Valmiiseen pöytään on kivaa ja vaivatonta saapua, kun joku on nähnyt vaivaa ja tehnyt työt etukäteen. Pramea kattaus ja viihtyisä miljöö saavat olon tervetulleeksi.
Pankinjohtaja Harri Nummelalle pöytä oli viimeisen päälle katettu tammikuussa 2016. Kalervo Kummolan paikalle siirtynyt Nummela pääsi aloittamaan työt Jääkiekkoliiton puheenjohtajana keskellä kultahumua.
Jukka Jalosen valmentama ja Puljujärvi-Aho-Laine-trion tähdittämä Nuoret Leijonat oli juuri voittanut MM-kultaa kotikisoissa. Kaksi päivää myöhemmin Nummela aloitti puheenjohtajan tehtävät.
Kolme kuukautta myöhemmin Pikkuleijonat juhli Jesse Puljujärven johdolla alle 18-vuotiaiden MM-kultaa Yhdysvalloissa. Superkausi päättyi miesten MM-turnaukseen, missä Kari Jalosen valmentama Leijonat otti MM-hopeaa.
Sittemmin Jukka Jalosen Leijonat on kahminut MM-kultaa 2019 ja 2022, olympiakullan Pekingistä ja MM-hopean 2021. Jussi Ahokkaan Nuoret Leijonat juhli MM-kultaa tammikuussa 2019. Antti Pennasen aikana Nuoret Leijonat saavutti hopean ja pronssin.
Guldenia on tullut ovista ja ikkunoista ja mitalikahveja on juotu tiuhaan. Torijuhlien ja kultamitalien kuorruttamien vuosien aikana Jääkiekkoliiton johdossa on voitu myhäillä maireasti.
Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Harri Nummela puhuu yritysmaailmasta tutuin termein lajin kehittämisestä.
Menestyksen keskellä on ollut helppo vähätellä akuuttejakin kipukohtia ja lakaista vaikeat asiat maton alle. Maajoukkueiden menestys on pulskistanut toimintaa. Tehtäviä on jätetty hoitamatta. Liiton johtajuus on ollut yhtä kuin juhlapuheiden pitämistä.
Todellisuudessa Nummelan aikakaudella Jääkiekkoliitossa on jääty vaarallisesti lepäämään laakereilleen.
Tätä juttua varten tehtyjen taustaselvitysten ja -haastattelujen perusteella Suomen suurimman lajin nokkaorganisaatiossa on johtajuusvajetta, josta kärsii myös koko suomalainen jääkiekko.
Jääkiekkoliiton johtoportaan on korkea aika herätä ruususen unestaan.
Urheilulehti
Lisää laatujournalismia
TÄMÄ ARTIKKELI on julkaistu ensi kertaa Urheilulehdessä 2/2023. Pintaa syvemmälle mennään Urheilulehdessä joka viikko.
Tilausohjeet ovat täällä.
Tammikuussa päättynyt alle 20-vuotiaiden MM-turnaus Kanadan Halifaxissa ja Monctonissa oli Nuorilta Leijonilta heikoin suoritus viiteen vuoteen.
Tomi Lämsän valmentama Nuoret Leijonat eteni sekavien vaiheiden jälkeen puolivälieriin, jossa Ruotsi nousi dramaattisten vaiheiden jälkeen 3–2-voittoon.
Yksittäisestä MM-turnauksesta saatikka yksittäisestä ottelusta ei kannata tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta selvää on, että Nuoret Leijonat oli kaukana turnauksen parhaista maista.
Lämsän ja hänen johtamansa valmennusryhmän alaisuudessa Nuoret Leijonat ei saanut pelitavallista kilpailuetua pienessä kaukalossa, mutta hälyttävämpi signaali löytyy pelaajalistoista. Yksilövertailussa Suomi kuului turnauksen hierarkiassa sijoille 4–5.
Tomi Lämsän pesti Nuorten Leijonien päävalmentajana alkoi vaisusti, kun joukkue hävisi heti Ruotsille.
Ohi pelitapavalintojen ja turnausvalmentamiseen liittyvien nyanssien pelaajamateriaalin kriittinen tarkastelu on isossa kuvassa olennaisempaa. Viime vuosien trendi kertoo suomalaisesta pelaajatuotannosta hälyttäviä merkkejä ja laajemmin siitä, missä Suomi-kiekko menee.
