Mona-Lisa Pursiaisen kuolema 49-vuotiaana oli valtava järkytys – ”Maailman kaunein ja tyylikkäin urheilija” - Urheilulehden parhaat - Ilta-Sanomat

Mona-Lisa Pursiainen kuoli vain 49-vuotiaana.

Mona-Lisa Pursiaisen kuolema 49-vuotiaana oli valtava järkytys – ”Maailman kaunein ja tyylikkäin urheilija”

Suomen nopein nainen oli aikansa ”Kiira Korpi”.

Elokuun lopussa vuonna 2000 odotettiin Sydneyn syksyllä alkavia olympiakisoja, jotka toisivat Suomelle uuden yleisurheilusankarin, parrakkaan kuulantyöntäjän Arsi Harjun.

Harjukin tunnetaan ulkonäöstään, mutta hyvin eri katsannosta kuin kuvankaunis yleisurheilusuuruus, jolle hyvästejä Kauniaisten hautausmaalle oli tullut jättämään lähisuvun lisäksi iso joukko nimekkäitä entisiä kollegoita. Traagisesti vain 49-vuotiaana kuollutta Mona-Lisa Pursiaista olivat tulleet ikilepoon saattamaan Arto Bryggare ja Antti Kalliomäki. Heidän lisäkseen mustiin olivat pukeutuneet muiden muassa Riitta Salin, Pirjo Wilmi (ent. Häggman), Marika Lindholm ja lesken, Pauli Pursiaisen, lentäjätyökaveri ja hyvä ystävä Markku Taskinen.

– Se oli järkyttävä ja lohduton tilaisuus. Mona oli kaikkien pikajuoksijoiden unelma, maailman kaunein ja tyylikkäin urheilija. Aikansa Kiira Korpi, Bryggare muistelee runsas 21 vuotta myöhemmin.

Bryggare yritti pitää hautajaisissa itseään koossa antamalla ajatustensa lentää iloiselle 1970-luvulle, kun hän edusti teini-ikäisenä Suomea maailmalla opettajankoulutuksen saaneen kokeneemman Mona-Lisa Pursiaisen seurassa.

– Olin nuori, vilkas ja levoton. Opettajana Mona osasi pitää minut sopivasti kurissa ja järjestyksessä, ja katsoin häntä tietysti ylöspäin, kuuntelin vanhempaa viisautta. Kerran Mona vei minut Münchenissä diskoon, jonka ympärillä oli valtava haikaloilla täytetty akvaario, Bryggare muistelee.

Kun aitajuoksija katseli hautajaisissa perheen, lajikollegansa Pauli Pursiaisen ja lasten surua, päässä kuitenkin jyskytti yksi ainoa, pikimusta ja lohduton ajatus.

– Hirveä ja turha kuolema.

Lisää laatujournalismia

TÄMÄ ARTIKKELI on julkaistu ensi kertaa Urheilulehdessä 51-52/2021. Pintaa syvemmälle mennään Urheilulehdessä joka viikko.

Tilausohjeet ovat täällä.

Pikajuoksija Mona-Lisa Pursiaisen parhaista saavutuksista ja parhaasta kaudesta tulee pian täyteen puoli vuosisataa, ja Suomi on hänen jälkeensä saanut nauttia valtavan, monilajisen huippu-urheilijajoukon suorituksista ja meriiteistä kaikkien korkeimpia tasoja ja kirkkaimpia mitaleita myöten.

Mutta jotain kruunupyyläisestä, täysin ruotsinkielisessä miljöössä kasvaneesta urheilijasta kertoo se, että hänen jalanjälkensä on ja pysyy Suomen huippu-urheiluhistoriassa hamaan tulevaisuuteen. Nuoremmille, 1970-luvun kulta-aikaa muistamattomille, on paikallaan kerrata takavuosien tapahtumia.

