Minä pelkään Seppo Rätyä.
Kuten ennakkoluuloille on tyypillistä, pelkoni perustuu tietämättömyyteen. Olen syntynyt vuonna 1989. Siinä vaiheessa juro keihässankari oli kiskaissut MM-kultaa Roomassa ja olympiapronssia Soulissa. Kun penkkiurheilu jyräsi lapsen tietoisuuteni MM95:n ja jalkapallon vuoden 1998 MM-kisojen sykähdyttävillä alkukokemuksilla, Räty oli jo tehnyt uransa ja sinetöinyt paikkansa suomalaisen urheilumytologian Olympos-vuorella.
Hän oli heittänyt vuonna 1991 kaksi maailmanennätystä, parempana Punkalaitumen raivokiskaisu 96,96 sittemmin kielletyllä ”rypyläkeihäällä”. Hän oli voittanut MM- ja EM-hopeaa sekä kaksi olympiamitalia lisää.
Kun kasvoin aikuiseksi ja urheilutoimittajaksi, Räty muuttui itäsuomalaiseksi oraakkeliksi, jolta haettiin kommenttia kaikkeen mahdolliseen. Räty jyrähteli yksitotisia ja teräviä vastauksia, jotka kuulostivat siltä, miltä sepeli tuntuu paljaiden polvien alla. Vastausten ydin oli aiheesta riippumatta aina sama: Ennen oli paremmin ja nykyisin on pelkkää paskaa. Seppo vaikutti aina vihaiselta.
Pelkäsin Tohmajärven Sepon vihaa, koska tiesin, mistä suuttumus kumpusi. Sukuni on rajantakaisesta Karjalasta. Tohmajärvi on keskellä rajan tälle puolen jäänyttä Karjalaa, vain 20 kilometrin päässä Niiralan rajatarkastusasemasta, jonka tullissa Räty urheilu-uransa jälkeen työskenteli, kunnes jäi selkävaivojen vuoksi työkyvyttömyyseläkkeelle.
Minun sukuni miehissä on monta ”Seppoa”. Poikia, joita ei lapsena halattu tai välttämättä edes rakastettu. Lapsia, joiden unelmat tai koulutus eivät olleet tärkeitä, koska ruoka tuli pellosta kodin vieressä ja siihen peltoon valuivat myös lasten työ, hiki ja tunteet. Oltiin nöyriä eikä puhuttu turhia. Otettiin mieluummin moottorisaha ja vedettiin tukkia niin pitkään, että helpotti. Sauna, tupakka ja pullo pöytäviinaa rentouttivat. Hellyyttä ei näytetty, ehkei edes tunnettu. Kun emäntä toi perunavelliä pöytään, kiitoksena oli parhaimmassa tapauksessa syvä urahdus.
Aloittaessani toimittajana minä en halunnut olla sellainen mies. Jännitin kuollakseni Rädyn kohtaamista, kun lähdin Pihtiputaan keihäskarnevaaleille työkeikalle. Hän kutsui uransa aikana minunlaisiani ”kesä-Börjeiksi”, joille ”ei irronnut”. Rätyä en löytänyt, vaikka Ilta-Sanomien toimittajalegenda tietenkin löysi. Ehkä en tosissani etsinytkään. Kisajohtaja Kimmo Kinnusta haastattelin kilpailun heikosta tasosta. Kun jututin Kinnusta, rätymäisenä hahmona tunnettua keihäsheerosta, housuissani oli litra perunavellimäistä paskaa.
Pihtiputaan keikan jälkeen minun on käsketty puolenkymmentä kertaa soittaa Rädylle jostain asiasta. Olen pelännyt joka kerta. Räty ei koskaan ole vastannut.
Nyt, vajaan vuosikymmenen itsetutkiskelun jälkeen tiedän, että oikeasti minulla on Seppo sisälläni. Suku on pahin. Kaupunkilaisena ja koulutettuna feministinä minä halveksin itäsuomalaista äijää itsessäni. Ei tiuskiminen ja mököttäminen ole hyvä tapa olla maailmassa, vaikka keppi lentäisikin. Pelko Rätyä tai omaa alkuvoimaani kohtaan ei ole kadonnut.
Olen ihmetellyt kauan, miksi Seppo Räty on vuodesta toiseen niin suosittu hahmo Suomessa. Hänestä on kasvanut myytti ja yksi Suomen tunnetuimmista urheilubrändeistä ilman, että hän on laittanut itse tikkuakaan ristiin asian eteen. Brändi on sana, jota myyttien Räty ei edes tunne. Häntä hienosti parodioiva Twitter-tili Keppi-Seppo on kirjoittanut: ”Kaupallista yhteistyötä en perkele tee jos ei ole pakko.”
