Tämä artikkeli on julkaistu ensi kertaa Veikkaajassa (nykyisen Urheilulehden edeltäjä) vuonna 2012. Pintaa syvemmälle mennään Urheilulehdessä joka viikko. Tilausohjeet ovat täällä.
Aamun valjetessa 9. joulukuuta 2005 lumi peitti jo maata eri puolilla Suomea. Pohjoisenpuoleisen ilmavirtauksen kehittyessä ulkosalla moni orimattilalainenkin pysytteli vielä kotonaan ja keskittyi perjantaiaamun lehtien lukemiseen. Otsikoissa riitti taas:
Hjallis Harkimon ja Merikukka Forsiuksen ero oli astunut voimaan, joulupukkikartelli paljastunut, Konginkankaan surmarekan kuljettajan syyte virallistunut... Niin, ja jääkiekon SM-liigassa Jokerit oli napannut riveihinsä romuluisen hyökkääjän Roman Vopatin verivihollisensa HIFK:n nenän edestä.
Tunnetussa hevospitäjässä useimmat eivät korviaan moisille uutisille loksauttaneet – esimerkiksi Vopatin siirrolla ei ollut mitään merkitystä takavuosien kiekkolegendalle Tony ”Tiikeri” Arimallekaan, vaikka tämä oli itsekin edustanut urallaan sekä HIFK:ta että Jokereita. Orimattilalaiset huokaisivat pikemminkin siitä, että alkamassa oli viikon viimeinen työpäivä.
Viimeinen arkiaamu se oli myös 44-vuotiaalle Arimalle – vihoviimeinen aamu ikinä.
Kukaan ei tarkalleen tiedä, mitä Ariman päässä tuona aamuna liikkui. Varmaa on vain se, että hän oli jo päätöksensä tehnyt. Eikä mikään ollut sitä enää muuttava.
Niin ehdoton Arima oli. Niin armoton hän oli myös itselleen.
Kiinnittäessään köyttä kattoon Arima tunsi varmasti erilaisten muistojen hyökkäävän mieleensä. Erakoitunut Tiikeri saattoi nähdä välähdyksiä elämästään tehdyistä otsikoistakin. Niihin hänen menestyksekäs kiekkouransa oli monesti tiivistynyt, muutamaan painavaan sanaan.
Pienestä koosta huolimatta Tony Arima oli 1980-luvulla HIFK:n fyysisiin, rajuihin otteisiin nojanneen brändin ruumiillistuma. Helsinkiläinen oli ahnas maalintekijä ja erityisen innokas taklaaja – myös herkästi nujakoiva kovanaama, jota vastustajat yhtä lailla kunnioittivat kuin vihasivat. Pelkäsivätkin.
”Tony oli kova ulospäin, mutta tuttujensa seurassa älyttömän sydämellinen ja mukava ihminen.
Tony Ariman (vas.) ura alkoi Jokereissa. Tässä hän kertaa ratkaisumaaliaan maalivahti Rauli Sohlmanille 1980.
Jokerien kasvatti piirtyi unohtumattomasti suomalaisten kiekkofanien verkkokalvoille, kun hän HIFK:n sentteri-ikonin Matti Hagmanin rinnalla viilettäessään saalisti maaleja ja raateli surutta vastustajia. Värikästä, vahvatahtoista Arimaa opittiin rakastamaan.
Hyökkääjätähti oli saanut peliltä paljon, jääkiekko oli ollut lähestulkoon koko hänen elämänsä. Nyt Tiikeri oli kuitenkin ottamassa viimeisen loikkansa, astumassa kaikkien suureksi yllätykseksi ja suruksi lopulliseen tyhjiöön. Hän oli ottamassa sen vieläpä tavalla, joka jo pelkästään ajatuksen tasolla olisi saanut miltei kaikilla palan nousemaan kurkkuun, kehon halvaantumaan ja hengityksen salpaantumaan. Mutta Arima oli valmis katsomaan sitäkin brutaalia totuutta suoraan silmiin.
Kun rohkeudesta puhutaan, Ariman kiekkotarina hakee vertaistaan.
Hän oli talvisin omanlaisensa klassikko.
On laulu katupoikien... Kätköistä Sörkän laitakatujen.... Siell kaikki viheltävät näin...
Elettiin 1980-luvun puoliväliä. HIFK oli SM-liigan runkosarjapelin lopussa maalin tappiolla Turun Palloseuraa vastaan, eikä helsinkiläisjoukkueen päävalmentaja Timo Haapaniemi aikonut antaa periksi. Hän murahti painokkaasti punapaitojen vaihtoaitiossa:
– Nyt olisi sitten syytä saada kentälle lisää tilaa! Haapaniemi ohjeisti.
Samassa HIFK:n kovaluonteiset kärkihyökkääjät, pitkäaikaiset kaverukset Tony Arima ja Anssi Melametsä olivat jo puoliksi kaukalon puolella. Rämäpäinen kaksikko tiesi oitis, mitä Haapaniemi halusi ja päätti pistää itsensä likoon – taas kerran.
Arima omassa toimistossaan. Hän hankki pelikaverien kunnioituksen painumalla sumeilematta sinne, missä sattuu – ja josta maalit tehdään.
Tilauksessa oli pari tappelua, jotta HIFK:lla olisi niistä mahdollisesti jaettavien tasapuolisten jäähytuomioiden jälkeen enemmän tilaa hakea tasoitusmaalia. Aloituskiekon tipahdettua Melametsä sai haastettua yhden turkulaispelaajan tasaväkiseen painiin. Arima sitä vastoin törmäsi kinkkiseen ongelmaan, vaikka hän oli jo saanut kammettua toisen vastustajan pelaajan jäähän ja oli juuri aikeissa takoa tätä.
– Mitä helvettiä mä nyt teen, kun tämä kaveri ei tee yhtään mitään? Arima huusi kimpaantuneena aitiossa seisseelle Haapaniemelle, joka ei hölmistyksissään osannut vastata mitään.
Pian oli jo myöhäistä, sillä tuomarit ehtivät hätiin – ja nujakan aloittanut HIFK joutui alivoimalle. Vaikka HIFK hävisi ottelun, tilanne symboloi osuvasti Ariman suurta merkitystä joukkueelle.