Jo 14-vuotiaana Suomea maaottelussa edustanut urheilija voitti vuonna 1973 Moskovan universiadeissa 100 ja 200 metriä, ja jälkimmäisen voittoaika 22,39 on Suomessa vanhin voimassa oleva naisten yleisurheilun Suomen ennätys.

Vuonna 1973 se jäi itäsaksalaisen Renate Stecherin ME-ajasta vain 0,01 sekuntia. Pursiainen oli pitkään myös 100 metrin SE-nainen ja jonkin aikaa jopa 400 metrin. Vuoden 1973 maailmantilastossa sijoitus oli 100 metrillä toinen ja 200 metrillä kolmas.

– Suomalaiselle pikajuoksijalle aivan ainutlaatuinen kombo, sanoo maan johtava yleisurheilun tilastoguru Juhani Jalava.

Tuplamestaruus Moskovan universiadeissa 1973 teki kuvankauniista, 22-vuotiaasta Mona-Lisa Pursiaisesta ensimmäisenä naisena Vuoden urheilijan Suomessa. 200-metrin voittoaijalla 22,39 ei sitä ennen tai sen koommin olisi pudottu arvokisojen finaalista.

Vuonna 1973 ensimmäisenä naisena Vuoden urheilijaksi valittu Pursiainen kuului tärkeänä lenkkinä myös 4 x 400 metrin viestijoukkueeseen, joka saavutti Roomassa historiallisen EM-hopean 1974 yhä voimassa olevalla SE-ajalla.

Lopuksi vaan ei vähäisimmäksi: Mona-Lisa ja Pauli Pursiaisen esikoinen, 1981 syntynyt Eva Pursiainen muistaa, miten yleisurheilukisojen seuraaminen oli aina lapsuudenkodissa se naru, josta kannatti vetää, jos halusi valvoa epätavallisen myöhään. Laji kiehtoo edelleen, ja eräästä detaljista Eva Pursiainen kertoo olevansa erityisen kiinnostunut.

– Kyllä minä aina joskus mielenkiinnosta tarkistan, miten äidin ennätysajalla olisi 200 metrillä arvokisoissa menestynyt. Yleensä ilmeisesti varsin hyvin, työuransa Svenska Ylen palveluksessa tehnyt Eva Pursiainen kertoo.

Näin voi todella sanoa, sillä Mona-Lisa Pursiaisen ennätyksellä 22,39 olisi jyrätty kaikissa arvokisoissa välieristä loppukilpailuun, yleensä vieläpä hyvällä marginaalilla. Vasta Tokion olympiakisoissa viime kesänä olisi tehnyt edes tiukkaa. Siellä heikoin finaalipaikan tuonut välieräaika oli 22,40.

– Pitää muistaa, että radat ja jalkineetkin ovat lähes 50 vuodessa menneet jossain määrin eteenpäin. Meillä ei ollut Moskovassa vieteripiikkareita, nauraa vuoden 1975 universiadien tuplamestari Pirjo Wilmi, joka oli oman perheen ulkopuolelta Mona-Lisa Pursiaiselle läheisimpiä ihmisiä.

– Nuo hänen maailmanrankingin sijoituksensa kaudella 1973 ovat niin äärettömän kovia, etten suoraan sanoen tiedä, miten sen osaisi nykypolville ymmärrettävästi hahmottaa, hän jatkaa.

Moskovan universiadien yleistaso oli jäätävä. Pelkästään olympiavoittajia ahersi kentällä yli puolenkymmentä.

Umpisuomenkielisestä juoksijatytöstä tuli sattuman satona umpiruotsinkielisen juoksijatytön paras ystävä, kun kaksikko osui Lapissa samalle juniorileirille 14-vuotiaina. Kirjeenvaihto alkoi heti: sotkamolainen Pirjo kirjoitti suomeksi, Mona-Lisa, tuolloin vielä Strandvall, vastasi ruotsiksi. Siteestä tuli kuolemaan saakka katkeamaton. Perheidensä ainokaiset lapset pitivät toisiaan siskoksina ja hankkivat jopa saman liikunnanopettajan koulutuksen Helsingissä.