Miten Rädyn suosio ja myytti rakentuivat? Päätin kysyä asiaa suomalaisen kansanluonteen tuntevilta ihmisiltä.
Keskustelujen perusteella suosion kovana ytimenä on menestys. Kuusi arvokisamitalia kansallislajista puhuu Rädyn puolesta.
– Jos Seppo olisi aina ollut vain kymmenen parhaan joukossa, ei hänestä olisi tullut suomalaista merkkihenkilöä. Henkilön synnyttivät pitkät heitot, menestyminen ja se, ettei Räty näyttänyt koskaan iloitsevan heitoista. Hänellä oli aina jotain hampaankolossa, mikä oli poikkeuksellista, kertoo Seppo Knuuttila, kulttuurin- ja perinteentutkimukseen urallaan erikoistunut emeritusprofessori.
Rädyn urheilumenestys on hurmannut myös kirjailija Heikki Turusen, jolle soitan Knuuttilan jälkeen. Puhelun alussa käy hauska sattumus. Kysyn Turuselta aluksi, mitä hänellä tulee mieleen, kun sanon nimen Seppo Räty. Tulee aivan hiljaista.
– Haloo? Niin sanotko nyt? Turunen sanoo.
Naurahdan ja sanon uudestaan: ”Seppo Räty”.
Niin itämurteinen puhe käynnistyy.
– Keihäänheiton mestaruus ja äksy suunsoitto. Ihminen raivostui itselleen, kun ei keihäs lähtenyt hyvin.
Turusella on vähän oma lehmä ojassa. Suomen kielen taituri syntyi sotien jälkeen Pielisjärvelle, joka sijaitsee Pohjois-Karjalassa noin 150 kilometriä Tohmajärveltä pohjoiseen.
Turunen koki, että siinä missä hän itse nousi Simpauttaja-esikoisteoksellaan (1973) kansakunnan kaapin päälle, niin myös Räty toisena Itä-Suomen miehenä sinne kapusi, joskin keihästä heittämällä. Turusella oli tunne rinnakkaiselosta. Kaksikko itketti tai nauratti vuorollaan suomalaisia.
– Meitä itäisiä ihmisiä pidetään jälkeenjääneinä ja vanhanaikaisina moukkina. Kun Seppo Räty onnistui, niin tuli tunne, että näytettiinpäs myö! Ei olla niin tumpeloita kuin he muailmalla luulevat. Olimme kaikki ylpeitä, kun iso mies meni keihäänheittopaikalle ja heitti saatanan pitkälle. Se oli komeaa katsella!
Turunen uskoo, että juuri Rädyn pohjoiskarjalainen temperamentti on hänen kansallisen suosionsa salaisuus. Kirjailijan mielestä itäsuomalainen mies on juuri sellainen kuin Räty: sisukas äksyilijä, jolla on kova näyttämisen halu. Pohjalla on kuitenkin humoristinen pohjavire ja kyky nauraa omalle hölmöydelleen. On puhtia ja särmää, joita huippu-urheilussakin tarvitaan.
– Hyvin moni suomalainen näki Rädyn persoonassa itsensä. Hän puolusti muiden oikeutta olla olemassa. Seppo oli sisukas ärripurri, mutta sisimmältään varmaan aika lempeä mies. Ajattelen vaaleatukkaista jättiläistä hyvin lämpimästi, Turunen sanoo.
Pelkkä urheilumenestys ja itäsuomalaisuus eivät kuitenkaan ratko mysteeriämme. Pyhäselän Urheilijoiden kasvatti Aki Parviainen on keihäänheiton SE-mies ja maailmanmestari. Valtimolla syntynyt hiihtäjä Aki Karvonen oli yksi Sarajevon olympialaisten sankareista. Joensuun Katajaa edustaneen Jukka Keskisalon EM-kultajuoksu muistetaan mutta miestä ei.
Kukaan heistä ei ole Suomessa yhtä tunnettu kuin Seppo Räty. Menepä kysymään espoolaisesta yläkoulusta Aki Karvosesta.
Pyydän apua kirjailija Juha Hurmeelta tekstiviestillä. Saan pian puhelun. Hurme on ajamassa moottoritiellä.
– Soitin heti, koska tämä on niin tärkeä juttu! Seppo Räty on minulle sydämenasia, Hurme sanoo ja kertoo palaavansa asiaan pian.
Jään odottamaan jännityksellä. Kun Hurmeen kanssa puhuu, pääsee tutkimusmatkalle, jonka määränpäätä ei voi aavistaa. Hän voitti vuonna 2017 Finlandia-palkinnon romaanillaan Niemi, joka käsittelee Suomen historiaa alkuräjähdyksestä vuoteen 1809.
