ME-mies Armand Duplantisia ei pidetty "riittävän ruotsalaisena" – poikkeuksellinen ratkaisu käänsi lopulta epäilijöiden päät

Ruotsalaisten oli pitkään vaikeaa ottaa Yhdysvalloissa syntynyttä maailmanennätystehdasta Armand Duplantisia omakseen. Lopulta Duplantis hyppäsi kuitenkin suoraan ruotsalaisten sydämiin.

Armand Duplantis on seiväshypyn ylivoimainen hallitsija.

2.7. 7:30

Keltapaitainen poika lähtee vauhtiin. Seiväs on niin pitkä, ettei sen pää mahdu kuvaan. Kamera seuraa juoksua. Sitten tulee välähdys ja video hidastuu.

Kaikesta aistii, että pian on tapahtumassa jotain järjetöntä. Tämä ei kuitenkaan ole niitä videoita, jotka kiertävät internetissä hassuutensa vu,oksi. Tällä videolla panda ei aivasta, kukaan ei aja polkupyörällä päin puuta tai tee mitään muuta ”hauskaa”.

Video kiertää nettiä yksinkertaisesta syystä. 18-vuotias poika tekee siinä uskomattomia asioita, joista muodostuu vielä käsittämättömämpi kokonaisuus.

Tämä toki pätee yleisurheiluun muutenkin. Laji on täynnä järjettömiä suorituksia.

Ihmistä ei ole rakennettu hyppäämään kahdeksan metrin päähän, selvittämään yli 100 metrin mittaisen ja yli metrin korkuisilla esteillä kasatun aitaviidakon alle 13 sekuntiin tai heittämään vajaan kilon painoisen kepin 85 metrin päähän.

Sopivilla ominaisuuksilla ja oikealla harjoittelulla kourallinen ihmisiä pystyy kuitenkin tällaisiin ihmeisiin.

Säännöllisellä katselulla me tavalliset kuolevaiset voimme puolestamme tottua näihin ihmeisiin, ja pitää niitä liki normaalina suorituksina. Saatamme tuhahtaa pettyneinä seitsemän ja puolen metrin pituushypylle tai 78-metriselle keihäskaarelle. Pika-aiturin rytmikäs nopeuskin katoaa viimeistään silloin, kun se matkaa stadionilta tv-vastaanottimen kautta kotisohvalle.

Urheilulehti

Lisää laatujournalismia

TÄMÄ ARTIKKELI on julkaistu ensi kertaa Urheilulehdessä 39/2019. Pintaa syvemmälle mennään Urheilulehdessä joka viikko.

Tilausohjeet ovat täällä.

Yksi yleisurheilulaji on kuitenkin poikkeuksellisen immuuni arkipäiväistymiselle. Seiväshyppy. Videolla hyppäävä Armand Duplantis todistaa sen juuri meille.

Duplantis ponkaisee hidastuneella videolla ilmaan. Hetken aikaa hän muistuttaa liaanissa roikkuvaa Tarzania. Tosin sillä erotuksella, että hän on matkalla ylöspäin.

Nuorukainen nostaa itsensä kerälle, odottaa hetken ja ponkaisee sitten jalkansa kohti taivasta. Nousu kestää pienen ikuisuuden. Duplantisin vartalo on suorassa. Rima on suorassa. Vaaleat piikkarit nousevat koko ajan ylöspäin, mutta rimaa ei näy missään.

Juuri tähän seiväshypyn ihmeellisyys perustuu. Katsoja ei pysty aistimaan sitä, kuinka kovaa hyppääjä juoksee pitkän ja raskaan riman kanssa. Hän ei ymmärrä, miten pieneltä, noin 10 sentin levyiseltä alueelta ponnistuksen on lähdettävä, jotta hyppy voi ylipäätään onnistua. Eikä hän näe, miten kapeaan koteloon hyppääjän on seipäänsä työnnettävä.

Seiväshyppy on laji, jonka kohdalla Duudsonitkin pyörittäisivät päätään ja toteaisivat, että liian extremeä. Useampi ihminen kuolee joka vuosi lajia harrastaessaan.

Suorituksen nopeus, vaara ja vaikeus eivät välity videon välityksellä. Yksi asia kuitenkin välittyy: korkeus.

Kun rima tulee vihdoin näkyviin, Duplantisilla ei pitäisi kaiken järjen mukaan olla enää mitään asiaa sen yli. Vauhti näyttää loppuvan kesken.

Sitten hyppääjä alkaa taipua kuin käänteisen painovoiman vetämänä. Ensin riman yli taittuvat jalat, sen jälkeen oikeaoppisesti kaareutuva kroppa ja viimeisenä kädet. Miehen ja riman väliin jää reilusti ilmaa.