Nuo hänen maailmanrankingin sijoituksensa kaudella 1973 ovat niin äärettömän kovia, etten suoraan sanoen tiedä, miten sen osaisi nykypolville ymmärrettävästi hahmottaa.

Henkilökohtaisessa kilpailussa ME-ajan juossut Riitta Salin (vas.), Pirjo Wilmi, Mona-Lisa Pursiainen ja Marika Lindholm saavuttivat 4x400 metrin EM-viestihopeaa Roomassa 1974. Pursiaisen osuusaika oli hurja: 48,8.

Sittemmin silmänräpäyksen päähän 400 metrin olympiamitalista juossut Wilmi oli urheilijana myöhäiskypsempi kuin ystävänsä. Urheiluliiton pikajuoksuvalmentajana toiminut Antti Lanamäki kertoo, että Kruunupyyn superlahjakkuudesta puhuttiin isoin kirjaimin jo 1960-luvun puolivälin jälkeen. Lanamäen ensivaikutelma Mona-Lisa Strandvallista toi hänen mieleensä aivan erityisen sprintterikuningattaren: USA:n Wilma Rudolph voitti kolme olympiakultaa Roomassa 1960.

– Hän oli kuin gaselli, samanlainen upea askeltaja kuin Rudolph. Peruslahjakkuus oli valtavaa, ja sitä täytyy olla. Kaikkea ei voi rakentaa alusta.

Pikajuoksussa peruslahjakkuus tarkoittaa ennen kaikkea luonnollisia nopeusominaisuuksia, pikavoiman tuottoa ja varsinkin 200 metrin matkalla myös nopeuskestävyyttä. Vaikka Pursiainen piti itseään nimenomaan 100:n ja 200 metrin juoksijana, sekä Lanamäki että pitkäaikainen valmentaja Pertti Helin spekuloivat mielellään, millaista jälki olisi voinut olla ratakierroksella.

– Mona juoksi Rooman EM-kisoissa viestissä osuusajan 48,8. Se on äärettömän kova aika ilman ratakierroksen erikoisharjoittelua, vaikka Pirjon (Wilmi) kanssa treenaaminen toikin näitä elementtejä mukaan harjoitteluun jonkin verran. Hän olisi ilman muuta voinut olla ensimmäinen 50 sekunnin alittaja 400 metrillä ja mennä jopa alle 49 sekunnin, Pertti Helin, 80, arvioi.

Kunnia ensimmäisestä 50 sekunnin alituksesta meni DDR:n Christina Lathanille toukokuussa 1976.

– Monan taloudellinen perusnopeus olisi riittänyt helposti alle 50 sekuntiin, mutta se olisi vaatinut paljon lisää hapollisia pitkiä vetoja. Mona ei sietänyt happoa samalla tavalla kuin Pirjo, Lanamäki toteaa.

Mona-Lisa Strandvallin urheilijaelämä mullistui, kun hän 1970-luvun taitteessa jätti ruotsinkielisen Keski-Pohjanmaan ja muutti Helsinkiin opiskelemaan. Liikunnanopettajia koulutettiin tuolloin Helsingin Pirkkolassa, ja huipputalentin kurssikavereiksi osuivat mm. tuleva koripallotähti ja poliitikko Anssi Rauramo sekä pikaluistelun olympiakävijä Tuula Vilkas (nyk. Pöntinen). Pirjo Wilmin mukaan miespuolisten kurssitoverien suuri mieltymys bilettämiseen oli urheiluun ja opiskeluun vakavasti suhtautuneelle ystävälle yllätys.

– Mona oli usein mukana, mutta sanotaanko, että hän toimi niissä yhteyksissä hyvin eri tavalla kuin enemmistö. Muistot Monasta ovat erittäin kauniita ja lämpimiä, ja oli suuri ilo nähdä hänen juoksunsa universiadeissa, Moskovassa 1973 Suomen koripallojoukkueeseen kuulunut Rauramo muistaa.

