Olen alusta asti tosissani, Ari-Pekka Liukkonen ei ole.
Liukkonen istuu Jyväskylän uimahallin kahvion pöytään. Ei esipuheita, ei tavanomaisia ”mitä sulle kuuluu” -pehmennyksiä. Uimari saapuu 12 minuuttia myöhässä. 12 minuuttia olen miettinyt, miten saan hänet raiteiltaan.
Ensimmäinen kysymykseni on röyhkeä. Se ei ole edes kysymys vaan väite.
– Nykyisessä huippu-urheilussa ei ole mitään järkeä, sanon Liukkoselle.
Suljen silmäluomeni sekunniksi. Jään odottamaan jonkinlaista ääntä, joka kertoisi välittömästä reaktiosta. Sen myös saan.
”Kraak!” Liukkonen työntää tuolinsa taakse, nousee ylös, kerää pöydältä juuri ostamansa kahvikupin ja sämpylän.
– Olen samaa mieltä. Se siitä, ei tullut pitkää haastattelua, mies sanoo ja on tekevinään lähtöä.
Urheilulehti
Lisää laatujournalismia
TÄMÄ ARTIKKELI on julkaistu ensi kertaa Urheilulehdessä 8/2022. Pintaa syvemmälle mennään Urheilulehdessä joka viikko.
Tilausohjeet ovat täällä.
Sitten Liukkonen nauraa. Hän lyö pakin päälle, istuu uudestaan ja alkaa kuoria kelmua sämpylän ympäriltä. Samalla hän vakavoituu.
Mietin, pelleileekö hän kustannuksellani. Ehkä pelleileekin. Hyvä niin. Minulla riittää kysymyksiä. Sillä näen, että oikeasti hän ei allekirjoita väitettä huippu-urheilun järjettömyydestä. Ei ainakaan näin rujosti esitettynä.
Kyllä tästä ottelu saadaan aikaiseksi.
Antiikin filosofi Platon (427-347 eaa.) tuskin aavisti, että 2022 jKr. kierretään ihmeellisillä kulkuneuvoilla julmaa vauhtia pitkin kovapintaista kilparataa pääsemättä mihinkään, jahdataan jäällä vulkanisoitua kumipalaa varta vasten rakennetuissa taloissa tai juostaan 42 kilometriä kahdessa tunnissa.
Tätä Platon ei tiennyt, mutta ihmisen hän tiesi.
– Ihmisen sielu koostuu järjestä, tahdosta ja halusta, hän tokaisi.
Ari-Pekka Liukkonen istuu vastapäätä ovela ilme kasvoillaan. Hän on 33-vuotias, hän on jalostanut kroppaansa niin kauan ja niin äärimmilleen, että pystyy uimaan 50 metriä reilussa 21 sekunnissa. Kun kauhoo matkan noin nopeasti, voi voittaa olympialaisissa.
Joskin mahdollisuus on aika pieni. Maailmassa on muutama muukin, joka ui 50 metriä reilussa 21 sekunnissa. Kun he tapaavat toisensa olympialaisissa, paremmuuden määrittävät sadasosat. Tosin kukaan ei tiedä tarkkaan, miten sadasosat jyvittyvät. Henkimaailman juttuja, olet kiivennyt neulan terävän kärjen päälle, järjettömyyden laelle.
Olet lakipisteen ja polttopisteen piste.
Katselen Liukkosta. Hän on käynyt kolmet olympialaiset. Päässyt tasapainoilemaan neulan kärjellä, mutta pudonnut joka kerta karusti alas, kuten niin moni muukin huippu-urheilija. Liukkonen miettii jokaista sanaansa, ikään kuin välttäisi sanomasta mitään peruuttamatonta, sellaista jota ei voi enää vetää takaisin. Hän ei halua epäonnistua altaassa, ei myöskään haastattelussa.
– Tokion olympialaisten pettymyksen (karsiutuminen alkuerissä) jälkeen pystyin siinä hetkessä antamaan medialle käytännössä yhden kommentin, Liukkonen muistelee.
– Sanoin tv-haastattelijalle, että viimeiset neljä viisi päivää ovat olleet hirvittävän raskaat. Jostain syystä kirjoittavat toimittajat kuulivat väärin. Lehdissä luki minun sanoneen, että viimeiset neljä viisi päivää ovat olleet hirvittävää paskaa.
Tämä harmittaa Liukkosta vielä reilun puolen vuoden päästäkin.
Ari-Pekka Liukkonen Tokion olympialaisissa 2021.
