Entinen huippufutaaja Juuso Simpanen on nyt huipulla ultrajuoksijana - Urheilulehden parhaat - Ilta-Sanomat

Uupunut futislupaus nousi vuorelle Thaimaassa ja valaistui – nyt Juuso Simpanen juoksee 16 tuntia yhtä soittoa ”masokistin unelmaa”

Yksitoista vuotta sitten Juuso Simpanen poseerasi Urheilulehden kannessa yhtenä maan kovimmista jalkapallolupauksista. Nyt hän on Suomen paras ultrajuoksija, joka tavoittelee maailman huippua armottomassa lajissa.

– Ultrajuoksun tuomia fiiliksiä on hyvin vaikea sanoin kuvata. Ne pitäisi kokea itse, Juuso Simpanen sanoo.


18.9. 9:41

Kello lähenee keskipäivää.

Aurinko paahtaa porottavana Lapin taivaalta ja lämpötila on hellelukemissa.

Olosuhteet ovat armottomat NUTS Ylläs Pallas -kilpailun urakkaan.

■ Artikkeli on julkaistu alkujaan Urheilulehdessä 34/2021. Löydät lehdestä joka viikko samanalaisia pitkiä ja laadukkaita juttuja. Tilausohjeet ovat täällä.

Juuso Simpasella on alkamassa 164,2 kilometrin mittainen taival Hetasta Ylläkselle. Pitkän matkan aikana tuntureita kavuttaisiin helteessä ylös ja alas yhteensä noin 4 000 lasku- ja nousumetrin verran.

Simpasen tavoitteena on juosta koko matka 17 tuntiin.

Keskimäärin yksi kilometri pitäisi siis taivaltaa reiluun kuuteen minuuttiin – ja tuota tahtia täytyisi pitää yllä noin 164 kilometrin verran.

Suoritus on lähes epäinhimillinen. Se laittaa inhimillisen suorituskyvyn äärimmilleen: kuka kestää rääkin ja kuka katkeaa?

– Mielestäni yksi osa ultrajuoksun kiehtovuutta on omien rajojensa mittaaminen, Simpanen sanoo.

– Ihminen on kuitenkin tosi kestävä otus verrattuna moneen muuhun eläimeen. Nopeita emme ole, mutta kestäviä. Pystymme uskomattomiin asioihin, jos mieli pysyy lujana vaikeillakin hetkillä.

Super Juuso. Noin luki silloisen Urheilulehden kannessa keväällä 2010.

Ultrajuoksija Juuso Simpanen on juuri se Juuso Simpanen, jonka suomalainen jalkapalloväkikin muistaa. Hän oli noin kymmenen vuotta sitten yksi kotimaisten kenttien lupaavimmista pelaajista.

– Tavoitteenani olivat Euroopan isot sarjat ja arvokisat Suomen paidassa. Sen mukaan tein mielestäni töitäkin, Simpanen kertoo.

Simpasen, 30, tarinaa ultrajuoksijana ei voi kertoa palaamatta hänen ensimmäiseen urheilijanuraansa jalkapalloilijana.

Jalkapallo alkoi vantaalaisessa esikoulussa, kun vuonna 1991 syntyneistä lapsista koottiin joukkue Tikkurilan Palloseuraan.

– Sen jälkeen futis oli aina läsnä, joku siinä kiehtoi niin paljon. Kesälomalla käytännössä jokainen päivä kului läheisellä nurmikentällä, jota kutsuttiin perunapelloksi. Futis oli ennemminkin sellaista hauskanpitoa ja kikkailua kuin tavoitteellista treeniä.

Kesälomalla käytännössä jokainen päivä kului läheisellä nurmikentällä, jota kutsuttiin perunapelloksi.

Simpasen jalkoja pallo totteli erityisen hyvin. Hän oli taitavampi kuin monet muut ikätoverinsa ja näki kentällä asioita, joita muut eivät nähneet. Eikä Simpanen ollut ainoastaan vantaalaiskavereitaan parempi, vaan taso kesti vertailun koko maan talentteihin.