Se ilmensi hänen horjumatonta asennettaan.
”Vaikka Hakki oli joukkueen päällikkö, hän kunnioitti katujätkämäistä Tonya.
Katupoikien laulussa on paljon Ariman persoonaan istunutta henkeä. Sähäkkä kiekkoilija tunsi katujen lait paremmin kuin omat taskunsa ja kunnioitti niitä myös kaukalossa: raukkamaisuus ei sopinut kuvaan, oli hänen tappeluviettinsä miten vimmattu tahansa. Tosin yleensä hän ei pysähtynyt kyselemään.
– Tony ja Allu (hyökkääjä Ari Lähteenmäki) muodostivat HIFK:n pelätyn kaksikon 1980-luvulla. He olivat kaukalossa niitä miehiä, jotka löivät ensin ja kysyivät vasta sitten. Villin lännen meininkiä, sitä se kerta kaikkiaan oli, HIFK:n entinen seurapomo Frank Moberg alleviivaa.
– Eikä Tony kaukalon ulkopuolellakaan tyytynyt varjonyrkkeilyyn, hän hymähtää perään.
Tony Arima, joka tässä on HIFK-kapteeni Matti Hagmanin syleilyssä, oli omien keskuudessa ilopilleri. Mukana riemussa Jari Kaarela (vas.), pian tämän jälkeen NHL:ään lähtenyt Esa Tikkanen (10) sekä Joel Paunio.
Jos jotain, Arima tunnettiin viimeisen päälle joukkuepelaajana. Hyökkääjä pyllisti auktoriteeteille, mutta tilanne kuin tilanne, joukkueen puolesta hän oli aina valmis nöyrtymään. Temperamenttinen, periksi antamaton taistelija oli niin voitontahtoinen, että sen tavoittelussa kivutkin himmenivät. Hän halusi uhrata itsensä. Hän oli siihen valmis aina.
– Kun Tony pelasi Hockey-Reippaassa, hän pyysi kerran kauniisti ennen peliä, ettei pukukopissamme heitettäisi levotonta läppää. Tonylla oli pari kylkiluuta murtunut ja nauraminen näytti sattuvan häntä perkeleesti, eikä hänen hengittämisensäkään vaikuttanut normaalilta. Mutta kun ottelu alkoi, Tony oli heti taklaamassa vastustajia täysillä pystyyn. Eikä hän valittanut yhtään, vaikka taatusti teki kipeää, entinen lahtelainen liigapakki Erik Kakko pyörittelee yhä päätänsä.
On laulu katupoikien... Kätköistä Sörkän laitakatujen.... Siell kaikki viheltävät näin...
Joensuun Kiekko-Poikien puolustajaa pelotti. Hän oli kiekon kanssa yksin oman maalin takana huomatessaan sivusilmällään, ettei ehtisi uhkaavan vaaran alta pois. Tsunami nimeltä Tony Arima vyöryi jo vauhdilla kohti päätyä.
Tu-tum!
Joensuulaispakki oli ehtinyt reagoida juuri ennen Ariman tuntuvaa taklausta: hän oli huitaissut kiekon summittain väljemmille vesille – paniikissaan suoraan B-pisteen kaarella vapaana olleen Hockey-Reippaan ärhäkän maalintekijän Erkki Mäkelän lapaan.
Lahtelaiskatsomo kohahti voimakkaasti laitojen äänekkäästä rysähdyksestä. Myös harhasyötön lapaansa saaneen Mäkelän pulssi kohosi sadasosissa pilviin, sillä vastustajan maali ammotti puoliksi tyhjillään.
Pam!
Samassa yleisö kohahti uudestaan, kun Mäkelän ikään kuin suoraan syötöstä ampuma kiekko viuhui vastustamattomasti joensuulaisten verkkoon.
Arima juhlimassa maalia HIFK:n paidassa 1986.
Kauden 1991–92 runkosarjaottelu oli saanut uuden käänteen: Hockey-Reipas juhli, Kiekko-Pojat jähmettyi. Osa vieraspelaajista sentään riensi maalin taakse, jossa Ariman taklaamaksi joutunut puolustaja makasi yhä vaikeroiden jäässä.
– Siitä tilanteesta Arimalle olisi kuulunut syöttöpiste. Silloin Tony onnistui kaukalossa taas kaikessa siinä, mistä hänelle maksettiin: taklauksista, pelotteesta, maalien järjestämisestä, Mäkelä muistelee.
– Loistavan pelaajan kanssa oli helppo pelata, koska roolit olivat selvät.
Vain 174-senttinen Arima ei ollut taidoiltaan SM-liigan lahjakkaimpia pelaajia, mutta kovalla asenteellaan hän onnistui kehittämään itsestään myös ratkaisupelaajan. Yksi SM-liigan 1980-luvun tunnetuimmista tutkapareista syntyi kesken kauden 1982–83, kun Arima sai käskyn siirtyä supertaitavan Matti Hagmanin johtamaan HIFK:n ykkösketjuun.
– Valmennus uskoi Tonyn iskevän tasaisesti maaleja, ja ennen muuta maalin edustalta, koska pelottomuutensa ja korkean kipukynnyksensä vuoksi hän oli erinomainen maskipelaaja. Irtokiekkomaaleja syntyi, ja lisäksi Tony sai tavattoman usein Hakin (Hagman) mainion lättysyötön suoraan lapaansa maalin kulmalle. Eikä hänen sitten tarvinnut kuin siirtää kiekko tyhjään maaliin, Moberg tietää.
– Hakki oli käskenyt Tonya hakeutumaan maalille ja pitämään vain lapansa jäässä. Hakki oli sanonut toimittavansa kiekon varmuudella siihen, ja niin todella tapahtuikin.
Mobergin mielestä kaksikon yhteistyö toimi myös siksi, että Arima oli niitä harvoja pelaajia, jotka uskalsivat sanoa Hagmanille vastaan.
– Vaikka Hakki oli joukkueen päällikkö, hän kunnioitti katujätkämäistä Tonya. Totta kai, koska tarpeen tullen Tony olisi voinut hyökätä jopa hänen päällensä.