Platon taklattiin liian aikaisin pelilaudalta. Nostetaan kaveri takaisin pöydän alta kahvikupin viereen.
– Ihmisen sielu koostuu järjestä, tahdosta ja halusta.
Olen pohtinut asiaa aikani. Olen päätynyt siihen, että huippu-urheilijan sielu todellakin koostuu tahdosta ja halusta, suorastaan kyltymättömyydestä. Mutta järjen kanssa huippu-urheilun sielulla ei ole mitään tekemistä.
Liian totaalista, liian ankaraa. Liian julkista. Liian kuluttavaa. Ääriliike. Ei suositeltavaa ihmiselle.
Siksi pyysin Liukkosen paikalle. Olen aina halunnut kysyä asiaa joltain huippu-urheilijalta, jolla urheilun ydinmehu on läpäissyt ihon ja imeytynyt kudoksiin. Siksi istumme kasvotusten ja vaanimme toisiamme kuin kaksi reviiritaistelua käyvää leopardia.
Herpaannun hetkeksi. Liukkonen läppää heti.
– Totta. Huippu-urheilussa on paljon juttuja, joiden mielekkyyttä voi miettiä. Kaikki ne globaalit tai yksilöihin kohdistuvat lieveilmiöt, uimari aloittaa.
– Mutta missä asioissa tässä maailmassa sitten on järkeä. Ja toisaalta: jos huippu-urheilussa ei olisi mitään järkeä, ei sitä olisi toteutettu vuosisatoja, -tuhansia.
Liukkonen muistuttaa ihmisen ikitarpeesta leikkiä, pelata ja kisailla.
– Rooman valtakunnan aikana huippu-urheilijoita ja viihdetaiteilijoita olivat gladiaattorit, jotka tappoivat areenalla toisiaan katsojien syödessä viinirypäleitä. Monessa mielessä voi ajatella, että on menty aika paljon parempaan suuntaan, vaikka maailma ei aina niin ideaalina näyttäydykään.
– Jos urheilussa alkaa olla terveysuhkaa – vaikkapa nyt pandemian aikaan – tai väkivaltaisuutta tai muunlaista turvattomuutta, aletaan miettiä, mitä pitäisi tehdä.
– Luodaan sääntöjä, joita noudatetaan.
Tai ainakin pyritään noudattamaan, saan tuikattua.
Korotan panoksia.
Huippu-urheilu oli pitkään kiihkeän uskonlahkon liturgiaa. Se uskotteli, sokaisi ja sai ihmiset uskomaan pyhyyteen, Pierre de Coubertiniin sekä pahan poissaoloon.
Sitten tuli uusi aika ja alkoi repiä hurskauden kaapuja riekaleiksi. Ensin meni jalous, sitten rehtiys, sitten silputtiin ”terve sielu terveessä ruumiissa” -doktriini: pelkoa, ahdistusta, paniikkia, mielenterveyden ongelmia, syömishäiriöitä, hyväksikäyttöä, rasismia, itsetuhoa, korruptiota, päihteitä, rikollisuutta, ahneutta. Ties mitä.
Alppitähti Lindsey Vonn oli yksi maailman valovoimaisimmista huippu-urheilijoista, ulospäin esikuva ja voimaantumisen malli. Vasta julkaistussa elämäkerrassaan Rise hän kertoo kärsineensä mielenterveyden ongelmista 18-vuotiaasta lähtien.
Alppihiihtäjä Lindsey Vonnin hymyn takana on ollut paljon tuskaa.
Ranskan ampumahiihtotähti Emilien Jacquelin, Mika Kohonen, Michael Phelps, Sandra Eriksson, Aku Partanen, Lotta Henttala, Simone Biles, NHL-vahti Robin Lehner… Masennuksesta kärsineitä urheilijoita pompahtaa esiin päivittäin – nyt kun avautuminen koetaan enemmän helpotukseksi kuin häpeäksi.
Yle teki vuonna 2020 selvityksen, jonka mukaan 68 prosenttia suomalaisista huippu-urheilijoista oli kokenut uransa aikana henkisiä vaikeuksia. Tulosta epäiltiin, ei epäillä enää.
Miltä kuulostaa? Onko huippu-urheilussa mitään kivaa?
Ari-Pekka Liukkonen on hiljaa. Kauan. Sen jälkeen hän on hiljaa hetken. Kun Liukkonen alkaa vastata, hän hioo jokaista lausetta.