Jokainen voi kysyä itseltään käsi sydämellä: kuinka moni tämän vuoden joukkueesta pystyy ”takuulla” luomaan uran NHL:ssä?
Viime kesän NHL:n ykköskierroksen varauksia joukkueessa pelasi kaksi: Joakim Kemell (17. varaus) ja Brad Lambert (30.). Molemmat ovat lahjakkaita hyökkääjiä, mutta asiantuntijoiden arvioiden mukaan heidänkin kohdallaan riittää isoja kysymysmerkkejä NHL-uraa silmällä pitäen.
Viime elokuun MM-turnauksessa Nuorten Leijonien kokoonpano oli joiltain osin laadukkaampi, muttei merkittävästi. Hopealle sijoittuneesta joukkueesta niin sanottujen varmojen tulevaisuuden NHL-pelaajien nimeäminen on haastavaa, mutta Antti Pennanen sai revittyä rajallisesta rosterista maksimituloksen irti.
Viime vuosina suomalaisten NHL-tason huippulahjakkuuksien määrä on vähentynyt. Vuoden 2020 varaustilaisuudessa Anton Lundell meni Florida Panthersiin numerolla 12. Kesällä 2021 ykköskierroksella ei varattu yhtään suomalaista. Ennakkokaavailuissa tulevan kesän varaustilaisuuden ykköskierrokselle on tyrkyllä yksi suomalaispelaajaa, Kasper Halttunen.
Lajiväen keskuudessa on herännyt huoli siitä, tuottaako suomalainen järjestelmä tällä hetkellä maailman huippupelaajia. 2000-luvun alussa syntyneet ikäluokat ovat profiililtaan aavistuksen tasapaksuja.
Katseet kääntyvät suomalaisen juniorivalmennuksen ja pelaajapolun kehittämiseen, josta vastuun kantaa Jääkiekkoliitto.
Takavuosina tilanne näytti tältä: nuorten edustusjoukkueet olivat täynnä tulevia NHL-tähtiä. Kuva nuorten MM-kisoista 2016.
Keväällä 2020 Jääkiekkoliitto pani uusiksi urheilutoimintansa rakenteita, kun Rauli Urama jätti liiton huippu-urheilujohtajan pestin ja siirtyi SM-liigaseura TPS:n urheilujohtajaksi.
Samalla päättyi kymmenen vuoden jatkumo, joka alkoi, kun Jukka Rautakorpi siirtyi Erkka Westerlundin seuraajaksi vastaamaan Jääkiekkoliiton huippu-urheilusta ja koulutusjärjestelmän kehittämisestä keväällä 2010. Rautakorpi loi aikanaan pohjat uutteralla kenttätyöllä. Tehtävää jatkanut Urama työskenteli samassa pestissä lähes vuosikymmenen.
Kun liitto ei löytänyt Uramalle korvaajaa, hänen tehtävänsä ja vastuualueensa hajautettiin kolmeen osaan.
– Meillä on maan paras jääkiekon sisältöosaaminen talossa valmiina. Uraman ilmoitettua lähdöstään potentiaalisilla seuraajaehdokkailla oli jo sitovat sopimukset ensi kaudesta, joten päädyimme organisoimaan työtehtävät ja vastuualueet väliaikaisesti uudelleen, Jääkiekkoliiton silloinen toimitusjohtaja Matti Nurminen perusteli.
Uudelleenjärjestely tarkoitti, että Leijonien päävalmentajan Jukka Jalosen rooli suomalaisessa jääkiekossa kasvoi – ainakin työnkuvallisesti paperilla.
Jaloselle on kirjattu, että hän vastaa Leijonien luotsaamisen lisäksi alle 16–20-vuotiaiden poikamaajoukkueiden valmennuksen johtamisesta. Lisäksi tehtäviin kuuluu maajoukkuetoiminnan analysointi yhdessä Vierumäen kehityskeskuksen kanssa, seurayhteistyö sekä kotimaisen jääkiekon painopisteiden rakentaminen. Lautasella on yhdelle henkilölle paljon tavaraa.