Tony Arima pelasi aina pelkästään omalle joukkueelleen.
Kuten oikeat tiikerit myös Arima hyökkäsi usein saaliinsa niskaan muutamalla terävällä loikalla. Jos hyökkääjän ei annettu saalistaa, hänen maailmansa murtui. Näin tapahtui kerran 1980-luvulla Oulussa, jossa HIFK kohtasi sarjan kärkipääryhmän Kärpät.
Helsinkiläisjoukkueen marraskuu ei ollut sujunut putkeen, sen fyysinen ja hyökkäysvoittoinen pelitapa oli pätkinyt. Siksi vastuuvalmentaja Timo Haapaniemi päätti joukkueen pelaavan Oulussa yllättäen puolustusvoittoisesti, toisin sanoen kyttäämällä vastustajan hyökkäyksiä keskialueella. Pelaajien piti ottaa muutenkin iisisti, muun muassa turhia taklauksia oli vältettävä.
Kuinka ollakaan, HIFK voitti tärkeän pelin 3–2. Lopputulos ei kuitenkaan Arimaa lämmittänyt, kaikkea muuta.
Pukukoppiin päästyään voitontahtoinen hyökkääjä viskaisi mailansa ja hanskansa täysillä päin seinää. Samalla hän räkäisi lattiaan ja huudahti kovaan ääneen: ”Perkele, vielä yksikin tällainen peli, niin mä lopetan lätkän!”.
– Tony ei huomannut, että valuin pukukoppiin aivan hänen kannoillaan. Tilanne kertoi paljon Tonyn kiekkomoraalista. Hän ei voinut sietää mitään peruuttelutaktiikoita, Haapaniemi korostaa.
– Ei sellaista kyllä sietänyt HIFK:n seurajohtokaan. Kerran jouduin saman taktiikan vuoksi johdon puhutteluun, vaikka johdimme sarjaa! hän virnistää.
Pidetyn, kaukalon ulkopuolella hyväsydämisen Ariman luonne jalostui pienestä pitäen Helsingin kaduilla, joissa pätivät usein viidakon lait.
Jos joskus näämme pollarin... Kätköissä Sörkan laitakatujen... Niin silloin vihelletään näin...
Matti Forss (vas.), Tony Arima ja Jari Kapanen Jokerit-HIFK-ottelussa maaliskuussa 1983.
Helsingin Herttoniemi ei ollut vielä 1970-luvullakaan se kaikista rauhallisin asuinlähiö. Jengikulttuuri kukoisti, kaduilla sai olla varpaisillaan. Tämän muistaa hyvin Timo Haapaniemikin.
Kävellessään eräänä pimeänä iltana pitkin Herttoniemen katuja hän joutui yhtäkkiä nuorisojoukon kiilaamaksi. Se halusi mukiloida ohikulkijan. Pian Haapaniemi pystyi kuitenkin huokaamaan helpotuksesta, sillä hän kuuli takaansa pelastavan, matalaäänisen huudahduksen:
– Antakaa sen mennä. Sehän on kundit Haapaniemen Timppa, mä tunnen sen!
Huutaja oli teini-ikään ehtinyt Tony Arima. Herttoniemen kundi oli oppinut tuntemaan Haapaniemen jo viisivuotiaana pelatessaan pesäpalloa hänen valmentamassaan kaupunginosajoukkueessa. Myöhemmin Tony aloitti jääkiekkoharrastuksen ja kulki myös niihin treeneihin isoäitinsä kyydillä. Mummo piti alati hyvää huolta myös Tonyn isoveljestä Lassesta.
– Jokerien junioreissa Tony osoittautui jo varhain taistelijaluonteeksi, Haapaniemi sanoo.
Herttoniemessä Arima tutustui varhain samanikäiseen kiekkoilijanalkuun Ari Lähteenmäkeen, joka oli monella tapaa hänen sielunveljensä: mitään pelkäämätön tuuliviiri. Muutama vuosi myöhemmin Arima alkoi kaveerata tiiviisti myös Anssi Melametsän kanssa, joka pelasi niin ikään Jokereissa.
– Muistan hyvin yhden ison junnuturnauksen, jossa Tony onnistui taas hienosti. Heti finaalipelin jälkeen joku toimittaja meni sitten kyselemään, miksei häntä ollut valittu turnauksen tähdistöön. Tony totesi ykskantaan, että pakkohan se on joskus antaa muillekin palkintoja, Melametsä muistelee hymyillen.
Jälleen kerran kaikkensa kaukaloon jättänyt Arima poistumassa pukusuojaan talvella 1986. Taustalla Timo Haapaniemi (vas.).
– Tonylla oli jo siinä iässä jatkuvasti pilke silmäkulmassaan. Hän ymmärsi huumorin päälle.
Jokerien edustusjoukkueen pitkäaikainen huoltaja Raimo Suomalainen tunsi hyvin Ariman kahdet kasvot.
– Tony oli kova ulospäin, mutta tuttujensa seurassa älyttömän sydämellinen ja mukava ihminen. Hänellä oli oikeasti iso sydän, Suomalainen kertoo.
Vaikka Arima ei puhunut tunteistaan kenellekään, häneltä löytyä aitoa spontaaniuttakin – kuten kerran kesken Minskin kakkoshallissa pelatun nuorisomaajoukkuepelin. Pelin tuoksinassa hallin katsojien joukkoon oli eksynyt lintupoloinen, mistä lie katossa olleesta reiästä.
– Kato, lintu! Arima oli huudahtanut yhtäkkiä Suomen vaihtoaitiossa ja osoittanut sormellaan hallin kattorajaa, vilpittömän ihmeissään.
Koko pikkuleijonien vaihtopenkki oli revennyt nauramaan.
”Halusimme voittavaan joukkueeseen. Halusimme päästä näyttämään, kuinka kovia kundeja oikeasti olimme.
Hauskalla kundilla oli myös hauskat huvit. Kuten 1970- ja 1980-lukujen kiekkokulttuuriin kuului, myös Arima ja monet muut Jokerien pelaajat säntäsivät usein iltaisin viihteelle. Nuoret narripelaajat käyttivät ryyppyilloistaan nimitystä ”korkean paikan leiri”.