1800-luvulta alkaa matkamme myös tällä kertaa, kun Hurme on päässyt kotiin.
– Lähdetään niin syvältä kuin voi eli Runebergistä. Johan Ludvig Runeberg ei ollut vähäinen kaveri ollenkaan vaan Euroopan kärkitason kirjailija, Hurme aloittaa.
Otetaanpa ristiaskel taaksepäin. Seppo Rädyn sankarimyyttiin kuuluvat hänen tarinat hirmuisista voimistaan. Väitteet ja todennetut tarinat Rädyn punttituloksista, esimerkiksi 200 kilon penkkipunnertamisesta vielä yli 50-vuotiaana, ovat osa hänen legendaansa. Hurme muistaa, miten Tokion MM-kisoissa Räty vetäisi finaalin viimeisellä yrityksellään ”järettömän rykäsyn”, joka sai tv-selostajan väittämään, että rautakankikin olisi lentänyt hopeaan tarvittavat 88 metriä.
Tästä pääsemme Runebergiin, joka toi ruotsinkielisen sivistyneistön tietoisuuteen käsitteen Suomen kansa. Hurmeen mielestä runebergilaista kansankäsitystä edustaa hedelmällisimmin Vänrikki Stoolin tarinoiden sotilas Sven Dufva. Dufva oli voimamies muttei älyn jättiläinen. Hän oli urhea ja hyväsydäminen suomalainen, joka pysäytti yksin vihollisen hyökkäyksen sillalla hyödyntäen valtaisia voimiaan.
Runebergin suuri ”diggailija” oli Aleksis Kivi, joka imi Seitsemään veljekseen vaikutteita Dufvasta. Romaanissa dufvalaisuutta ilmentävät erityisesti Juhani ja Timo. He ovat myös yksioikoisia, hyväsydämisiä voimamiehiä Jukolan tilalta, ”eteläisen Hämeen” korvesta.
– Arkkityyppi, joka syntyy Runebergin ja Kiven kautta on suomalainen perusjätkä, joka on helvetin vahva. Kiinnostavalla tavalla elokuvaversioiden myötä tähän liittyy idea, että tukka on valkoinen ja kampaamaton. Vartalon rakenne on robusti, Hurme sanoo.
Näin pääsemme Rätyyn. Hänen suosionsa taustalla vaikuttavat kirjailijan mielestä isot kulttuuriset voimat, jotka ovat luikerrelleet suomalaisten kollektiiviseen ymmärrykseen.
– Seppo Räty täyttää täydellisesti Sven Dufvan, Juhanin ja Timon kuvan. Se antaa Rädylle syvät historialliset juuret, joihin kuuluu myös se, että Tohmajärvi on keskellä ei mitään. Periferiasta tulee jätkä, joka ei venyttele. Hän on vain vitun hyvä heittämään sitä keihästä, Hurme kertoo.
– Samalla, kun Räty tekee ylittämättömiä urheilusuorituksia, tulee kodikas fiilis, koska hän tulee kuvion ulkopuolelta. Hän on kaikkea muuta kuin Jan Zelezny tai Tero Pitkämäki. Ei mikään teknisen ja tutkitun urheiluvalmennuksen tuote, vaan kova jätkä, joka tulee Tohmajärveltä, heittää vaikka rautakankea 90 metriä ja korjaa homman kotiin.
Rädyn myytti syntyi 1980-luvun Suomessa. Perinteinen yhteiskunta murtui lopullisesti. Pääministeri Harri Holkerin johdolla toteutettiin ”hallittu rakennemuutos”. Maaseutu vaihtui virallisestikin urbaaniksi miljööksi, mikä väänsi kotimaista identiteettiä mutkalle. Neuvostoliitto notkui ja ajettiin kohti vakavaa 1990-luvun lamaa.
– Kaiken yllä liiteli Seppo Rädyn keihäs mitalista mitaliin. Hänen samaistuttava hahmonsa puhui sohvan, television, lenkkimakkaran ja keskioluen puolesta. Räty oli perusturva, kun koko tuttu maailma lähti murtumaan alta, Hurme sanoo.
Toisin sanoen Seppo Räty oli nostalginen hahmo jo nuorena miehenä voimiensa tunnossa. Nostalgia toimii aina.
Yksi Rädyn suorituksia 1980–90-lukujen taitteessa ihaillut oli kirjailija ja tv-kasvo Paula Noronen. Hänellekin Räty toi perusturvaa.
– Muistan hänen päättäväiset siniset silmänsä. En koskaan jännittänyt, miten Räty pärjää. Tiesin aina, että hän voittaa. Ajattelin lapsena, ettei tässä ole mitään hätää, Noronen kertoo.