Video vaihtuu normaalille nopeudelle. Duplantis rojahtaa patjalle. Hän on juuri ylittänyt 605.

Ennätyskorkeuden ylittäminen on Duplantisille tuttua puuhaa. Tavan tallaajan on vaikea hahmottaa suorituksen vaativuutta.

Videon hirmuhypystä on kulunut vuosi. Duplantis seisoo haastatteluhuoneessa ja näyttää yllättävän pieneltä. Pyöreissä silmälaseissaan ja tummassa tukassaan hän muistuttaa Harry Potteria. Ulkonäön lisäksi kaksikkoa yhdistää se, että molemmat ovat melkoisia velhoja taikasauvojensa kanssa.

Niin taitava taikuri Duplantis ei kuitenkaan ole, että pystyisi olemaan kahdessa paikassa yhtaikaa. Kun Timanttiliigan seiväskisa Pariisissa siirrettiin lauantaille, Duplantisin oli valittava, osallistuuko hän siihen vai Ruotsi-otteluun.

– Joukkueenjohdosta tehtiin selväksi, että he ymmärtävät ratkaisuni, olisi se sitten mikä tahansa. Olen kuitenkin halunnut vuoden alusta saakka kilpailla Finnkampenissa. Merkitsin kisan heti kalenteriini, Duplantis kertoo Urheilulehdelle.

Päätöksen vuoksi Duplantis menetti tuhansien eurojen ansiot, mutta hän on tehnyt kovempiakin ratkaisuja. Vuosi sitten syksyllä silloin 18-vuotias nuorukainen päätti liittyä yhden lukuvuoden ajaksi legendaarisesta yleisurheilukoulustaan tunnettuun Louisianan yliopistoon.

Yliopistourheilussa vallitsee amatööriyden periaate, joten Duplantis joutui kieltäytymään muun muassa Timanttiliigan kilpailuista. Joidenkin arvioiden mukaan ratkaisu vei häneltä jopa yli 80 000 dollarin edestä palkintorahoja.

– Raha... Raha on lopulta vain rahaa. Minulla on todella pitkä ura edessä. Ehdin varmasti tienaamaan myöhemmin, Duplantis toteaa.

Sanoista kuulee, että 19-vuotias nauttii paljon enemmän urheilusta kuin suurista rahapalkkioista. Hän sanoo, ettei oikeastaan edes ajattele rahaa.

– Asia on yksinkertainen. Rakastan kilpailemista ja kovia taistoja. Rakastan ylittää isoja korkeuksia. Minusta on mahtavaa olla hyvässä kanssakäymisessä ihmisten kanssa. Ne ovat minulle paljon rahaa suurempia asioita, Duplantis sanoo.

Ruotsi-ottelu on Duplantisin Timanttiliigaa tärkeämpi. Asian ymmärtääkseen pitää tuntea hänen taustaansa.

Duplantis syntyi Louisianan Lafayettessa marraskuussa 1999. Hän edustaa Ruotsia mutta kasvoi ja opiskeli Yhdysvalloissa. Sen takia ruotsalaisten on ollut vaikea ottaa häntä omakseen.

Kansallisidentiteetti ei ole ihan yksinkertainen asia. Lähtökohtaisesti ihminen vain ”on” jonkin maan kansalainen. Periaatteessa Duplantis täyttää tämän kriteerin. Hänellä on Ruotsin passi ja hänen äitinsä Helena on ruotsalainen. Yhdysvalloissa elämisen takia hän ei kuitenkaan ole ollut kaikkien silmissä ”riittävän ruotsalainen”, vaikka onkin lapsena viettänyt kesiä Ruotsissa.

Eri asia on, kannattaako tällaisia ääniä kuunnella enää 21. vuosisadalla. Jos asiaa kuitenkin haluaa pysähtyä miettimään, se herättää kiintoisan kysymyksen: miten ruotsalaiseksi tullaan?

Pelkkä kova urheilusuoritus ei selvästikään riitä, eikä edes se, että Duplantis valittiin tammikuussa Ruotsin vuoden urheilijaksi. Hän ei päässyt silloin paikalle vastaanottamaan palkintoa, jonka nouti lopulta hänen isoisänsä. Valinnan jälkeenkin nuorukaista arvosteltiin siitä, että hän viettää niin paljon aikaa Yhdysvalloissa eikä puhu riittävän hyvää ruotsia.

Ehkä siksi Duplantis korostaa haastattelun aikana viettäneensä viime kuukaudet Ruotsissa.