Sattuipa sitten eräänä ottelupäivänä niin, että Arima mennä oksensi heti Jokerien aamuharjoitusten jälkeen. Hänellä oli niin kauhea krapula, että huoltajat suosittelivat illan liigaottelusta vetäytymistä. Mutta Arima päinvastoin saikin aamupahoinvoinnistaan itselleen niin rajun syyllisyyden tunteen, että se suorastaan lennätti miestä illalla: kolme tähteä, syvä kumarrus ja sitten lepäämään!
Siinä oli samanlaista ammattilaismentaliteettia, johon varsinkin NHL:n kanadalaiskiekkoilijat nojasivat noina aikoina. Edellispäivän tai -yön tapahtumilla ei ollut niin kauan mitään väliä, kunhan peli seuraavana iltana toimi.
Kanadalaista, ennakkoluulotonta mentaliteettia Arima imi erityisesti kaveriltaan Melametsältä, joka oli oppinut sitä kaudella 1978–79 Pohjois-Amerikassa pelatessaan. Seuraavat kaksi kautta kaksikko vielä pelasi yhdessä Jokereissa.
– Me oltiin kummatkin aika ärhäköitä kavereita. Kaukaloon hypättyämme halusimme aina näyttää, Melametsä sanoo.
Tony Arima (vas.) ja Anssi Melametsä siirtyivät suuren kohun saattelemina HIFK:hon 1981. Tehokaksikko palasi Jokereihin kaudeksi 1989-90.
Tuli kesä 1981, syntyi valtaisa kohu. HIFK värväsi Jokereilta kertaheitolla Ariman ja Melametsän sekä puolustaja Aarre Kourulan. Siihen aikaan pelaajien seurauskollisuus oli erittäin vankkaa, eikä varsinkaan paikalliskilpailijoiden välisiä siirtoja pidetty mahdollisina. Kuten odotettua Jokerien kummisetä Aimo Mäkinen ei katsonut kaappausta hyvällä, vaan haastoi HIFK-kollegansa Mobergin taisteluun.
– Siihen aikaan siirtokorvaus yhdestä pelaajasta oli SM-liigan sääntöjen mukaan 100 000 markkaa. Mutta Mäkinen oli pelannut kabinettipeliä tiettyjen kiekkopomojen kanssa ja väitti sitten, että siirtomaksut olisivatkin juuri tuona kesänä tuplattu. Sanoin heti, ettei ikinä onnistu, Moberg kertoo.
– Kun mikään järkipuhe ei auttanut, meidän oli vietävä asia käräjäoikeuteen, jossa tietysti voitimme jutun.
Arima ja Melametsä halusivat HIFK:hon paitsi parempien pelaajapalkkioiden myös parempien menestysmahdollisuuksien vuoksi.
– Jokerit oli siihen aikaan usein sarjan hännillä. Halusimme voittavaan joukkueeseen. Halusimme päästä näyttämään, kuinka kovia kundeja oikeasti olimme, Melametsä korostaa.
Ja he myös näyttivät.
Kasarivuosikymmenen edetessä Arima päätti ottaa itseään niskasta kiinni ja raahautua viimein autokouluun. Kun HIFK-hyökkääjä sitten oli starttaamassa jännittävälle insinööriajolle, hänen viereensä istahtanut katsastusinsinööri tuumasi: ”Sä taidatkin olla Tony Arima HIFK:sta?”.
– Näin on, Arima vastasi.
– No, jospa käydään ensin kioskin kautta hakemassa iltapäivälehdet, niin mulla on jotain tekemistä sinun huristellessasi puolisen tuntia miten huvittaa. Ajele nyt sen verran edes, siis ihan noin muodon vuoksi, kiekkoinnokas insinööri päätti.
TPS:n Hannu Virta yrittää kammeta Tony Arimaa maalin edestä. Kuva tammikuulta 1988.
Oli tämä tapaus urbaanilegenda tai ei, Arima nousi HIFK:ssa laajasti tunnetuksi ja kunnioitetuksi tähdeksi, urheilujulkkikseksi.
Vuosien 1981–88 aikana Arima oli viidesti mitaleilla. Ainoan Suomen mestaruutensa hän voitti 1983, jolloin HIFK kaatoi ikimuistoisessa finaalisarjassa Jokerit, kuinkas muutenkaan.
– HIFK:ssa oli pirun nastaa pelata. Varsinkin mestaruusvuonna meillä oli huippujengi, joka ei suostunut luovuttamaan koskaan. Vaikka saatoimme olla joskus kolmekin maalia tappiolla, uskomme voittoon ei horjunut yhtään, Melametsä kertoo.
Kolmella kaudella yli 40 tehopistettä (runkosarjapelejä oli lähes puolet vähemmän kuin nykyään) sivaltanut Arima joutui jättämään Sarajevon olympialaiset 1984 loukkaantumisen vuoksi väliin, mutta vuotta aiemmin hän oli mukana Länsi-Saksan MM-kisoissa. Ja kun Arima oli paikalla, aina myös tapahtui – tuolloin tiettävästi myös Leijonien päävalmentajan Alpo Suhosen aloitteesta.
Länsi-Saksaa vastaan Suhosen kerrotaan usuttaneen Ariman vastustajan jättiläiskokoisen Erich Kühnhacklin kimppuun. Vaikka saksalaiskiekkoilun ikoni oli yli 20 senttiä Arimaa pitempi, ei tämä sammumaton sisupussi väistellyt häntäkään. Lopputulos ei mairitellut Arimaa, mutta sillä ei ollut merkitystä. Vain sillä oli, että hän yritti jälleen sytyttää muuta joukkuetta rohkeudellaan.
Tony Arima pelasi MM-kisoissa 1983. Länsi-Saksan Harold Kreis ja Tony Arima MM-jäällä Münchenissa, Länsi-Saksassa huhtikuussa 1983.