Erityisesti hän ihaili kurssikaverinsa urheilullista lahjakkuutta varsinkin silloin, kun piti omaksua uusia asioita ja urheilumuotoja.

– Hän katseli ja hahmotti pari minuuttia ja sitten teki vaivatta. Se herätti valikoidussakin porukassa suorastaan kateutta.

Mona-Lisa Pursiainen vuonna 1968.

Suomen kielen kanssa sprintteri ei ollut Helsinkiin saapuessaan kuin kotonaan, mikä oli haaste etenkin näyteopetustilanteissa. Tämäkin muuttui kuin taikaiskusta vuonna 1973 lukukauden alettua.

– Jo silloin nuoret olivat joskus hankalia ja tekivät opettajakokelaan elämän vaikeaksi. Mutta kun sinne oppilaiden eteen ilmestyi koko Suomen tuntema, tulikuuma supertähti Mona, niin auktoriteettiongelmat katosivat saman tien, vaikkei ihan jokainen suomen kielen sijapääte ehkä mennytkään kohdilleen, Rauramo kertoo.

Mona-Lisa Pursiaista pidettiin 1970-luvun mediassa hyvin ystävällisenä, mutta etäisenä ja hieman arvoituksellisena henkilönä, joka ei päästänyt helposti lähelleen. ”Eteerinen” onkin hänestä usein käytetty adjektiivi.

– Olen usein kuullut, että Monan antama etäisyyden vaikutelma olisi liittynyt tilanteisiin, joissa hän joutui puhumaan suomea. Ei se ollut vain kielestä kiinni. Hän oli äidinkielelläänkin aika introvertti. Samaan aikaan hänessä ehdottomasti oli sellaista sisäistä ja ulkoista kauneutta sekä tyylikkyyttä, että ymmärrän täysin häneen kohdistuvan mielenkiinnon näin kauan kaiken jälkeen, Pirjo Wilmi sanoo.

Pikajuoksija liittyi Helsingissä Urheiluliiton palveluksessa 1966 aloittaneen Pertti Helinin suureen ja kovatasoiseen valmennusryhmään, johon kuuluivat myös mm. hänen poikaystävänsä ja tuleva aviomiehensä Pauli Pursiainen, Pirjo Wilmi, Marika Eklund (myöh. Lindholm), Raimo Vilen, Markku Taskinen ja Markku Juhola. Urheilijoiden elämä oli erittäin aikataulutettua, sillä suuri osa harjoitteli opintojen tai työnteon lomassa kahdesti päivässä.

– Olot olivat askeettiset silloin, kun ei voitu treenata keväällä vielä tai syksyllä enää ulkona eli useimmiten Olympiastadionilla. Nykyisen oopperan paikalla sijaitsi Kansojen halli, jossa oli asfaltin päällä ohut kumimatto. Jonkin verran treenattiin Kisahallissa ja Jäähallissa, Helin kertoo.

Aikalaismuistoissa Helin oli tiukka ja melko etäinen valmentaja, joka ei liikaa kehunut urheilijoitaan. Mona-Lisa Pursiainen nähtiin usein harjoitustilanteissa kyyneleet silmissä. Pirjo Wilmin mielestä syy ei kuitenkaan ollut läheskään aina Pertti Helinin.

– Mona oli huippu-urheilijana perfektionisti, joka saattoi ottaa raskaasti, jos harjoitus ei mennyt tavoitteiden mukaisesti. Pertin ryhmä oli hänelle – enkä nyt arvostele ketään – myös henkisesti sillä lailla raskas, että Paulin läsnäolon takia hän ehkä löysi itsensä joskus vähän kahden tulen välistä.

– Eniten sain kritiikkiä siitä, kun naisurheilijat kellottivat minun antaneen jollekin enemmän aikaa kuin jollekin toiselle. Mona ja Pirjo eivät tässä joukossa olleet, kertoo Helin.