– Ammattilaisuus tuli ensimmäisen kerran ajatuksiin silloin, kun aluejoukkueet koottiin. Pääsimme aluejoukkueella piiriturnaukseen ja voitimme koko homman. Tein finaalissa pari maalia ja minut valittiin tähtikentälliseen.

Jalkapallosta alkoi kehittyä muutakin kuin vain ajanvietettä. Nuoren vantaalaisen asennoituminen oli sen mukainen: seuran harjoituksia saattoivat seurata vielä omatoimiset.

Simpasesta kehittyi poikamaajoukkueiden keskikentälle vakiokasvo, jonka ura oli kovassa nosteessa.

Hänet valittiin kauden 2010 alla pelatussa liigacupin finaalissa ottelun parhaaksi pelaajaksi. Vain 18-vuotiaana hän vakiinnutti paikkansa myös Hongan liigamiehistön avauksessa ja nousi Pikkuhuuhkajiin.

– Siinä kohtaa näytti hyvältä. Oli hyvä draivi päällä niin peleissä kuin treeneissä. Futis tuntui hyvin helpolta ja onnistumiset ruokkivat itseluottamusta entisestään, mutta kesällä 2010 tuli paha polvivamma. Siitä alkoivat ongelmat.

Suomen Cup 2009. Hongan Juuso Simpanen otti lämpöä kentällä ennen ottelua.

Erinomaisesti alkanut juoksu Lapin tuntureilla on saanut kenties pahimman mahdollisen käänteen.

Ensimmäiset 30 kilometriä ovat taittuneet Simpaselta ennakoitua nopeammin, mutta kova vauhti yhdistettynä helteeseen on vienyt nestetasapainon pahasti miinukselle.

Juoksusta on tullut selviytymistä.

– Ultrajuoksu on sellainen laji, että vaikeita hetkiä tulee usein jokaiselle jossain kohtaa matkaa. Silloin pitää luoda itselle päänsisäisiä lyhyempiä tavoitteita. Itse pilkon matkan usein pienempiin osiin ja kaikista vaikeimpina hetkinä pyrin selviämään kenties vain muutaman kilometrin verran kerrallaan eteenpäin. Luotan siihen, että jossain kohtaa helpottaa.

Niin kävi myös tällä kertaa. Runsaalla juomisella ja vauhdin keventämisellä Simpanen sai pelastettua tilanteen.

Neste imeytyi kroppaan ja kaikki muuttui.

Selviytymistaistelu muuttuu hetkessä taivaalliseksi tunteeksi: juoksu tuntuu helpolta ja ympäröivän luonnon kauneus näyttäytyy aivan eri tavalla.

– Ultrajuoksut ovat usein koettelemuksia, mutta ei kyse ole pelkästä kärsimyksestä. Eihän sitä muuten haluaisi juosta. Paljon enemmän on juoksun aikana positiivisia tuntemuksia, mutta toisinaan nuo tunteet tulevat vaikeiden hetkien kautta.

Ultrajuoksua on kuvattu tunteiden vuoristoradaksi, missä juoksijat oppivat uusia asioita itsestään. Aikaa tutustua omiin ajatuksiin riittää vuorokaudenkin mittaisissa juoksuissa.

Simpanen kertoo, että ison osan juoksusta hän pyrkii tarkkailemaan oloaan, hengitystään ja huolehtimaan riittävästä nesteytyksestä ja energiansaannista.

Toisiaan ajatuksissa pyörivät arkielämän asiat.

Sitten päähän saattaa tulla ihmetys siitä, ”mitä hemmetin järkeä ultrajuoksussa on”.

Pahimmillaan kyse on selviytymisestä, jolloin kaikki tuntuu pahalta ja mieli käskee lopettaa rääkin.

Huippuhetket ovat euforisia tunteita, jolloin juoksu on Simpaselle paras asia maailmassa.

– Ultrajuoksun tuomia fiiliksiä on hyvin vaikea sanoin kuvata. Ne pitäisi kokea itse, Simpanen sanoo.

Yhä useampi onkin päässyt kokemaan ultrajuoksun tuomia äärimmäisiä elämyksiä.