Anssi Melametsä (keskellä) juhlii tehtyään maalin Suomi-Kanada-ottelussa MM-kisoissa huhtikuussa 1983 Dortumundissa, Länsi-Saksassa. Vasemmalla Tony Arima.
”Tony myönsi joka kerta virheensä, eikä hän koskaan selitellyt mitään. Hän oli sydämeltään niin stadilainen, ettei koskaan sopeutunut maalle.
HIFK oli 1980-luvulla poikkeuksellinen suomalaisjoukkue. Pelaajista useimmat eivät ottaneet taka-askelia harjoituksissakaan, vaan omia miehiä taklattiin yhtä väkevästi kuin vastustajia peleissä, surutta.
– Välillä treeneissämme myös tapeltiin, Moberg kertoo.
HIFK-henki lähti kehittymään kanadalaisesta Carl Brewerista, joka pelasi kauden 1968–69 seurassa ja opetti samalla pohjoisamerikkalaista kiekkokulttuuria stadilaisille. Seuraavalla vuosikymmenellä imagoa jalosti erityisesti tiukkasieluinen päävalmentaja Seppo Liitsola.
– Sen jälkeen olikin sitten Tonyn ja Allun vuoro nousta HIFK-hengen symboleiksi, Moberg näkee.
– Kumpikin ajoi aina täysillä päin laitaa, mutta siinä oli se logiikka, että näin he välttyivät myös loukkaantumisilta. Jos kaukalossa rupesi pelkäämään tai varomaan, siinä kävi itselle köpelösti.
Arvostettu HIFK-suuruus ei voi ymmärtää niitä nykypelaajia, jotka kääntävät laidan lähellä raukkamaisesti selkänsä taklaajalle.
– Tarkoitushakuiset selän kääntämiset ovat aivan hirvittävä juttu jääkiekon kannalta. Niistä pitäisi jakaa aina käytöskymppejä, Moberg alleviivaa.
Tony Arima tuulettaa maaliaan HIFK-Jokerit-ottelussa maaliskuussa 1983.
Hänen mukaansa Arima ja Lähteenmäki väänsivät usein keskenäänkin, ja kerran seuran pikkujouluissa kaksikko jopa tappeli kunnolla. Todellisen kohun Lähteenmäki aiheutti, kun hän löi Jokerien nuorelta pelaajalta Petri Lampiselta hampaat sisään ilman todellista syytä.
– Kaksikolla oli ylilyöntejä, mutta pääpiirteittäin heidän tekemisiään ohjasi vain yksi, tärkeä motiivi: he halusivat puolustaa omiaan.
Kun Södertäljen kookas maajoukkuepakki ajoi HIFK-pakin harjoituspelissä pystyyn, pienikokoinen Lähteenmäki nuiji vastustajan sairaalakuntoon. Ja jos joku kävi siviilissä vinoilemaan HIFK:n ykköstähdelle, huimasta suosiosta myös Helsingin yöelämässä nauttineelle Matti Hagmanille, Lähteenmäki ja Arima olivat empimättä nyrkit pystyssä.
He olivat valmiita suojelemaan isäntäänsä kuin mafiasotilaat donejaan. Kaksikolle Hakki oli – kuten useille muillekin – eräänlainen kummisetä.
– Tonyn ja Hakin suhde kiintyi sitä mukaa, kun heidän yhteispelinsä kaukalossa parani. Mutta vaikka Tony teki kaukalossa ja siviilissä kaikenlaista, HIFK:ssa hänen ensisijainen tehtävänsä oli maalinteko – ja se oli tietysti myös Hakin tahto. Tästä ei ollut kahta kysymystäkään, Moberg painottaa.
Parhaimmillaan 23 maalia runkosarjassa iskenyt Arima viihtyi maalin edustalla. Koska mies ei pelännyt ahtaita välejä eikä mustelmia, tulosta syntyi. Tosin ei hänkään seissyt aina mielellään maskissa – ainakaan ylivoimapelin aikana, koska HIFK:n pakkilegenda Pertti Lehtonen ampui tulisella ruoskallaan usein päänkorkuisia kuteja.
Välillä Arimalla oli selkä hellänä, välillä häneltä saattoi murtua sormikin. Ja sen kerran kun hän erehtyi pyytämään matalampia laukauksia Lehtoselta, puolustaja yhdessä Hagmanin kanssa muistutti oitis:
– Turpa kiinni! Pysy vaan siellä (maskissa), siitähän sulle maksetaan!
Eikä Arima perääntynyt.
Tony Arima ikimuistoisissa Tappara-kamppailuissa Ari Lähteenmäen kanssa Timo Jutilaa vastaan.
Vanha kunnon old school -henki kukoisti HIFK:ssa, ja seurapomo Moberg olikin usein lirissä rauhattomiksi sieluiksi sanottujen tähtiensä kanssa. Herrat Hagman, Arima, Lähteenmäki ja kumppanit pitivät usein niin sanottuja kenttäpalaverejaan Helsingin yössä.
– Jos yövyimme joukkueen kanssa vaikkapa Oulussa, ei tarvinnut lyödä vetoa siitä, pysyisivätkö kundit kiltisti hotellihuoneissaan. No, kerran sitten Tony myöhästyi jopa paluulennolta, ja siihen oli toki puututtava, Moberg kertoo.
– Vaikka katoamistemppuja oli ja vaikka meillä oli ajoittain kahnauksia keskenämme, niin loppujen lopuksi tällainen hurri tuli hänen kanssaan hyvin toimeen. Eikä haitannut, vaikka hän tykkäsi lisäksi herravihasta.
Tähtiensä kohdalla Moberg luotti kuitenkin lähtökohtaisesti ennemmin puheeseen kuin koviin sanktioihin.
– Puhuimme asioista suoraan, koska nimenomaan suora puhe toimi heidän kanssaan. Tony myönsi joka kerta virheensä, eikä hän koskaan selitellyt mitään. Hän oli aina valmis kantamaan vastuunsa, vuoteen 2001 asti HIFK:n operatiivisessa johdossa työskennellyt Moberg rummuttaa.
– Toisinaan puhutteluni jälkeen hän saattoi vain todeta, että tuli vähän hölmöiltyä, mutta jatketaan hommia. Ja hänen ilmeensä ei värähtänytkään.