– Tämä on tärkeä kisa ruotsalaisille ja ainoa kisani Tukholmassa tällä kaudella. Haluan vetää kunnon show'n, hän sanoo haastattelun päätteeksi.

Nuori Armand Duplantis Tampereella vuonna 2018.

Kisa on vasta seuraavana päivänä, joten ennen Duplantisin lupaamaa show'ta ehtii katsoa lisää videoita hänestä. Niitä riittää.

Duplantisista ei nimittäin tullut seiväshyppääjää sattumalta. Hänen valmentajaisänsä Greg on entinen seiväshyppääjä, jonka ennätys oli 580. Laji ei ollut perheessä harrastus tai intohimo vaan elämäntapa. Myös Armandin isoveljet Andreas ja Antoine harrastivat seiväshyppyä, mutta kuten usein käy, nuorimmasta tuli veljessarjan paras urheilija.

Armandin kehitys on dokumentoitu poikkeuksellisen tarkasti. Yhteen 20 minuutin Youtube-pätkään on tiivistetty pienen Armandin kymmenen kauden kehitys.

Videon alussa 7-vuotias pikkupoika hyppää 210. Sen lopussa 16-vuotias nuori mies ylittää 551. Siinä välissä syntyvät 7-, 8-, 9-, 10- ja 11-vuotiaiden edelleen voimassa olevat maailmanennätykset. Videolla kuvatun ajanjakson jälkeen Duplantis on tehnyt myös 17-, 18- ja 19-vuotiaiden maailmanennätykset.

Duplantis ei ole vain historian nuorin kuudenmetrinkerholainen, vaan hän on myös luultavasti historian kokenein 19-vuotias seiväshyppääjä.

Jos Duplantis jatkaa kehittymistään, kysymys ei ole enää siitä, rikkooko hän myös aikuisten ME:n. Kysymys on siitä, milloin hän sen tekee.

Onko Duplantis jo nyt maailman paras seiväshyppääjä? Jos hän voittaa MM-kultaa Dohassa, vastaus on kyllä.

Urheilusta on helppo pitää, koska se on selkeää. Se tiivistää vuosikausien harjoittelun, synnynnäiset ominaisuudet, pään kestävyyden, päivän kunnon ja tavattoman monimutkaiset suoritukset senteiksi ja sekunneiksi, joiden avulla urheilijat voidaan laittaa paremmuusjärjestykseen.

Voittajan määrittäminen on helppoa. Paljon vaikeampaa on määritellä, mikä on ruotsalaisuuden karsintaraja? Mitä ujon, kohteliaan ja käsittämättömän taitavan nuorukaisen pitää tehdä, jotta hänet hyväksyttäisiin täysin ”ruotsalaiseksi”.

Tukholman olympiastadion on hieno paikka. Stadion on yli 100-vuotias ja näyttää ikäiseltään parhaalla mahdollisella tavalla. Historia on stadionilla koko ajan läsnä. Mennyt ja oleva nivoutuvat tiilitornien alla yhdeksi kulttuuriksi.

Finnkampen kestää kaksi päivää. Ruotsilla on heittää kummallekin päivälle vetonaulaksi maailmanluokan tähti. Lauantaina se on Duplantis, sunnuntaina kiekonheittäjä Daniel Ståhl.

On sellainen kesäilta, joita harvoin enää elokuun lopussa on. Aurinko paistaa ja lämpötila hipoo hellelukemia. Niin täydellinen hyppykeli kuin elokuun lopussa vain voi olla.

Duplantis on luvannut ruotsalaisille show'n ja on sanojensa mittainen mies. Hän varmistaa seiväskisan voiton nopeasti, mutta se on vasta alkua.

Harva ihminen pääsee elämässään tilanteeseen, jossa täysi stadion ihmisiä kannustaa häntä. Tunne on huumaava ja siitä pääsevät nauttimaan melkein ainoastaan huippu-urheilijat ja muusikot. Se on yksi syy siihen, miksi rocktähdet jaksavat uuvuttavia maailmankiertueita.

Maaottelu antaa tällaiseen huumaan otolliset lähtökohdat. Yleisön ja Duplantisin välille on muodostumassa yhteys. Hyppääjä aistii sen ja alkaa ruokkia yleisöä. Hän pyytää kannustusta, saa sitä ja palkitsee yleisön ylityksellä 591:stä.

Hypyn jälkeen kenttäkuuluttaja tulee Duplantisin luo ja kysyy, mitä seuraavaksi tapahtuu.

– Do you want to see a sex meters hopp, Duplantis kysyy katsojilta.