Jukka Jalosen tehtäväkuvassa on paljon muutakin kuin Leijonien luotsaamista, kun Jääkiekkoliitossa ei ole saatu täytetyksi urheilujohtajan paikkaa edelleenkään.
Jalosen apuna on alle 20-vuotiaiden päävalmentaja, aiemmin Pennanen ja tällä hetkellä Lämsä, joka vastaa nuorisomaajoukkueiden tapahtumaseurannasta. Kolmikon täydentää nuorisomaajoukkueiden GM Kimmo Oikarinen, jonka tehtäviin kuuluu muun muassa nuorisomaajoukkueiden valmennuksen rekrytointi.
Järjestelyn piti olla väliaikainen, mutta keväällä tulee kuluneeksi kolme vuotta ilman Jääkiekkoliiton huippu-urheilujohtajaa.
– Liitossa on menty hiljaisissa vesissä viime ajat. On ajateltu, että kyllä tämä tästä hoituu niin kuin ennenkin. Jalosella ei voi olla aikaa kaikkeen. Nyt kukaan ei linjaa nuorten jääkiekkoa tai naisten jääkiekkoa, vaan liitossa ollaan hissukseen, asiantuntija ja entinen Leijonien päävalmentaja Raimo Summanen sanoo.
Urheilujohtamisen hajottaminen maajoukkueiden päävalmentajien kesken pitkällä tähtäimellä on kestämätön tilanne. Osaamista riittäisi, mutta ongelmat liittyvät resurssi- ja aikapulaan sekä sitoutumiseen, joka ei toteudu optimaalisella tavalla nykyisessä mallissa.
Liiton tärkeimmältä pallilta pitäisi löytyä sitoutunut ja intohimoinen tekijä, jolla on vastuu ja valta linjata huippu-urheilua läpi lajikentän ilman muita työvelvoitteita.
Liiton huippu-urheilujohtajan tärkeimpiin tehtäviin kuuluu alue- ja taitovalmentajien valmentaminen ja tukeminen. Lisäksi työnkuva koostuu maajoukkuevalmentajien opponoinnista ja yhteisten, isojen linjanvetojen jalkauttamisesta. Nykyisessä pirstaloituneessa mallissa tämä sakkaa.
”Liitossa on menty hiljaisissa vesissä viime ajat. On ajateltu, että kyllä tämä tästä hoituu niin kuin ennenkin.
Jääkiekkoliiton johtajuusvaje on iskenyt räikeästi silmille naisten maajoukkuetoiminnan organisoinnissa.
Viime vuosina Naisleijonat on paistatellut otsikoissa erinäisten kohujen ansiosta. Draamaa on riittänyt kuin imelimmissä saippuaoopperasarjoissa.
Naisleijonien entisen päävalmentajan Pasi Mustosen ja Noora Rädyn välinen sanasota nousi valtakunnalliseksi puheenaiheeksi, jossa molemmat osapuolet heittivät vuorollaan lokaa julkisesti. Kerta toisensa jälkeen uusia kierroksia saanut mediamyrsky repi Naisleijonia ja sai koko naisten maajoukkuetoiminnan näyttämään lapselliselta puuhastelulta.
Viime syksyn MM-kisoissa kuohui uudestaan, kun Naisjoukkueen johto eli päävalmentaja Juuso Toivola ja GM Tuula Puputti antoivat ykkössentteri Susanna Tapanille luvan lähteä kaverinsa häihin kesken kisojen. Päätös tehtiin keskustelematta Jääkiekkoliiton johdon kanssa.
– Meidän on tarvetta käydä keskustelua toimintakulttuurista. Yksi asioista on se, mitkä meidän sisäisen tiedonkulkumme periaatteet ovat, Nummela kommentoi kisojen jälkeen.
Pasi Mustonen oli monesti otsikoissa nokitteluistaan Noora Rädyn kanssa.
Liitolla olisi ollut vuosikausia aikaa puuttua toimintaan ja ottaa lusikka kauniiseen käteen, mutta naisten maajoukkue ja laajemmin koko naisten jääkiekko on näyttäytynyt koko ajan liitolle vain sivuprojektina, jolla on osoitettu, että liittoa kiinnostaa naisten urheilu lähinnä tasa-arvon nimissä.