Hän ei koe, että Räty erosi käytökseltään muista suomalaisista miesurheilijoista. Maastohiihtäjä Juha Mieto ja kumppanit olivat ”samanlaisia jörriköitä”.
– Jos joku oli vähän puheliaampi, niin se oli lapsen näkökulmasta enemmän epäilyttävää, Noronen sanoo.
Tehdessään Villi kortti -ohjelmaa Ylelle, hän huomasi, miten urheilijat ovat 30 vuodessa muuttuneet.
– Jörrikkämäisyys ja puhumattomuus alkoivat olla luonteenpiirteitä, joista en enää voinut tehdä parodioivaa huumoria lähetykseen. Urheilijat olivat erilaisia kuin ennen. He olivat avoimempia ja saivat varmaan myös esiintymiskoulutusta, joten vitsit eivät enää kantaneet. Urheilijat ovat nykyisin hirveän taitavia esiintyjiä.
Noronen ei myöskään ole Turusen ja Hurmeen linjoilla siitä, että Räty edustaisi arkkityyppistä suomalaista miehuutta. Hänestä kyse on sukupuolen sijaan laajemmin suomalaisuudesta.
Kulttuurimme ominaispiirre muistutti itsestään esimerkiksi taannoin, kun kirjailija lounasti yhdysvaltalaisen ystävänsä kanssa.
– Amerikkalainen ystäväni puhui siitä, miten he osaavat pitää keskustelua yllä sanomatta mitään järkevää. Suuri osa meistä suomalaisista on jörriköitä sukupuolesta riippumatta. Vaikka kuinka teeskentelemme, emme muuksi muutu Rädyn jälkeenkään. Se on piristävää ja sen kanssa on helppoa olla.
Rädyn persoonasta ei tietenkään voi kirjoittaa mainitsematta hänen kuuluisia letkautuksiaan. Rädyn lyhyt, ytimekäs, suora ja rehellinen tapa käyttää suomen kieltä on toisaalta inspiroinut ja toisaalta huvittanut suomalaisia älymystöstä niin sanottuun tavalliseen kansaan.
Hykerryttää ajatella hänen klassikkojaan. ”Halvarin kanssa ollaan ajeltu autolla, kun on ollut niin kylmä”, Räty kuvasi herkistelyään Atlantan olympialaisten helteessä yhdessä kuulantyöntäjä Mika Halvarin kanssa. ”Vittuillakseni heilutin”, hän sanoi vilkuttelustaan samojen kisojen palkintokorokkeella. ”Tarjoa tupakka ja sano missä on lähin viinakauppa”, Räty sanoi Ylen toimittajalle Bror-Erik Walleniukselle Saksan MM-pettymyksen jälkeen.
Osa Rädyn suuhun laitetuista lausahduksista eivät välttämättä ole oikeasti hänen sanomiaan. Se kuuluu suomalaisten sananlaskujen luonteeseen, selittää kansanhuumoria tutkinut Knuuttila.
– Kansanhuumori synnyttää kaskuja, joiden päähenkilöinä on todellisia ja vähemmän todellisia ihmisiä. Ykkösenä on tietenkin Urho Kekkonen. Kekkosesta muodostui jämerä, fiksu ja suoraan sanova kuva, Knuuttila kertoo.
– Rätyäkin alettiin luonnehtia niin, että hän sanoo suoraan mitä on mielessä. Näin hänestä syntyy reilun jätkän mielikuva.
Hurmeelle tärkeitä ovat erityisesti kaksi Rädyn lentävää lausetta. Toinen on ”Saksa on paska maa”, jonka pettynyt urheilija murahti niin sanotun Stuttgartin kujanjuoksun aikana vuonna 1993. Hän oli pudonnut MM-kisojen finaalista eikä olisi halunnut antaa haastatteluja, mutta Wallenius juoksi kuvaajan kanssa perässä.
Hurmeen mielestä lausunnossa on mielenkiintoista ensinnäkin se, ettei Räty selittele kätensä olleen kortisonipiikin vuoksi tunnoton.
– Lauseessa on tiettyä tyyliä, hiljaista ja ylpeää arroganssia sekä röyhkeyttä, jota moni osaa arvostaa. Räty ei puolustele vaan heittää aforismin. Lausunto on tosi elegantti, Hurme sanoo.
Toiseksi hän ihailee lauseen ”runollista kvaliteettia”. Neljän sanan lauseessa ”Saksa on paska maa” on seitsemän takavokaalia, joista kuusi on a-kirjaimia ja yksi on o. Ne tulevat syvältä niin suusta kuin sielustakin.
– Mä olen nyt ihan tosissani. Ei ihme, että lause muistetaan. Minkä tunnetilan ja tohmajärveläisen synkän mielentilan tuloksena se tulikaan, se on runon kieltä. Kun ottaa huomioon alatyylisen vivahteen, se on modernia runoa, Hurme analysoi.