Ultrajuoksuliitosta kerrotaan, että iso osa ultrajuoksutapahtumista myydään nykyisin loppuun ja lajin harrastajamäärä lasketaan jo tuhansissa. Viimeisen kymmenen vuoden aikana harrastajamäärän arvioidaan kolminkertaistuneen.

Varsinkin maratoneilta siirrytään herkästi yhä pidemmille ja trendikkäämmille ultra- ja polkujuoksupoluille.

Ultrajuoksun tuomia fiiliksiä on hyvin vaikea sanoin kuvata. Ne pitäisi kokea itse.

Simpasen kohdalla lajivaihdos oli reippaasti radikaalimpi – ja tuli puskista hänelle itselleenkin.

Hongan lupauksen debyyttikausi 2010 oli ottanut takapakkia polvivammasta. Jälkikäteen Simpanen on ymmärtänyt, että pelasi uransa parhaimmat pelit vain 18-vuotiaana.

Hongan nutussa huhtikuussa 2010.

– En ole aivan varma, miksi niin kävi. Polvivamman jälkeinen kausi oli ihan ok, mutta samaa virettä en löytänyt. Oli joitain muitakin pikku kolhuja ja pelituntuma katosi. Putosin penkille ja sitten itseluottamuskin kärsi. Stressi kasvoi.

Urheilu on armotonta, ja ero menestyksen ja häviön välillä voi toisinaan olla kiinni pienistä asioista.

Simpaselle polvivamma aloitti kierteen, joka ei pysähtynyt, vaikka hän oli urheilijana kunnianhimoinen. Yksittäiset lehtiotsikot eivät vaikuttaneet, vaan isoimmat odotukset hän oli asettanut itse itselleen. Jos peli ei kulkenut, himoharjoittelijan ratkaisu oli usein harjoitella vieläkin enemmän.

Hän sanoo sen olleen nuoren miehen höntyilyä ja osin tietämättömyyttäkin.

– Otin aina raskaasti, jos olin pelannut huonosti, olimme hävinneet tai jos treeneissä ei kulkenut. Menetin helposti yöunet asioita miettiessäni. Itsekriittisyys on varmasti yksi tärkeä ominaisuus urheilijalle, sillä se pakottaa paremmaksi. Minulla se meni kuitenkin usein yli. Olisi pitänyt olla armollisempi itselleen.

Kauden 2011 jälkeen tilanne paheni entisestään, kun Simpasen asepalvelus Lahden urheilujoukoissa alkoi. Kokonaisrasitus kasvoi liialliseksi, kun Simpanen pyrki jälleen treenaamaan entistäkin enemmän ja saattoi lähteä rankan leiripäivän jälkeen harjoittelemaan.

– Jälkikäteen on helppo viisastella. Olisi pitänyt ottaa kevyemmin, sillä päätös armeijaan lähtemisestä tuossa kohtaa oli väärä ratkaisu. Oli menossa kriittiset vuodet ja olisi pitänyt pystyä keskittymään futikseen täysillä. Esimerkiksi Rasmus (huuhkajapelaaja Rasmus Schüller) jätti armeijan myöhempään ajankohtaan.

Kaudella 2012 Simpanen pelasi Hongan riveissä vielä 26 ottelussa, mutta aikaisempi loisto oli kateissa. Harjoituksissa Simpanen tunsi, ettei saanut itsestään irti parastaan.

Hän päätti siirtyä nousua Suomi-futiksen huipulle tekevän SJK:n riveihin Ykköseen, missä olisi tarjolla peliaikaa.

Seinäjoella ongelmat kuitenkin kasaantuivat: uniongelmat pahenivat, vatsa vaivasi ja puhti oli kentällä poissa. Myös motivaatio alkoi olla hakusessa.

Hän ei pelannut SJK:n riveissä yhtään ottelua.

Simpanen kävi verikokeissa, jonka jälkeen lääkäri kertoi nuoren miehen olevan ylirasitustilassa.