Kovana harjoittelijana tunnettu Arima ei itkenyt kohtaloaan, kun hän aikanaan joutui maksumieheksi rikottuaan vahingossa astioita Jokerien pikkujouluissa – ripaskaa pöydällä tanssittuaan. Arima ei myöskään tulistunut, kun Moberg kauden 1987–88 jälkeen kertoi hänen saavansa potkut seurasta. Törttöilykiintiö oli täyttynyt.
– Sitäkään asiaa ei tarvinnut pehmitellä Tonylle. Hän kohtasi asian kuin asian selkä suorana, HIFK:n päävalmentajaksi kesällä 1987 siirtynyt Pentti Matikainen linjaa.
Ariman kohtalo HIFK:ssa oli raju, mutta hänen tähteytensä ei siihen sammunut.
Jussi Lepistö (vas.), Matti Hagman ja Simo Saarinen onnittelemassa selin kuvaajaan olevaa Tony Arimaa 1988.
Oli syksy 1990. Illan pimeinä tunteina lahtelaisessa Faarao-nimisessä ravintolassa räjähti, kun ensimmäistä kauttaan paikallisessa SM-liigaseurassa Hockey-Reippaassa pelannut Tony Arima astui ovesta sisään.
– Kuka täällä on Keijo Kousa? Arima huuteli ympäriinsä tiukkasanaisesti.
Helsinkiläisen silmissä paloi viha hänen etsiessään Kuusysin menestynyttä SM-sarjajalkapalloilijaa Kousaa, nykyisen HIFK-puolustajan Mikko Kousan isää. Keijo Kousa oli mennyt erehdyksissään haukkumaan Hockey-Reippaan sentteriä Matti Hagmania ylimieliseksi stadilaiseksi. Siitäkös Arima oli riemastunut.
Kun Arima lopulta löysi Kousan, hän kävi heti tämän kimppuun.
Ja taas kerran Arima oli päätynyt puolustamaan itselleen rakasta HIFK-henkeä. Sitä vastaan hän ei halunnut minkään asettuvan.
Arima pelasi kaudet 1988–90 Jokereissa, kunnes siirtyi Lahteen. Hyökkääjän päätökseen vaikutti keskeisesti se, että Hagman päätti jatkaa Hockey-Reippaassa kauden 1989–90 jälkeen. Tuolla kaudella Arima oli vielä Anssi Melametsän kanssa idoli Jokerien tulevaisuuden suurlupauksille kuten nuorelle Teemu Selänteelle.
– Kun itse tapasin Tonyn ensimmäisen kerran, joskus kauden 1989–90 aikana Hagmanin luona, hän alkoi heti painia kanssani, heh, Hockey-Reippaan ex-kapteeni Jarkko Piiparinen naurahtaa.
– Tony halusi ilmeisesti näyttää maalaisille pelin hengen. Mutta kun Hakki kertoi pelaajataustani, olimmekin jo parhaita kavereita keskenämme. Onneksi pääsimme sitten pelaamaan yhdessä, sillä Tony oli aivan huipputyyppi.
Piiparisen mukaan Arima toi Hagmanin kanssa voittamisen kulttuuria Lahteen.
– Tony veti aina täysillä peleissä, eikä halunnut kenenkään lipsuvan treeneissäkään. Tonyn vaatimustaso oli pirun kova: saman ketjunkin jätkä sai kuulla kunniansa heti jos nosti selkänsä pystyyn, Piiparinen kertoo.
Liekö voitontahtoiselta Hagmanilta perittyä vai mitä, mutta mustavalkoinen Arima halusi kaiken olevan eksaktisti. Vastapainoksi hän osasi ottaa jäällä myös rennosti, huumorintajuunsa nojaten.
Lahdessa hänen ei enää tarvinnut todistella kenellekään mitään.
Matti Hagman (taustalla, numero 20) ja Tony Arima muodostivat HIFK:ssa pelätyn ja tehokkaan kaksikon. Yleensä Hagman syötti ja peloton Arima kauhoi kiekot sisään maalin läheltä.
Tampereen Hakametsän jäähalli oli vähintäänkin puoliksi tyhjillään Tapparan ja Hockey-Reippaan kohdatessa 1990-luvun alkupuolella. Kesken pelikatkon vierailijoiden Tony Arima kiipesi vaihtoaitiossa olevan penkin päälle ja huusi täysillä katselijoiden suuntaan:
– Jumalauta, kaikuuko täällä? Vai kuulenko mä omiani?
Kun TPS saapui Lahteen, Arima halusi härnätä yhdessä ketjukaverinsa Jari Multasen kanssa vierailijoiden tarkkapyssyistä Kai Suikkasta. Kaksikko hiipi alkuverryttelyn aikana hyökkääjän lähelle ja alkoi taivutella mailojaan.
– Me muuten lauotaan sua lujempaa. Kato vaikka! he huutelivat hihittäen Suikkaselle.
Jekuistaan kuuluisalla Arimalla oli tilannekomiikka hallussa jo HIFK:ssa. Kaudella 1984–85 Arima istui joukkueen pukukopissa heti sisäänkäyntioven takana – paikassa, josta ei nähnyt fläppitaululle. Kun Timo Haapaniemi oli ennen peliä piirrellyt taas ohjeitaan taululle, hän vielä tiedusteli pelaajilta, jäikö kenelläkään mitään kysyttävää. Arima viittasi.
– Sitä vaan, että enhän mä ollut sun tiellä? Arima heitti pokerinaamaisena Haapaniemelle.
Lahdessa Arima tutustui toiseen vaimoonsa, lahtelaiseen radiotyöntekijään, jonka kanssa hän sai kaksi lasta. Aiemmassa liitossaan Arimalla oli niin ikään tehnyt kaksi lasta.
– Tonyn vielä pelatessa en ymmärtänyt, miten suuri asia jääkiekko saattoi olla yhdelle ihmiselle. Ei se näkynyt Tonystä mitenkään ulospäin, sillä kotona hän ei todellakaan ollut kovanaama. Hän oli mitä lapsirakkain isä, jolle kaikki ihmiset olivat samanarvoisia, lahtelainen ex-vaimo kertoo.