Toinen lentävä lause, joka kuuluu Hurmeen suosikkeihin, on Ilta-Sanomista vuodelta 1991. Tuolloin Rädyltä tivattiin, mitä ensimmäiseksi tulee mieleen sanasta ”ooppera”. Vastaus oli: ”Hyi saatana.”
Hurmeen ”respekti” yli 400 vuotta vanhaa oopperataidetta eli ”äärimmäistä kulttuurin yliviritystä” kohtaan on suurin. Onhan hän ohjannut kaksi oopperaa ja kirjoittanut niihin libretot.
– Silti mä diggailen ihan kybällä Rädyn lausuntoa ”ooppera: hyi saatana”. Se on ollut minulle inspiraationa, kun olen kirjoittanut librettoni. Tiedän, että kaikki suomalaiset oopperatekijät pitävät lausunnosta, Hurme sanoo.
– Puolet Suomen kansasta, ja tämä puolisko on ihan okei, ajattelee oopperataiteesta kuten Seppo Räty. Toinen puoli joutuu diggailemaan, että olipa hyvin sanottu, vaikkei ole samaa mieltä.
Turunen puhui Rädyn kohdalla samaistumisesta. Hurme nosti esiin Jukolan Jussin. Ajattelen, että molemmat havainnot sekä Rädyn tapa antaa haastatteluja ovat hänen suosionsa kivijalka. Kun Räty tiputettiin Tohmajärveltä olympialaisiin, maailman parrasvaloihin, hän oli siellä yhtä kotonaan kuin Kiven romaanihahmo Juhani, joka törmäsi kansakoulussa sivilisaatioon ja sofistikoituneeseen yhteiskuntaan.
Kun Wallenius juoksi hänen perässään Stuttgartissa ja kärtti kommenttia huutamalla ”Seppo! Seppo! Seppo!”, suomalainen pystyi kuvittelemaan itsensä pettyneen Rädyn saappaisiin. Että menisit nyt Bubi vittuun. Se, mikä nosti Rädyn tavallisuuden yläpuolelle oli, että hän osasi ja uskalsi sanoa sen, mitä tavallinen suomalainen olisi halunnut vastaavassa tilanteessa tokaista, muttei voinut.
Tunnettu mediatutkija Veijo Hietala katsoo pyynnöstäni uudestaan Walleniuksen tekemät Räty-haastattelut vuoden 1993 Stuttgartista ja vuoden 1996 Atlantan olympialaisista. Jälkimmäisellä videolla juuri pronssia voittanut Räty ja seitsemänneksi sijoittunut Kimmo Kinnunen töksäyttelevät vastauksia kuin huoltoa vaativat traktorit.
– No en perkele lähde, jos ei ole pakko, Räty aloittaa haastattelun vastaamalla Walleniuksen kysymykseen, aikooko hän lähteä kunniakierrokselle olympiamitalistina.
Kun toimittaja kysyy, onko Räty tyytyväinen sijoitukseensa, heittäjä sanoo, että ”pakkohan se on”. Sitten Rädyn kivinaama sulaa virneeseen ja pieneen naurahdukseen. Rooli rakoilee. En voi olla hymyilemättä itsekin. Ihan kuin Räty koko ajan tiedostaisi tilanteen, jossa on. Koko Suomen kansa pällistelee suorassa tv-lähetyksessä sankariaan ja odottaa, että mitäs se Seppo nyt sanoo. Aivan kuin Räty nauttisi 90 sekunnistaan Walleniuksen ”puhuttelussa”.
Ehkä hän ei sittenkään puhunut aina suoraan ja ollut täysin aito.
– Aika paljon Rädyn haastattelussa on mediapeliä ja leikkisyyttä. Se kuuluu suomalaisen miehen imagoon. Ei ole tarvetta näyttää pahinta pettymystään, vaan sen voi kuitata läpällä, Hietala arvioi.
Kuten Turusen kanssa, alamme taas puhua itäsuomalaisista miehistä. Hietalasta keihäänheitto oli heille itseilmaisun tapa niin urheilussa kuin mediassakin.
– Suomalaiset miehet eivät ole tunnettuja supliikistaan. Aiempina vuosikymmeninä ajateltiin, että lörpöttely kuuluu etelämaalaisille. Kinnunen oli huomattavasti ystävällisempi Walleniukselle, muttei hänkään sanonut montaa sanaa. Haastattelut eivät olleet informatiivisia, tähteyttä myös urheilun piirissä tutkinut Hietala sanoo.