Nuori jalkapallolupaus koki, että täydellinen paussi jalkapallosta olisi paikallaan. Kesken kauden 2013 Simpanen kysyi SJK:n johdolta, voisiko purkaa sopimuksensa. Se tehtiin yhteisymmärryksessä.

– Lähdin Thaimaahan, enkä tehnyt mitään. Alkuperäinen ajatus oli, että otan hetken rauhassa ja palaisin kentille kaudeksi 2014.

Tehtaan kenttä, Valkeakoski, 8. lokakuuta 2010. Simpanen alle 20-vuotiaiden maaottelussa Valko-Venäjää vastaan.

Eräänä päivänä Simpanen kipusi kävelylenkillään vuorelle Thaimaassa. Vuoren huipulla ei ollut gurua, jonka sanoista Simpanen valaistuisi, mutta melkein. Siellä oli kaksi brittituristia.

– He olivat ultrajuoksijoita. Juttelin heidän kanssaan ja innostuin lajista, josta en ollut aiemmin tiennyt.

Simpanen alkoi heti alas palattuaan ottaa selvää lajista tarkemmin ja ilahtui huomatessaan, että Suomessakin järjestetään ultrajuoksutapahtumia.

Liekki urheilua kohtaan alkoi jälleen palaa.

Thaimaan-matkan aikana ylirasituksen oireet alkoivat hävitä ja eläintuotteiden poistaminen ruokavaliosta auttoi suolistovaivoihin.

Simpanen alkoi tehdä yhä pidempiä lenkkejä.

–Jalkapallossa en koskaan ollut kovin räjähtävä tai nopea, mikä oli tietenkin ongelma. Kestävyyspuolella sen sijaan olin aina testeissä joukkueen kärkeä. Huomasin, että pystyin nopeasti nostamaan juoksumääriä ja olin futisaikoinakin nauttinut pitkistä palauttavista lenkeistä.

Suomeen palattuaan hän ei edelleenkään ollut tehnyt päätöstä tulevaisuudestaan, mutta paluu jalkapalloon alkoi tuntua yhä etäisemmältä.

Juoksussa hän olisi oman itsensä herra. Harjoittelisi omien aikataulujen mukaisesti ja olisi tilivelvollinen vain itselleen.

Jalkapalloammattilaisen arki olisi täydellinen vastakohta. Se tarkoittaisi paluuta muiden määrittämiin aikatauluihin, harjoituksiin ja kontrolloituun elämään, joista oli aiemminkin kertynyt stressiä.

– Lopulta päätin, että on aika katsella jotain muuta. Olihan se iso ja vaikea päätös, sillä valtaosan elämästä olin tehnyt yhden ainoan asian eli jalkapallon eteen. Ikää ei kuitenkaan tuossa kohtaa kovin paljon ollut.

Uusi, se oikeampi unelma, oli kuitenkin hahmottumassa.

Simpanen osallistui loppukesällä 2015 ”Masokistin unelma” -nimiseen ultrajuoksukilpailuun. Hän voitti debyyttijuoksunsa, kun sata kilometriä taittui aikaan 8.22.39.

– Noin 70 kilometrin kohdalla tie nousi pystyyn, mutta selvisin vaikeuksista. Maalissa tunne oli uskomaton. Sen jälkeen tiesin, että tämä on se juttu, mitä haluan tehdä.

Maaliintulo on aina todella tunteikas hetki. Siinä usein kokee, että on ylittänyt itsensä.

Kello 5.04. Juuso Simpanen hölkkäilee hyvävoimaisen näköisenä maaliportille Äkäslompolossa.

Hän on alittanut 164,3 kilometrillä tavoiteaikansa ja saapunut maaliin ajassa 16.44.11. Helle vaatii kilpailussa veronsa, sillä miesten kisan 128 starttaajasta maalin saavuttaa vain 61 juoksijaa.

– Onnistuin korjaamaan nestevajauksen hyvin ja pitämään sen jälkeen hyvää vauhtia yllä. Maaliintulo on aina todella tunteikas hetki. Siinä usein kokee, että on ylittänyt itsensä. Koko kropan valtaa helpotus.