– Urheilu on antanut itsestään osittain valheellisen ja todella kapean kuvan. Siinä mielessä valheellisen, että epäkohtia on haluttu tietoisesti peitellä. Ja kapean, koska ei ole uskallettu tai nähty tarpeellisena tuoda esiin koko kuvaa. On keskitytty fyysiseen puoleen: koneen rakentamiseen ja tuloksiin.
Liukkonen kauhoo lisää vauhtia.
– Kun urheilija nousee olympiafinaalissa uinnin lähtökorokkeelle, hänen fysiikastaan on otettu koko lailla irti se, mikä on otettavissa. Sillä kohtaa suurimmat erot tulevat henkisellä puolella. Se taas ei näy ja sitä on vaikea huomioida perinteisessä valmennuskulttuurissa. On helpompi mitata senttejä, sekunteja ja kilogrammoja. Systeemi on rakennettu niin vahvasti fysiikan varaan, että sille toiselle puolelle ei ole ollut potentiaalia kurkistaa.
– Mutta muutos on käynnissä. Jos vertaa vaikkapa länsieurooppalaista valmennuskulttuuria kiinalaiseen järjestelmään, vallitsevat henkisen suorituskyvyn puolella täysin erilaiset lähestymistavat.
– Kyse on ihmisen kunnioittamisesta. Se on peruslähtökohta. Mutta kun mennään syvemmälle huippu-urheiluun, kyse on myös siitä, miten ymmärretään aivojen ja hermoston vaikutus suorituskykyyn.
Mikäli en tulkitse väärin, Liukkosesta huippu-urheilu on yhä kivaa. Mutta se voisi olla myös kivempaa.
Sellaista, joka ottaisi ihmisen huomioon kokonaisuutena eikä puolikkaana. Sellaista, jossa puhuisi muukin kuin liha.
Ruotsalainen NHL-molari Robin Lehner on kertonut avoimesti kamppailustaan mielenterveyden kanssa huippu-urheilijana.
Toukokuussa 2021 Budapestissa järjestettiin uinnin pitkän radan EM-kilpailut. 50 metrin vapaauinnin alkueriä edeltävänä iltana Ari-Pekka Liukkonen päätti käydä hallin ulkoaltaassa. Ei treenatakseen. Ihan vain haukatakseen happea ja fiilistelläkseen.
– Olin sukeltanut jonkin pätkän tai uinut hyvin kevyesti, kun yhtäkkiä veti selän kramppiin, Liukkonen muistelee.
Uimari pysähtyi.
– Hetkinen. Tässä on jotain tuttua.
Hän oli törmännyt vastaavaan tilanteeseen monta kertaa aikaisemminkin, erityisesti olympialaisissa ja MM-kisoissa. Mantelitumakkeet olivat lähettäneet hätäsignaaleja. Aivojen ja hermoston välillä oli alkanut pätkiä. Ne olivat joutuneet ristiriitaan keskenään.
Mantelitumakkeet muodostavat ihmisen tunnetietokoneen. Prosessoidessaan ne muistavat muun muassa pelon, ahdistuksen ja aggression.
Pitkään Liukkonen oli kuvitellut, että syyt hänen Lontoon (2012) ja Rion (2016) olympialaisten aikaisiin kramppeihin, sykkeen nousuun, hengitysvaikeuksiin ja flunssan oireisiin olivat ulkoisia. Vilustuminen, majapaikan kokolattiamatto, väärä vartalon liike. Mikä lie.
– Viimeistään Budapestin ulkoaltaassa ymmärsin, että näin ei ole.
Nykyään Liukkonen tietää ja hyväksyy ”seuralaisensa”.
– Kyse on posttraumaattisesta stressihäiriöstä.
Askel terveyteen -sivusto selittää, että posttraumaattinen stressi on ”psyykkinen häiriö, joka johtuu altistumisesta jollekin traumaattiselle kokemukselle”.
Suomeksi sanottuna. Kun Liukkonen oli kokenut pelkoa ja ahdistusta sekä niitä seuranneita fyysisiä oireita yksissä arvokisoissa, hänelle muodostui alttius kohdata sama ongelma flashbackina vastaavissa tilanteissa myös myöhemmin.
Tätä on huippu-urheilu, pääsen sanomaan. Ihmistä viedään.
– Toisaalta en voi kuvitella, missä muualla olisin voinut kokea samanlaisia huippuhetkiä, Liukkonen kuittaa.
En opponoi. Uimarin viimeinen lause on fraasi. Todennäköisesti myös yksi urheilun syvimmistä totuuksista.