Jääkiekko oli kouluja käymättömälle, sen rinnalla vain hanttihomma tehneelle katupojalle kuin uskonto ja jäähalli kuin turvakoti. Siellä hän oli oma itsensä.
Arima pelasi Hockey-Reippaan paidassa kausilla 1990–92 sekä neljä peliä kaudella 1993–94.
SM-liigakausi 1993–94 oli vasta aluillaan, kun Frank Moberg soitti Hockey-Reipasta edustaneelle Arimalle, takavuosien luottomiehelleen. HIFK oli pelannut kauden selvästi alakanttiin. Hyökkäyspeli ei toiminut, eikä ryhmästä ollut fyysiseksikään pelotteeksi.
– Tony, tule tänne ja tee ihan mitä tahansa, jotta jengi heräisi. Tule kotiin! Moberg pyysi.
Vahvassa fyysisessä kunnossa ollut Arima ei epäröinyt. Tiikeri oli salaa toivonut häntänsä olevan yhä HIFK-oven välissä, koska hän kaipasi vielä uutta nostetta uralleen. Hän halusi kotiin – ja putosikin kuin kissa jaloilleen. Sopimus syntyi.
Heti avauspelissä kohahti. Kun Arima sai kaksiminuuttisen, helsinkiläisyleisöstä moni taputti seisaaltaan hänelle. Se kun oli Ariman 600. jäähyminuutti SM-liigassa.
– Tony oli treeneissäkin vanha kunnon itsensä. Hän ajoi täysillä omiensa päälle, koska nuorten pelaajien oli ansaittava joukkueen vanhempien pelaajien kunnioitus. Mutta Tony piti myös siitä, että häntä itseäänkin taklattiin lujaa harjoituksissa. Ei hän siitä välittänyt tai suuttunut, silloinen joukkuetoveri Mika Kortelainen sanoo.
Juuri tuolla kaudella HIFK:n edustusjoukkueeseen nousi muuan Jere Karalahti, Tapulikaupungissa kypsynyt lahjakas puolustaja. Sattuipa sitten niin, että eräässä HIFK:n tilaisuudessa Arima kävi Karalahden päälle. Arima halusi opettaa hänelle joukkueen hierarkiasta.
Nujakkaan kulminoitui paljon, siinä nähtiin eräänlainen HIFK:n sisäinen sukupolvenvaihdos: yksi värikäs jätkäpersoona oli pian jättävä kaukalot, toinen puolestaan tuleva tilalle.
Kauden edetessä Arima tajusi sisimmässään liigauransa päättyvän. Vaikka hyökkääjä kuinka peitteli siitä syntynyttä pahaa oloaan, osasivat ainakin jotkut nähdä hänen lävitseen.
– Minulla syntyi sen kauden aikana tunne, että Tony jollain tavalla pelkäsi uran jälkeistä elämäänsä. Nimittäin mitä pitemmälle kausi eteni, sitä enemmän hänen käyttäytymisensä alkoi muuttua. Hän ei ollut enää aivan oma itsensä, Kortelainen näkee.
Tuomarit välissä, kun HIFK:n Tony Arima (vas.) ja Jokereiden Chuck Luksa ottivat yhteen lokakuussa 1981.
Vuodet vierivät, yksi vuosikymmenkin. Kunnes koitti joulukuun alku 2005. Silloin entinen lahtelaiskiekkoilija Erkki Mäkelä vastasi yllättävään puheluun.
– Tony soitti. Olin hieman hämillänikin, sillä en ollut kuullut hänestä mitään vuosiin, Mäkelä kertoo nyt.
Ei Arimasta ollut kuullut moni muukaan, eivät edes entiset pelikaverit. Arima oli kiekkoilut kauden 1994–95 vielä osittain HIFK:ssa, mutta joutui silloin hakemaan peliaikaa myös 1. divisioonan Karhu-Kissoista sekä Kalajoen Junkkareista, jossa oli piipahtanut jo 1992–93. Seuraavalla kaudella Arima nähtiin joissakin Kotkan Titaanien ja Helsinki Lightningin otteluissa, kunnes keväällä 1996 hän päätti lopullisesti jättää kaukalot nuoremmilleen.
Arima jätti ne pää pystyssä, mutta silti pian lopettamispäätöksensä jälkeen hän katosi monilta jäljettömiin, ikään kuin maan alle.
– Puhelun aikana rupattelimme Tonyn kanssa niitä näitä. Hän sanoi muuttaneensa takaisin Orimattilaan ja elämänsä olevan vaihteeksi raiteillaan. Puhuimme, että pitäisi tavata pian ja muistella menneitä, Mäkelä kertoo.
– Itselleni jäi jutustelustamme tosi hyvä mieli, koska sen perusteella Tonyn asiat todella vaikuttivat olevan mainiosti.
Mutta eivät ne olleet.
Lensin matalalla, liian matalalla... Voi törmätä johonkin, niellä koukun ja kohonkin... Nousin ylemmäksi ja kaikki hidastui... Muuttui pieneksi, ymmärrän, koska näen nyt enemmän. (Sanat laulusta Lensin matalalla 2, Eppu Normaali)
Poliisit pysäyttivät ylinopeutta ajaneen Ariman 1990-luvun lopulla. Ex-kiekkotähteä harmitti vietävästi, koska tiesi saavansa tuntuvat sakot.
– Ariman Tony, niinkö? poliisi kysäisi kuljettajalta tämän paperit nähtyään.
– Näin on.
Oli hetki hiljaista. Sitten poliisimies tokaisi: ”No, turvallista matkaa. Ajelepa jatkossa hieman rauhallisemmin”.
Tony Tiikeriä ei ollut unohdettu – yhä tänä päivänäkin hänen nimeensä voi törmätä vaikkapa sanaristikkotehtävissä. Mutta Tony itse oli unohtanut entisen itsensä. Tai ainakaan hänellä ei ollut enää otetta omaan itseensä.
– Tony oli mitä luotettavin ja parhain kaveri. Joskus häntä totta kai ketutti elämän eri asiat, kuten ketä tahansa meistä, mutta ulospäin mitään pahoinvointia ei näkynyt, kertoo Tonyn ex-vaimon veli.