Valmentaja myöntää, että harjoituskaudella 1973–74 kohti Rooman EM-kisoja tapahtui jotakin, mikä keskeytti Pursiaisen kehityksen. Parhaat tulokset tämä juoksi 22-vuotiaana ja oli jo EM-kisoissa 1974 päämatkoillaan varjo vuoden takaisesta itsestään, vaikka saavuttikin 200 metrillä EM-pronssia. Vuonna 1998 Ylen PS-ohjelmassa Pursiainen harmittelikin, että parhaan kauden piti osua juuri arvokisojen välivuoteen.

Pertti Helin toteaa kehityksen pysähtymisen ja urheilijan taantumisen harmittavan häntä yhä. Potentiaalia jäi varastoon paljon. Lopullista selitystä tapahtuneeseen Helin ei osaa antaa. Pursiainen siirtyi tuloksiinsa pettyneenä 1974 Helinin tallin kotimaisen pääkilpailijan eli äskettäin edesmenneen Tapani Ilkan vetämään urheilijatiimiin, mutta palasi vielä myöhemmin Helinin hoiviin.

– Matkalla kohti Rooman kisoja Monalla oli ongelmia alaselän, akillesten ja takareisien kanssa, Helin muistaa.

Mona-Lisa Prusiainen kokeili harjoitusleirillä huvikseen aviomiehensä Paulin (vas.) urheilulajia, aitajuoksua.

Kotimaiset harjoitusolot eivät edistäneet terveysasioita, ja ulkomaanleireillä tehojen kontrollointi eli ylikuormituksen välttäminen oli koko ajan liipaisimella.

Sekä Wilmi että arvostettu urheilulääkäri, pikajuoksun perin pohjin tunteva Ilkka Tulikoura näkevät pääselitykseksi Suomessa yleisestikin koetun hurahtamisen Valeri Borzovin ja tämän valmentajan Valentin Petrovskin Münchenissä 1972 kaksi olympiakultaa tuoneisiin, maksimivoimaa suosineisiin metodeihin. Helin tunsi neuvostoliittolaisduon hyvin.

– Mona oli pikajuoksijana naturel. Hän oli toki vuoteen 1973 mennessä jo tehnyt paljon töitä, mutta saavutukset tulivat vielä tavallaan huikean peruslahjakkuuden ansiosta. Nyt Monasta alettiin tehdä jotain, mitä hän ei luontaisesti ollut ja mitä hänestä ei koskaan tullut. Askeleesta katosi upea väljyys, juoksuasento muuttui, vammoja seurasi, Wilmi sanoo.

– Ehjästä Ferrarin moottorista ei ole syytä tehdä Mersun moottoria. Mona oli valmis pikajuoksija, jossa ei ollut mitään muutosvalmennuksen tarvetta. Kun pikajuoksijasta tehdään voimanostajaa, se muuttaa tekniikan, tuhoaa lihaksistosta nopeusvoiman tuoton ja rikkoo paikat, Ilkka Tulikoura luettelee.

1970-luvun suomalaisestakaan huippuyleisurheilusta on vaikea kirjoittaa nostamatta dopingia yhdeksi teemaksi. Samaan aikaan tulee muistaa, että esimerkiksi hormonivalmisteiden kielto astui voimaan vasta 1975 ja urheilun moraalikäsitykset ovat nekin muuttuneet reippaasti lähes 50 vuodessa.

Antidopingtyö oli vielä 1970-luvun alussa lähinnä piristeiden etsimistä. Mona-Lisa Pursiaisen antamat näytteet olivat aina puhtaita, mutta yhden kerran hänen nimensä liitettiin julkisuudessa dopingiin.

Münchenin olympiakisojen jälkeen 1972 ruotsalainen, Suomen Hymy-lehteä vastannut FIB aktuellt kirjoitti, että suomalaisten loistavaa kisamenestystä oli siivittänyt Helinin kehittämä, testissä näkymätön piristecocktail. Ruotsalaisten lähde oli nimetön suomalainen valmentaja.