Liiton johto on mieluummin ummistanut silmänsä ikäviltä asioilta. Aiempi toimitusjohtaja Nurminen, joka sittemmin on siirtynyt Kansainvälisen Jääkiekkoliiton IIHF:n leipiin, kieltäytyi systemaattisesti kommentoimasta muun muassa Mustosen ja Rädyn sanasotaa.
Ylintä valtaa on käyttänyt Nummela, joka ei kuitenkaan ole osoittanut minkäänlaisia johtajuuden merkkejä kohujen keskellä tai niiden jälkeen.
Jääkiekkoliiton johdolla ei näytä edelleenkään olevan minkäänlaista otetta naisten maajoukkueesta. Voi myös kysyä, onko liitolla edes todellista halua puuttua ongelmiin.
Liitosta on vakuutettu kerta toisensa jälkeen, että naisten maajoukkuetoiminta ei ole irrallinen osa Jääkiekkoliitoa, mutta teot kertovat enemmän kuin ylväät juhlapuheet tai meriselitykset.
Naisleijonat ei toimi liitossa aktiivisen urheilujohdon alaisuudessa kuten mies- ja poikien juniorimaajoukkueet.
Vakioperusteluna liitto on käyttänyt sitä, että urheilua linjaa valmennusvaliokunta, jossa on miesten ja poikien valmentajien ohella mukana naisten ja tyttöjen maajoukkuevalmentajat. Maajoukkuevalmentajat tekevät kuulemma yhteistyötä eri ikäluokkien ja sukupuolten välillä.
– Meidän maajoukkuevalmentajat, käsittäen kaikki miesten, naisten, poikien ja tyttöjen, kokoontuvat kuukausittain, ja heillä on samat informaatiolähteet ja tilannekuvat siitä, mitä peli ja lajin kehittyminen vaativat. Mielestäni se on tiukasti integroitu. Naisten maajoukkue ei ole irrallinen osa huippu-urheilusta. Maajoukkuetoiminnalla on johtaja (Puputti), kuten miehissä, Nummela sanoo.
Voi olla, mutta kuka valvoo liitossa yhteistyön toteutumista ja johtaa koko urheilutoimintaa? Kuulostaa huippu-urheilujohtajan tehtävältä.
Naisten maajoukkue on seilannut kohusta toiseen, mutta Jääkiekkoliiton johto ei ole ottanut kunnolla kantaa tapahtumiin kulisseissa.
Kulisseissa on ihmetelty, miksei liitto ole kyennyt täyttämään tärkeää pestiä tähän päivään mennessä.
– Nykyinen malli on koettu hyvin toimivaksi ja se on vastannut niitä odotuksia, joita meillä on, vastaa Nummela.
– On tärkeää tiedostaa, että jääkiekossa pelin ja valmennuksen johtaminen on verkoston johtamista ja verkostona toimimista. Suomalaisen jääkiekon toiminta perustuu yhteistyöhön. Kriittistä on yhteistyö liiton avainhenkilöiden välillä, ja toisaalta liigaseurojen sekä Mestiksen urheilujohtajien välillä.
Nummela kuitenkin myöntää, ettei nykyinen tilanne ole ihanteellinen.
– Varmasti ihannetilanteessa Jääkiekkoliitolla ja SM-liigalla olisi yksi ja sama huippu-urheilujohtaja. Siitä on keskusteltu, mutta aika näyttää päästäänkö tässä asiassa eteenpäin. Yksi haastava kysymys on, kuka olisi sellainen henkilö, joka olisi hyvä ja oikea valinta täyttämään tehtävän suuret vaatimukset, Nummela ilmoittaa.
– Aika moni maa on viime vuosina pystynyt kehittämään jääkiekkoaan voimakkain askelin. Meidän pitää juosta kovemmin. Samaan aikaan organisaation kehittymistä pitää tarkastella ja sitä, miten pitää uudistua kulloisessakin organisaatiomallissa, Nummela sanoo.
”Aika näyttää päästäänkö tässä asiassa eteenpäin.
Nummela käyttää puheenvuoroissaan paljon korporaatiomaailmasta tuttuja termejä, kuten jatkuvan oppimisen kehää sekä laajoja operaatioita ja toimintamalleja, joiden avulla liitossa kehitetään jääkiekkotyötä.