Pienikokoinen Arima pelasi kuin suuri mies, loukkaantumisistaan muille valittamatta. Tässä hän pukee varusteita ylleen toiseksi viimeiseksi jääneellä HIFK-kaudellaan 1993.
Arima oli taitava peittelemään aitoja tunteitaan. Katujen kasvatin ylpeys ei antanut periksi puhua kiperistä asioista, hän mieluummin puri hampaitaan yhteen ja nielaisi kerran, kahdestikin.
– Tony kävi uransa jälkeen HIFK:n toimistolla juttelemassa niitä näitä, monena eri vuotena. Hän vaikutti aina iloiselta ja hyvinvoivalta, Frank Moberg sanoo.
– Viime vuosina olen tuntenut kuitenkin syyllisyyttä siitä, etten nähnyt hänen lävitseen. Hän oli siinä, mutta en osannut päästä sisälle. Totuushan on, ettei Tony ollut sopeutunut jääkiekon ulkopuoliseen elämään. Ihan sama, olisiko kyse ollut huoltajan hommista tai juniorivalmentamisesta, hänelle olisi joka tapauksessa pitänyt tarjota töitä – nimenomaan jääkiekosta, jota hän rakasti, Moberg suomii itseään.
Suotta.
Tuohon aikaan jääkiekkoilijoilla ei ylipäätään ollut sellaista tukiverkostoa takanaan kuin nykyään. Nyt pelaajat saavat nauttia yksilöläheisestä, aidosta henkisestä valmennuksesta jo uransa aikana, ja uran jälkeen heille on tarjolla kiekkotöitä eri tavalla kuin ennen. On myös perustettu ex-pääsarjapelaajien Alumni, joka pyrkii auttamaan pelaajia elämän järjestämisessä peliuran päätyttyä.
Mutta aiemmin moni jäi lentämään matalalla - ja syntyi liian monta turhaa, julmaa tarinaa.
Aamu sarastaa, öiset hetket varastaa... Meidät valoon hukuttaa, meidät nukuttaa. (Kaikki häipyy on vain nyt, Eppu Normaali).
Orimattilaan asetettuaan Arima oli tehnyt lähinnä rakennusalan töitä ja viljellyt vadelmia. Maaseudun rauhassa Arima viihtyi rakkautensa vuoksi, mutta lannan tuoksuun hän ei kunnolla sopeutunut. Hän kaipasi Helsingin pakokaasutuoksuja, sen arvaamattomien katujen jännitystä, kunnon adrenaliinilatausta.
Vaikka Arima oli mitä vaatimattomin persoona, eikä hän koskaan ollut rahan perässä juoksija, pudotus HIFK:n ykkösketjusta raksamieheksi oli raju.
– Välillä Tony viihtyi hyvin Orimattilassa. Hän veti paikkakunnan pojille sählytreenejä ja huokui iloisuutta. Mutta hän oli sydämeltään niin stadilainen, ettei koskaan kotiutunut maalle, ex-vaimo summaa.
Ariman sisällä ollut herkkyys puski väkisin esiin, varsinkin avioeron jälkeen. Herkkyyttään peitelläkseen hän tarttui usein myös pulloon. Tarpeettoman usein.
Tony Arima on haudattu Maunulan uurnalehtoon.
Kun sitten 9. joulukuuta 2005 koitti, Tiikerin silmistä oli sammunut palo viimeistä liekkiä myöten. Arima ei enää jaksanut katsoa tulevaisuuteen.
Ahdistavassa hiljaisuudessa luonnonlapsi oli toimimassa vastoin oppejaan, raukkamaisesti, mutta ei hän taatusti tarkoittanut kenellekään mitään pahaa.
Arima ei halunnut olla armoton kuin itselleen.
Siksi hän potkaisi tuolin altaan – ja putosi lopulliseen tyhjiöön.
Syntyi hiljaisuus, joka ei täyty sanoilla tänäkään päivänä. Hetki oli liian kuristava.
Mutta tälläkin tarinalla on opetuksensa: niiden nykyisten suomalaiskiekkoilijoiden, jotka kuvittelevat olevansa kaukalossa viimeisen päälle rohkeita ja itsensä täysillä likoon laittavia joukkuepelaajia, kannattaisi vetää kättä lippaan ja vierailla Ariman haudalla Helsingissä. Se voisi tuoda ajatteluun uutta, symbolista perspektiiviä.
Kuusi jalkaa ylempänä legenda ei nimittäin ole kuollut mihinkään.
Kuka
Tony Matti Juhani Arima
Tony Arima, HIFK, syksyllä 1994.
Syntyi: 9.4.1961 Helsingissä.
Kuoli: 9.12.2005 Orimattilassa.
Perhesuhteet: Oli kahdesti naimisissa, yhteensä neljän lapsen isä.
Ammatit: Jääkiekkoilija, sekatyömies.
NHL-varaus: Colorado Rockiesin 8. kierroksen varaus kesältä 1981.
Ura hyökkääjänä: Jokerit 1979–81, HIFK 1981–1988, Jokerit 1988–90, Hockey-Reipas 1990–92. Vantaa Hockey Team (1. div.) 1991–92, Kalajoen Junkkarit (1. div.) 1992–93, Reipas Lahti ja HIFK 1993–94, HIFK, Junkkarit, Karhu-Kissat (1. div.) 1994–95. Helsinki Lightning (2. div.) ja Kotkan Titaanit (1. div.) 1995–96.
Saavutuksia: SM-kultaa 1983, SM-hopeaa 1986 sekä SM-pronssia 1982, 1987 ja 1988.
Maajoukkueessa: MM-kisat 1983. Kaikkiaan 31 A-maaottelua.
Fakta
Ura SM-liigassa
Runkosarjassa
Ottelut: 504. Pisteet: 380 (203 maalia + 177 syöttöä). Jäähyminuutit: 646.
Pudotuspeleissä
Ottelut: 44. Pisteet: 30 (15 maalia + 15 syöttöä). Jäähyminuutit: 63.