Budapestissa Liukkonen hallitsi tilanteen. Hän oli onnistunut aikaisemminkin juuri EM-kisoissa. Raamit olivat tutut ja Liukkonen tunsi, että hänellä oli kädessään hyvät kortit. Hän selätti ahdistuksen ja voitti kultamitalin.
– Tuli tunne, että sainpas näytettyä. Yli kolmikymppisenäkin voi uinnissa tehdä tällaisen tempun, Liukkonen kertaa silloisia tunnelmiaan.
Mutta temppu oli määrä toistaa saman tien uudestaan. Kaksi kuukautta Budapestin jälkeen tulivat vastaan Tokion olympialaiset. Niiden vaikeus- ja taakkakerroin oli Euroopan mestarille liikaa. Vanhat traumat osoittautuivat ylitsekäymättömiksi.
– Asiat lähtivät menemään pieleen heti EM-kisojen jälkeen. Kultamitali toi paineita. Oli väsymystä, en saanut kropasta mitään irti, SM-kisat jäivät kesken.
Tokiossa päivät menivät kuin sumussa.
– 100 metrin alkuerän piti toimia paikkojen avaajana. Jälkeenpäin en muista tuosta startista mitään.
Peli oli pelattu.
Kolmas röyhkeä kysymys. Kannattaako huippu-urheilulle uhrata vuosia tämänkaltaisten fiilisten takia?
Liukkonen ei sano mitään. Vieläkään hän ei sano mitään.
– Ei varmasti tuollaisten fiilisten takia, Liukkonen lopulta toteaa.
Silmäkulma. Kyynel ei lähde valumaan.
– Voisi ajatella, että Tokioon ei olisi kannattanut lähteä ollenkaan. Siitä käytiinkin keskustelua, uimari myöntää.
– Mutta reissu oli siinä mielessä järkevä, että sieltä tuli arvokasta kokemusta ja ymmärrystä, mistä on kysymys. Nyt on päästy työstämään niitä asioita.
Kyynel on jumittunut.
– Jo tällä hetkellä edellytykset onnistua ovat paljon paremmat kuin ennen Tokiota.
Huippu-urheilija on kuin kirja. Hyvä romaani tarvitsee tekijältään kirjoittamisen kyvyn: kielen, rytmin ja tekniikan. Hyvä urheilija tarvitsee fysiikan, taidon ja tekniikan.
Mutta kirja ei ole mitään ilman kiehtovaa tarinaa. Eikä urheilija ole kokonainen ilman henkistä hyvinvointia.
Liukkonen kokee olevansa onnekas urheilija. Hänen valmentajansa Marko Malvela on aina ymmärtänyt mentaalisen puolen merkityksen. Jyväskylässä uimarin apuna ja tukena on myös psykologi Hanna-Leena Ronkainen.
– Psykoterapiaa viikoittain. Se ei edes liity suoranaisesti urheiluun, vaan ylipäätään arkielämään, Liukkonen kertoo.
Hän aikoo olla mukana Pariisissa 2024. Uran neljännet olympialaiset.
Saatteko ratkaistua traumaperäiset ongelmat siihen mennessä?
– Se selviää loppu viimein vasta silloin, siinä hetkessä Pariisissa, Liukkonen opastaa.
– Mutta jos menemme eteenpäin samalla tavalla kuin viimeisten kahden vuoden aikana, mahdollisuudet ovat olemassa.
Ari-Pekka Liukkonen valmentaja Marko Malvelan vetämissä mielikuvaharjoituksissa.
Katson kelloa, Liukkonen vilkaisee seinään pultattua televisiota. Platon on pudonnut takaisin pöydän alle.
Missään ei näy tuomaria, joka ratkaisisi debatin voittajan. Sellaista tuomaria ei ole olemassakaan, ei missään. Elämä on arvoitus, urheilu on pieni siivu mysteeriä. Samaa sukupuuta, samat ilot ja surut.
Järkeä vai ei?
– Huippu-urheilu heittelee. Ääripäät löytyvät herkemmin kuin välttämättä muualla, Liukkonen miettii.
– Samalla kun urheilu sisältää nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin -hokemat, läsnä ovat myös määreet hitaammin, syvemmälle ja heikommin. Molemmat laidat ovat olennainen osa huippu-urheilua.
Miten on? Huojahteliko Liukkonen väittelyn aikana? Ei ainakaan taipunut, saati rojahtanut pitkin pituuttaan kahvion lattialle. Minä taas röyhkeine kysymykseni? En tiedä.
Kysyn vielä, millainen huippu-urheilija Ari-Pekka Liukkonen on juuri nyt.
– Enemmän onnellinen kuin jotain muuta.