FIB aktuellt nimesi piristeistä hyötyneiksi urheilijoiksi mm. Pursiaisen, Markku Kukkoahon, Tapio Kantasen, Pekka Vasalan ja Lasse Virenin. Helin puolestaan soitti asianajaja Juhani Salmenkylälle, joka ilmoitti Ruotsiin jutun olevan kunnianloukkaus.

– FIB aktuellt ymmärsi olevansa niin heikolla jäällä, että halusi sopia asian ilman oikeuskäsittelyä. Vaatimuksemme oli miljoona markkaa, mutta ei kai sentään ihan niin paljon saatu. Minä sain 10 000 markkaa (nyk. n. 13 000 euroa) ja nimekkäimmät urheilijat eli ainakin olympiavoittajat Lasse ja Pekka varmaan selvästi enemmän, Helin kertoo.

Vuonna 1981 Helinin valmentama ruotsalainen pikajuoksija, EM-hopeamitalisti Linda Haglund kärähti anabolisista steroideista. Helinin syyllisyysastetta tapahtuneeseen pohdittiin, mutta valmentajaa ei tapahtuneesta sanktioitu. Haglund kuoli vuonna 2015.

Joka tapauksessa edellä mainittu ja 1970-luvun huippu-urheilun yleinen jälkimaine johtivat Mona-Lisa Pursiaisen sairastuttua ja menehdyttyä huhuihin, jotka perhe otti erään aikalaishuippu-urheilijan mukaan raskaasti. Spekuloitiin – täysin ilman näyttöä – olivatko 1970-luvun metodit ja ns. lääketieteellinen valmennus osasyitä tähtiurheilijan sairastumiseen.

– Spekuloimassa samat naamat, jotka sitä touhua pyörittivät. Tapahtuipa 1970-luvulla sitten mitä tahansa – enkä tiedä asiasta sen enempää – niin voin sanoa, että eipä siinä aina urheilijalta paljon kyselty. Menestystä haettiin keinolla millä hyvänsä. Sitä lastia on ihan turha myöhemminkään urheilijoiden niskaan kaataa, entinen huippuyleisurheilija sanoo pyynnöstään nimettömänä.

Kolme vuotta aktiiviuran jälkeen Mona-Lisa ja Pauli Pursiainen perustivat lopulta kolmelapsiseksi kasvaneen perheen, joka viihtyi erinomaisesti kotosalla ja lomilla Kruunupyyn mummolassa. Isä lensi työkseen Finnairin koneita ympäri maailmaa, äiti opetti koulussa.

Eva Pursiainen tietää, että äiti on monille perheen ulkopuolisille urheiluhistorian myyttinen hahmo.

– Minusta se on tietenkin hieman huvittavaa, koska meille hän oli lempeä, arkinen, kalapuikkoja paistanut ja satuja lukenut äiti, Eva Pursiainen kertoo.

Mona-Lisa ja Pauli Pursiaisen esikoinen Eva Pursiainen synnytti tyttövauvan päivälleen yhdeksän vuotta äitinsä kuolemasta.

Urheilupalkinnot eivät olleet kotona esillä. Niistä Eva Pursiainen on myöhemmin ottanut omaan kotiinsa joitakin hänen silmäänsä miellyttäneitä lasiesineitä. Jos äiti ei ollut julkisuuden perään, niin tuntui hänen kuuluisuutensa joskus lapsistakin kiusalliselta. Huippu-urheilusta äiti ja esikoistytär eivät keskustelleet.

– Teinihän ei kysele, kertoo tytär, joka oli äitinsä kuollessa 19-vuotias.

Päivälleen yhdeksän vuotta äitinsä kuolemasta Eva Pursiainen synnytti tyttövauvan.

– Yhden tytär–äiti-projektin muistan erityisen hyvin. Olin kasvanut lapsesta varhaisteiniksi ja halusin uudistaa huoneeni sisustuksen ja värimaailman. Äiti syttyi siihen täysillä mukaan.