– Tiedon keruu muodostaa pohjan sille, miten määritellään painopisteet jokaiselle kiekkokaudelle ja jalkautetaan läpi seurakentän. Pelin sisällön johtamisen ja valmennuksen kehittäminen kuuluu Jukka Jaloselle, vaikka toki siinä on laajempi tiimi mukana, selvittää Nummela.
– On kyse mistä tahansa organisaatiosta, yksittäiset roolit ja toimenkuvat aina muokkautuvat sen mukaan, keitä henkilöitä ja minkälaisella taustalla ja osaamisella he ovat mukana. Sen mukaan määräytyvät myös roolit. Kompetenssia käytetään tarkoituksenmukaisella tavalla. Roolitusta ja rakennetta pitää hienosäätää.
On selvää, ettei yhden huippu-urheilujohtajan palkkaus ole vastaus kaikkiin ongelmiin.
Seuroissa pitää myös olla jääntason ymmärrys siitä, mitkä ovat kansainvälisen pelin nykyvaatimukset ja mitä ne tarkoittavat pelaajakehitystyössä ruohonjuuritasolla. Ja sen jälkeen alkaa vasta varsinainen työ, kun pelitaitoja aletaan opettaa konkretian kautta arjessa.
Suomi-kiekossa alettiin kymmenen vuotta sitten panostaa enemmän yksilötaitoon, kun liitto ohjasi vuoden 2012 MM-kotikisojen tuottoja taitovalmennukseen pelaajapolun alkuun, 9–11-vuotiaisiin. Kotikisojen rahoilla liitto palkkasi 26 päätoimista taitovalmentajaa vuonna 2013.
Viime keväänä Leijonien MM-kultajuhlien keskellä Nummela myhäili, että Tampereella nähtiin kasvatustyön tuloksia. Ei nyt sentään.
”Pelin sisällön johtamisen ja valmennuksen kehittäminen kuuluu Jukka Jaloselle, vaikka toki siinä on laajempi tiimi mukana.
Taitovalmentajarekrytointien vaikutukset näkyvät paremmin vasta lähivuosina, sillä vuonna 2003 ja sen jälkeen syntyneet pelaajaikäluokat ovat ensimmäisiä, joihin taitovalmennus on kohdistunut.
Lajin parissa työskentelevät ovat huolissaan siitä, mitä lajitaitoja kentällä opetetaan ja mitä taitovalmentajilta vaaditaan. Liiton palkkaamista taitovalmentajista on tullut seurojen työntekijöitä, joilta pyydetään turhauttavan laajaa opetusrepertoaaria tarkkaan määriteltyjen perustaitojen opettamisen sijaan.
Esimerkiksi modernin jääkiekon tärkeimmän ominaisuuden eli monipuolisen luistelutaidon opettamisessa liitolla on paljon petrattavaa. Luistelun vaade kasvaa vuosi vuodelta, ja ylipäätään se, miten pelaajan pitää liikkua kiekon kanssa ja ilman kiekkoa.
Siksi monien hyvätuloisten vanhempien lapset menevät yksityisten luisteluvalmentajien oppiin, mikä ei ole halpaa puuhaa.
Yksi selkeä ratkaisu liitolta voisi olla panostaa resursseja erityiseen luisteluvalmennukseen.
Tällaisen linjanvedon laadunvalvojana pitäisi nimenomaan olla liiton palkkaama huippu-urheilujohtaja, jonka yhtenä tärkeimmistä tehtävistä on luoda vastaavanlaisia malleja, rakenteita ja koulutuksia, jotka tukevat liiton valittuja painotuksia.
– Jääkiekkoliitto on yksi vahvimpia organisaatioita ja se saa valtion tukea. Liitolla on vastuunsa, Summanen alleviivaa.
– Se malli, minkä Jukka Rautakorpi aloitti yli kymmenen vuotta sitten, oli hyvä veto. Nyt liiton pitäisi päättää, kuka kerää tietoa, miten ja kuka tätä valvoo. Nykyisen suomalaisen mallin voisi saada vielä tehokkaammaksi, jos komentoketju olisi selkeämpi.