Kirjailija Norosesta poiketen Hietala uskoo, että se, miten Räty reagoi pakollisiin haastatteluihin ja kysymykseen ”miltä nyt tuntuu?” asioiden lähinnä vituttaessa, resonoi miehissä.
– Yksi syy Rädyn suosioon oli, että erityisesti miehet kokivat, että hän oli suomalainen tosimies. Jos hän oli vihainen, hän oli vihainen, eikä lörpötellyt siksi, että hänen kuuluisi antaa haastattelu medialle.
Hietala kirjoitti Rädystä analyysin 1990-luvun alkupuolella. Siinä hän pohti suomalaisten keihäänheittäjien ja kestävyysjuoksijoiden erilaisia kuvauksia mediassa. Juoksijat kuvattiin ennen arvokisoja vetämässä rankkoja treenejä. Lasse Virén kulutti tossujaan Etelä-Amerikan pölyisillä teillä. Juha Väätäinen kertoi juosseensa kilpaa kenguruiden kanssa Australian savanneilla.
Ylen Urheilu-Suomi-dokumentissa puolestaan kerrottiin, miten erilaista kuvaa omasta treenistään Räty halusi luoda. Hän kävi ennen arvokisoja juoksemassa treenivetoja, muttei halunnut, että kukaan sai tietää niistä.
– Keihäänheittäjät loivat kuvan, etteivät harjoitelleet juuri ollenkaan. Räty lökötteli pötköllään sohvalla ja heitteli läppää. Kun mennään kisaan, heitetään pari kertaa kunnolla 90 metriä ja se on siinä. Ikään kuin heillä olisi luonnonlahja. Että maailmanennätys syntyisi ilman harjoittelua, Hietala sanoo.
Hän käyttää sanaa hedonismi.
– Juodaan kaljaa eikä vaivata päätä harjoittelulla.
Toisaalta Rädyssä oli selvää vastahankaisuutta. Kuin James Dean olisi syntynyt Tohmajärvelle, joka sekin sijaitsee Eedenistä itään.
– Kapinallisuus on pitkään kuulunut suomalaisten huippu-urheilijoiden imagoon. Paavo Nurmikin oli jörö eikä antanut mieluusti haastatteluja. Suhde mediaan oli ongelmallinen. Ehkä Räty halusi erottautua ja kapinoida vastaan vakiintunutta urheilijakäsitystä, jossa urheilija rääkkäsi itsensä loppuun, Hietala analysoi.
– Se oli imagon luomista.
Kuten Noronen kertoi, Rädyn tapa toimia median kanssa erosi merkittävällä tavalla siitä, millaisia urheilijat ovat nykypäivänä. Pakoon juoksemisen sijaan urheilijat tuovat nyt itseään ja elämäänsä esiin vapaaehtoisesti. Esimerkiksi Lotta Harala, Maria Huntington tai Nooralotta Neziri päivittävät aktiivisesti sosiaalisen median kanaviaan. On ammattilaisen ottamia valokuvia ja erilaisia yhteistyökumppanuuksia, joiden avulla urheilijat pystyvät nostamaan huomattavasti tulotasoaan.
Puhutaan henkilöbrändäämisestä: urheilijan maineen ja imagon tietoisesta rakentamisesta. Räty ei sellaista koskaan tehnyt, mutta loi kuin huomaamattaan ja luonnollisesti yhden kaikkien aikojen tunnistettavimmista suomalaisurheilijoista. Paradoksi on kiinnostava ja saa luovan konsulttitoimiston Milttonin markkinoinnin palvelualueesta vastaavan johtajan Joni Räikkösen innostumaan.
Räikkösen mielestä monet nykyurheilijat ovat median näkökulmasta kliinisiä. Osaa valmennetaan toimimaan tiedotusvälineiden ja sosiaalisen median kanssa. Toisin kuin Rädyllä, tuloksena on latteita vastauksia.
– Jos Rätyä ajattelee kommunikaation näkökulmasta, hän oli todella poikkeuksellinen. Poikkeavuus on kiinnostavaa. Siksi Räty muistetaan edelleen, Räikkönen sanoo.
– Seppo on tyypillinen suomalaistuote. Hän ilmentää suomalaista ajattelutapaa siitä, että kun tuote on kunnossa, ei tarvitse pitää itsestään suurempaa meteliä. Suomessa ajatellaan, että hyvä tuote myy itse itsensä.
Räikkösen mukaan Rädyn viestinnässä korostui tekojen kautta puhuminen. Hän halusi keskittyä vain itse tekemiseen eli keihään heittämiseen pitkälle. Kaikki muu oli turhaa. Hän ei halunnut mennä kisapaikoille seurustelemaan, koska ”mukavampana olisi jäänyt mitalit saamatta”. Hän teki työnsä kunnolla eikä kumarrellut kuvia, mikä puhutteli kansaa.