Nykyään monien naisurheilijoiden ykkösfoorumi, pahimmillaan jopa ohi kilpakenttien, on sosiaalinen media. Sinne Eva Pursiaisen olisi mahdotonta ajatella yksityisyyttä arvostanutta äitiään.

Mona-Lisa Pursiaisen viimeisistä vuosista on julkisuudessa kerrottu niukasti. Kiveen hakatut-kirjasarjan vuonna 2009 ilmestyneessä osassa asiaa käsitellään, samoin Eva Pursiaisen 2020 Yle Sportenille antamassa, kaikkien aikojen suomenruotsalaisia urheilijoita käsittelevän juttusarjan haastattelussa.

Rintasyöpä diagnosoitiin vuonna 1990.

– Kehotin Monaa käymään mammografiassa, jonne hänellä olikin jo lähete, Pirjo Wilmi kertoo.

Rinnasta löytyi pahanlaatuinen kasvain. Mona-Lisa Pursiainen ei kuitenkaan halunnut niin sanottua radikaalia syöpähoitoa. Pirjo Wilmi ei koskaan painostanut ystäväänsä asiassa. Radikaali hoito olisi tarkoittanut käytännössä rintojen poistoa, sytostaatteja, sädehoitoa ja hiusten lähtöä.

– Minulla ei ole tarkkaa tietoa hänen päätöksensä taustoista, Wilmi toteaa.

Ex-urheilijan lähipiiriin kuului henkilö, joka suositteli syövän luonnonmukaista hoitoa. Tällaiselle ”hoidolle” löytyy lääkärikielestä aivan toinenkin nimi.

– Kun Mona urheilijana oli potilaani, hän ei ollut millään tavalla lääketiedevastainen henkilö. Otti aina vastaan tarjotun hoidon ja mahdollisen lääkityksen. Tämän myöhemmän ratkaisun tausta on minulle arvoitus, Ilkka Tulikoura sanoo.

Pirjo Wilmi kertoo syöpäpotilaan panostaneen vitamiineihin, hivenaineisiin, yrtteihin ja elävään ravintoon. Entisen huippu-urheilijan rautainen yleiskunto ja terveellinen ravinto kantoivat elimistöä aikansa, mutta vuonna 1995 oli tehtävä radikaalileikkaus. Tämän jälkeen Pursiainen eli vielä puoli vuosikymmentä.

– Mona oli tosi sitkeä. Lapset olivat vielä aika pieniä ja elämänhalu valtava.

Viimeisen kerran Wilmi tapasi parhaan ystävänsä muutama päivä ennen kuin tämä nukkui pois espoolaisessa saattohoitoyksikössä.

– Ei siinä enää kommunikoitu. Läsnäolo oli tärkeintä.

– Minusta äiti oli väistämättömän edessä rauhallinen, Eva Pursiainen muistelee.

Sprinttilegenda laskettiin ikilepoon Kauniaisten hautausmaalle loppukesästä 2000.

Wilmiltä lohduttomia raportteja Pursiaisen kuihtumisesta saanut Pertti Helin harmittelee Kiveen hakatut -kirjassa, ettei kaikkia lääketieteellisiä keinoja käytetty hoidossa hyväksi. Arto Bryggare ilmaisee näkemyksensä tästä asiasta Urheilulehdelle vielä suoremmin sanoin.

– Hän oli niin hyvä sisko, Pirjo Wilmi sanoo ääni sortuen.

Vuonna 1974 Rooman EM-kisoissa urheilleet suomalaisnaiset kokoontuvat yhä säännöllisesti.

– Mona on yhä ja aina osa meidän porukkaamme.

Vuonna 1974 Pursiaiselta kysyttiin Anna-lehdessä, ”miten hän haluaisi kuolla”. Hämmentynyt urheilija pohti hetken ja vastasi:

– Saako sitäkin toivoa?

Pertti Helin uskoo, että Pursiainen olisi voinut olla ensimmäinen 50 sekunnin alittaja 400 metrillä.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Sisältöä ei ole vielä haettu

Tuoreimmat Urheilulehti