijan kapiainen.
Jortikan tavoin myös Tuukka Mäntylä kiersi pienemmissä KHL-seuroissa. Meininki oli sen mukaista.
– Kerran poikettiin sunnuntaina pubissa yhden kanukkipakin kanssa, ja meidän GM tuli kanssa sinne. Hänellä oli käsiase mukana. Siinä se sitä esitteli ja pyöritteli. Täytyi kuulemma olla mukana, ”jos jotakin sattuu”, Mäntylä muistaa.
– Jossakin vaiheessa iltaa GM ilmoitti meille, että nyt täytyisi jätkien lähteä kotiin. Ei siinä sitten muu auttanut kuin lähteä.
Mäntylä vaihteli KHL:ssä seuraa kuin sukkia jalassa. Neftehimik, Novokuznetsk, Amur, Zagreb, Kunlun…
– Joka paikasta minulla jäi jotakin palkkoja saamatta. Saattoi esimerkiksi käydä niin, että jos kausi päättyi huonosti, luvattuja bonusrahoja ei koskaan maksettu. Jokunen kymppitonni jäi vähän sinne tänne, mutta ei niitä viitsinyt ruveta kyselemään. Zagreb oli ihan roistopaikka. Jotenkin sekin kuvio oli venäläisten rahoittama.
Veli-Matti Savinainen palkkasi aikoinaan kaverinsa Jussin ja Juuson (kuva vas.)mukaansa Siperiaan. Valmentajalegenda Hannu Jortikka (kuva oik.) nousi nopeasti kulttiasemaan Habarovskissa.
– Sanotaanko, että kyllä siitä sarjasta rahallisesti jäätiin silti plussan puolelle, Mäntylä hekottelee.
Hänen mieleensä on jäänyt myös uskonnon suuri merkitys idässä. Kun Novokutznetsk oli ajautunut karmeaan tappioputkeen ja valmentajakin jo kertaalleen vaihdettu, pukukoppiin tuotiin pappeja kääntämään joukkueen kurssi.
– Papit heittelivät vähän vettä päälle. Ristiäkin suudeltiin. Mutta ei sekään lopulta auttanut.
Ainakin osassa KHL-joukkueista oli myös kirjoittamaton sääntö, jolla vuorostaan valmentajat keräsivät pientä lisätienestiä.
Parikin suomalaispelaajaa muistaa, kuinka valmentaja oli tullut yllättäen pelipäivän jälkeisissä harjoituksissa karhuamaan rahoja.
– Oli sellainen ottelu, jossa otin lopussa kahden minuutin jäähyn. Vastustaja teki sen aikana maalin ja hävisimme. Seuraavana päivänä valmentajana ilmoitti kopissa, että Mäntylälle tuli 30 000 ruplaa eli jotain tuhat euroa sakkoa.
– Kysyin, että mikä ihmeen juttu tämä on ja pitääkö nämä nyt oikeasti maksaa. Jätkät sanoivat, että pitää pitää. Kävin sitten pankista nostamassa rahat ja maksoin kiltisti valmentajalle, Mäntylä sanoo.
Yksi KHL:n erityispiirteistä oli – ja on – hirmuinen harjoitusleiri ennen kauden alkua. Reilu kuukausi ennen sarjan alkua joukkueet koottiin yhteen ja miehiä alettiin ruoskia kuntoon. Lähes kirjaimellisesti.
– Oli ihan hyväksyttyä tulla 15 kiloa edelliskautta raskaampana harjoitusleirille. Ei kukaan katsonut pahalla tai ihmetellyt, Oskar Osala sanoo.
– Treenaaminen oli välillä aivan älytöntä. Jos panet kaksi kuukautta vain lomailleen jätkän heti sellaiseen rääkkiin, totta kai tulee loukkaantumisia ja ylirasitusta. Se oli aina heti nollasta tuhanteen prosenttiin.
”Kun lähdettiin Moskovaan, huoltajilla saattoi olla sata kiloa kaviaaria mukana, jota he sitten myivät. Niillä oli tällainen pieni sivubisnes.
Ja valmentajat kyttäsivät.
– Kaikki kytättiin. Se kulttuuri oli aika jännä. Jos koutsi lähti salilta pois, venäläisiltä tippuivat painot kesken liikkeen maahan, A-J Niemi nauraa.
Venäjällä vannotaan basa-kulttuurin nimeen. Joukkueilla on omat basansa eli harjoituskeskuksensa, jossa välillä myös yövyttiin. Välillä se toimi rangaistuksena.
– Joskus oltiin viikko siellä kesken kauden. Ei paljon auttanut, vaikka perhe olisi ollut kylässä, kun piti olla basassa, Nieminen sanoo.
– Sitä ajatusmaailmaa en ymmärrä, että perheet koettiin kuin häiriötekijöiksi. Kai se sitten enemmänkin liittyy siihen, että venäläinen mies sortuu ryyppäämään niin helposti kotonaan, Osala pohtii.
Mutta raha oli KHL:ssä aina kaiken keskiössä, ja bisnestä oli jos jonkinlaista.
Jortikka muistaa joukkueidensa ympärillä pyörineen kaviaarikaupan. Se kun oli Kaukoidän luksustuote.
– Kun lähdettiin Moskovaan, huoltajilla saattoi olla sata kiloa kaviaaria mukana, jota he sitten myivät. Niillä oli tällainen pieni sivubisnes.
– Enhän minä sitä pitkään aikaan tajunnut. Kerran kun sitten kuulin tästä, kysyin tulkilta, joka tietysti tiesi koko kuvion. Sanoin sille, että nyt jumalauta kerrot, mikä tämäkin juttu on. Enhän minä voi täällä ihan pimennossa olla. Hän sitten kertoi ja rupesin nauramaan, että voi vittu tätä touhua, Jortikka kertoo.
– Mutta se on Venäjä. Siellä on kaikki kaupan.