On mielenkiintoinen ajatusleikki pohtia, miltä näyttäisi, jos nuoren Rädyn panisi nykyiseen urheilumaailmaan. Räikkönen ei usko, että keihäskarju viihtyisi. Hän halusi urallaan pakoon hälinää, jotta ehti treenata. Räty kritisoi esimerkiksi harjoitusleirityksiä, koska pelkästään matkoihin kuluneella ajalla ehti heittää monta kertaa pellon laidalla kotona.
Räty siis tuskin omaksuisi erilaisia somekanavia. Se taas olisi hyvin kiinnostavaa.
– Ihmiset pitävät brändeistä, jotka ovat samaistuttavia ja samalla eroavat muista vaihtoehdoista. Tämä avain toteutuu Rädyssä, Matti Nykäsessä, Kimi Räikkösessä ja Jesse Puljujärvessä. Samaistuminen tulee aitoudesta ja rakkaudesta omaa lajia kohtaan. Viestintä erottuu muista tietyllä harkitsemattomuudella, joka on inhimillistä ja samalla hauskaa, Räikkönen sanoo.
Mainitussa nelikossa korostuu myös rehellisyys, joka on tärkeää brändeille. Kuluttajan tai asiakkaan pitää tietää, mitä he saavat.
– Ei voi luoda erilaista ulkokuorta kuin mitä tuote varsinaisesti on. Silloin jää helposti kiinni.
Räikkönen ei usko, että Rätyä olisi nykyaikanakaan mahdotonta myydä yhteistyökumppaneille. Vaikkei ole kaikissa somekanavissa jatkuvasti häärimässä, voi silti olla brändille relevantti keulakuva. Kun ei yritä tarjota kaikille kaikkea, joku saa jotain.
– Jos olisi brändi joka haluaisi olla tunnettu siitä, että kaikki ylimääräinen olisi karsittu ja keskityttäisiin ydinjuttuun, olisi Räty brändille loistavat kasvot, Räikkönen ehdottaa.
Hieman yllättävää kyllä, Räty on uran jälkeen nähty onnistuneessa mainoskampanjassa. Finnair loi 15 vuotta sitten nettipelin, jossa kuluttajien piti ylipuhua Räty matkustamaan maailmalle alennetuin kesähinnoin. Kotiseuturakas tohmajärveläinen tyrmäsi sitten matkakohteen toisensa jälkeen. Esimerkiksi Saksaan ei kannattanut lähteä, koska se oli paska maa. Palkitun kampanjan nimi oli ”Kaikki lentävät Finnairin kesähinnoilla – paitsi Rädyn Seppo”.
Räikkönen on viestintä- ja markkinointikonsultoinnin ammattilainen. Hänestä on hyvä kysymys, tekikö Räty urallaan kaiken väärin.
– Hän teki kaiken itselleen oikealla tavalla. Jos ajattelee kaupallisen potentiaalin maksimointia, niin ihan varmasti hän jätti paljon pöydälle, koska ei tarjonnut itseään aktiivisesti eri brändiyhteisöihin, Räikkönen sanoo.
Hän korostaa, että kavahtaa sanaa ”henkilöbrändi”, sillä ihmistä ei voida veivata, kuten esimerkiksi mielikuvaa tuotteesta voidaan muokata halvasta kohti laatua. Ihmisen näkyvyyteen, pukeutumiseen tai esiintymiseen voi toki vaikuttaa, mutta sisimmälle on oltava lojaali.
– Yksikään viestintäkonsultti ei voi kestävästi yrittää muovata ihmistä brändiksi, jollainen tämän kannattaisi olla. Se ei toimi. Ihmistä ei voi muuttaa, Räikkönen kertoo.
– Seppo Rädyn kohdalla virhe olisi tehty, jos hänestä olisi yritetty muokata jotain muuta kuin mitä hän on.
Kun olen tutkinut ja käännellyt Rädyn myyttiä ja henkilöbrändiä, on lopuksi hyvä puhua ihmiselle, joka oikeasti tuntee urheilulegendan. Sellaisen ihmisen jäljille päästäkseni minun on hypättävä hetkeksi yllättävään paikkaan ja tilanteeseen.
Räty kohotti kulmia Finnairin mannekiinina mutta vielä isommalle ammolle suut loksahtivat, kun hän esiintyi Apulannan keikalla Helsingin jäähallissa vuonna 2017.
Räty oli hilattu roomalaisissa, liekehtivissä vaunuissa jäähallin kattoon. Sieltä hän laskeutui pukeutuneena Zeus-jumalaksi ja heitti keihään lavalle. Keihään osumakohta räjähti. Monen mielestä Rädyn suoritus oli vuosituhannen rock-hetki.