Yleisö vastaa hurjalla huutomyrskyllä.

Historiaa voisi tehdä helpommallakin. Olympiastadionin portilla on taulu, johon on kirjattu stadionennätykset. Seipäässä se on 595. Rodion Gataullin hyppäsi sen 30 vuotta sitten.

Duplantis ei ole kuitenkaan kiinnostunut senttipelistä. Hän haluaa yleisön näkevän, miltä kuuden metrin ylittäminen näyttää.

Se näyttää järjettömän korkuiselta läpinäkyvältä muurilta, jonka yläreuna on merkitty rimalla. Vielä paljon korkeammalta kuin videolla.

Duplantis ottaa käsiinsä aiempaa pidemmän ja jäykemmän seipään ja kävelee vauhdinottoradan päähän. Yleisö kannustaa häntä seisaaltaan.

Duplantis puhaltaa pari kertaa ja lähtee liikkeelle. Yleisön taputusten rytmi nopeutuu, Duplantisin vauhti kiihtyy. Hän saa seipään kuoppaan ja ponnistaa...

...ja ylittää. Stadion räjähtää huutoon.

Duplantis huutaa ja tuulettaa. Hän juoksee riemuissaan ympäriinsä kuin pikkupoika. Ruotsin maskotti tulee halaamaan nuorukaista. Duplantis hyppää maskotin reppuselkään ja ratsastaa hetken ajan hurmioituneen yleisön edessä.

– Pää tyhjenee. Kroppa saa yliotteen mielestä, Duplantis kuvailee myöhemmin ylityksen jälkeisiä hetkiä.

Ehkä hyppääjän mielikin ymmärtää, ettei tällaisen pitäisi olla mahdollista. Silti se on. Lisäksi hypyn merkitys paikalla olijoille on vielä senttimäärääkin suurempi. Duplantis ei voita vain seiväskilpailua, hän on voittanut ruotsalaisten sydämet.

Oli ruotsalaisuuden karsintaraja mikä tahansa, Duplantis on ylittänyt sen kirkkaasti. Ehkä lopulta hänen kohdallaan ei ollutkaan kyse ruotsalaisuuden määrittelemisestä, vaan siitä, mitä ihmisen pitää tehdä ollakseen osa ”meitä”.

Kaikki stadionilla olevat ovat yhtä mieltä siitä, että Duplantis on yksi heistä – ja he ovat siitä uskomattoman ylpeitä ja iloisia. Hienointa on, että tunne on molemminpuolinen.

– Yleisö nosti minut riman yli. Se oli aivan uskomatonta. Tätä varten minä elän, Duplantis kertoo kisan jälkeen.

Armand Duplantis on voittanut ruotsalaisyleisön puolelleen.

Mutta kisa ei ole vielä ohi. Se ei pääty kuuden metrin ylitykseen. Kenttäkuuluttaja tulee jälleen Duplantisin luokse ja kysyy mitä seuraavaksi.

– Sex noll sju. Ett hopp, Duplantis vastaa ruotsiksi.

Duplantis ei halua uskomattoman iltansa loppuvan. Hän haluaa tarjota vielä yhden yhteisen hetken ja yrittää kerran kauden kärkituloksesta 607.

Yritys päättyy pudotukseen, mutta sillä ei ole väliä. Yleisö taputtaa Duplantisille seisaaltaan. Maskotti käärii hänet Ruotsin lippuun. Hyppääjä juoksee kunniakierroksen. Sen aikana hän pitää huolen, että jokainen fani saa haluamansa: läpyn, nimikirjoituksen, yhteiskuvan... Suuret hetket ovat yhteisiä.

Ihmiset voivat unohtaa sen mitä joku on sanonut tai tehnyt, mutta he eivät koskaan unohda mitä tämä on saanut heidät tuntemaan. Duplantis ja katsojat tuskin koskaan unohtavat yhteistä iltaansa.

– Tätä on vaikea kuvailla sanoin. Tämä on hienointa mitä urheilija voi tuntea, Duplantis kertoo kun hän saapuu lopulta haastatteluun.

– Yleisö antoi valtavasti energiaa ja halusin antaa sitä heille takaisin. Tänään he antoivat minulle niin paljon, että minun oli annettava heille jotain erityistä. Halusin hypätä kuusi metriä heille.

Haastattelu päättyy. Stadionin valot sammuvat. Tukholman kesäilta on pimennyt, mutta taivaalla tuikkii kirkas tähti.

Ehkä se on 19-vuotias poika, joka hyppäsi pysyvästi ruotsalaiselle urheilutaivaalle.

Sisältöä ei ole vielä haettu

Lisää parhaita