Niin myös Apulannan rumpalista Sipe Santapukista, joka oli kutsunut Rädyn keikalle.
Tuolloin miehet eivät vielä tunteneet toisiaan, mutta kaksi asiaa teki Santapukkiin vaikutuksen. Ensinnäkin Räty sanoi Apulannan musiikista, että ”mieluummin tätä kuuntelee kuin turpaansa ottaa”.
– Otin sen valtavana kehuna, Santapukki kertoo.
Toiseksi vaikutuksen teki se, ettei Räty pitänyt konsertista saamaansa palkkaa, vaan ohjasi sen Tohmajärven nuorisourheilun tueksi.
Keihäs- ja rock-legendojen välille sikisi yllättävä ystävyys, joka on jatkunut tähän päivään asti. Yhteydenpidon kautta Santapukki on nähnyt Rädystä täysin päinvastaisen puolen kuin mihin hänen julkisuuskuvansa viittaa.
– Seppo on oikeasti toiset huomioiva, empaattinen, epäitsekäs ja sydämellinen ihminen, Santapukki arvioi.
Rumpalin mukaan Räty tekee saman vaikutuksen muihinkin, jotka pääsevät tutustumaan mieheen myytin takana. Piireissä leviää sana, että ”Seppo on mahtava ihminen”.
Santapukki ei halua puhua Rädyn suulla mutta veikkaa, että keihäänheittäjä lasautteli medialle kuuluisia one-linereitaan viihdyttääkseen itseään. Äksyily oli hauskanpitoa.
Huumori välittyy Santapukille, kun hän keskustelee Rädyn kanssa.
– Seppo on varsin huumorintajuinen. Syvällisenä ihmisenä hän ymmärtää, että hyvä huumorintaju on välttämättömyys, jos haluaa elää mielekkään elämän. Se, ettei vanhana vituta, vaatii huumoria, koska elämä on paikoitellen aika synkkää, Santapukki kertoo.
Syvällisyys on Rädyn piirre, joka nousee esiin, kun hänen kanssaan pääsee jutulle. Se myytin ja oikean Rädyn välillä tosin vaikuttaa olevan samaa, ettei ex-urheilija nauti mistään ”juubajaabailusta”. Kun Santapukki puhuu Rädylle, keskustelee ihminen ihmiselle. Tittelit on riisuttu.
– Keskusteleminen Sepon kanssa on syvään ytimeen menevää ja siksi hedelmällistä ja antoisaa. Hän on hirveän sivistynyt ihminen, mikä ei julkikuvasta välity ollenkaan. Seppo tietää asioista ja on perehtynyt yhteiskunnallisiin ilmiöihin ja maailmanmenoon. Seppo myös ymmärtää ihmisyyttä, mihin hänen empatiansa perustuu.
Santapukki haluaa nostaa esiin vielä yhden asian, joka oli osaltaan rakentamassa Rädyn myyttiä. Heittäjä kilpaili usein loukkaantuneena – kunnossa, jossa moni muu ei olisi edes lähtenyt arvokisoihin. Koskaan hän ei selitellyt tai valittanut. Sellaista Santapukki ja Suomen kansa osaavat arvostaa.
Kun Santapukki itse loukkasi hiihtolenkillä olkapäänsä ja soitti Apulannan kiertueen loppuun ennen leikkaushoitoa, Rädyltä löytyi lohdutuksen sana.
– Mie vaan korostin koko ajan Sipelle, että älä huoli, kyllä siitä kädestä vielä rumpalin käsi saadaan, Räty kertoi Ilta-Sanomille vuonna 2018.
Saatiinhan siitä.
Keskusteltuani Rädystä monen eri alan ihmisen kanssa huomaan, että minussa on tapahtunut muutos. Minulla on yhä Seppo sisälläni. Rajantakaisesta Karjalasta ensin kolkkoon evakkokorpeen ja sitten vieraaseen kaupunkiin revityn sieluni savisesta pellosta uhoaa yhä kiivaan ja vaikeasti hallittavan vihan usvaa.
Kun Räty seisoo Tuhansien heittojen tarina -dokumentin alussa pihassaan ja sanoo nurmikolla loikkivalle sammakolle, että ”kato sammakko perkele”, vastentahtoisesti samaistun häneen. Niin minäkin voisin murjaista, kuin Koskelan Jussi kännissä kukolleen tallin pimeydessä, kun kukaan ei ole näkemässä.
Silti ja todennäköisesti juuri siksi, minä pelkään yhä Seppo Rätyä. Mieleen on kuitenkin putkahtanut myös toinen, hieman voimakkaampi tunne.
Huomaan rakastavani Seppo Rätyä.