Simpanen on matkalla ylivoimainen. Toiseksi juoksee itävaltalainen Gerhard Kaufmann, joka saapuu maaliin lähes 2,5 tuntia Simpasta myöhemmin. Kolmannen sijan pokannut Jussi Vehviläinen jää lähes neljä tuntia.

Simpanen on kuudessa vuodessa kehittynyt ultrajuoksun ykkösnimeksi Suomessa.

–Vauhdit ovat vuosittain kasvaneet ja ajat parantuneet. Viime vuosina olen hakenut vauhtia lisää vähän lyhyemmillä matkoilla ja keskittynyt enemmän tehoihin määrän sijaan, sillä ulkomailla perusvauhdin pitää olla kova. Tänä vuonna olen taas juossut pidempiä matkoja.

Jotain Simpasen juoksuvauhdista kertoo viime syksynä Kankaanpäässä juostu maraton, joka taittui kovaan kansallisen tason aikaan 2.33.39.

Kestävyysurheilussa tuloksia ei saada hetkessä, eikä varsinkaan ultrajuoksun tapaisessa lajissa, joka vie kestävyysominaisuudet äärimmilleen. Simpasen mukaan urheilijoiden parhaat vuodet ovat ultrajuoksussa usein ikävuosien 35–40 välillä.

– Paljon pitää ja saa siis vielä juosta, hän naurahtaa.

Entisen jalkapalloilijan koko elämä pyörii nykyisin juoksun ympärillä: Juoksuvalmentajana pääosan elannostaan tienaava Simpanen kertoo kovilla treeniviikoilla juoksumäärien saattavan nousta jopa 250 kilometriin. Viime vuosien aikana hän on juossut keskimäärin 6 500–7 000 kilometriä.

Luvut ovat hurjia, mutta huipulle ei ylletä muuta kuin juoksemalla.

Entinen himoharjoittelija on kuitenkin viisastunut aiemmasta, eikä enää rehki liian kovaa.

– Se oli opettavainen kokemus, kun kerran veti itsensä piippuun.

Simpasen uraa ultrajuoksijana selittää paljon se, mitä hän koki jalkapalloilijana.

Hän huomauttaa, ettei jalkapallourasta jäänyt traumoja.

Simpanen ylsi jalkapalloammattilaiseksi ja se on jo saavutus, johon harva pystyy. On aivan mahdollista, että keskikenttäpelaaja pääsi jalkapallossa niin pitkälle kuin hänelle oli mahdollista. Yhtä lailla potentiaalia olisi saattanut riittää kovempaakin uraan.

Jossitella Simpanen ei halua.

–Toki Huuhkajien EM-pelejä katsoessa tuli väkisin miettineeksi, olisinko minäkin voinut olla tuolla kentällä, jos asiat olisivat menneet toisin. Joukkueessa oli kuitenkin monta vanhaa pelikaveria, Simpanen naurahtaa.

Hän uskoo, että jalkapallossa vaadittu koordinaatio auttaa vaikeakulkuisessa maastossa juoksemista. Jalkapallosta opittu kilpailullisuus ja tavoitteellisuus ovat nekin siirtyneet ultrajuoksuun.

Tärkeimmät opit tulivat kuitenkin vastoinkäymisistä kuningaslajin parissa.

– Nyt osaan kuunnella aiempaa paremmin kroppaani. On tärkeää mennä oman tuntemuksen mukaan, vaikka treeniohjelma sanoisi mitä. Olen ylipäänsä armollisempi itselleni. Jos tulee huono kisa tai treeni, niin ei sen takia enää valvo montaa yötä.

Oman itsensä kuuntelu on tuonut myös hyviä tuloksia. Maailman kärki onkin vuosi vuodelta tullut lähemmäs, vaikka uran parhaisiin vuosiin on yhä aikaa.

Polkujuoksun MM-kisoissa Simpanen oli vuonna 2018 vielä sijalla 64. Seuraavana vuonna sijoitus oli 37:s. Viime vuonna kilpailuja ei koronan takia järjestetty, mutta syksyllä edessä saattaa olla 80 kilometrin MM-kisa Thaimaassa, jos korona sallii.

Siellä Simpasen tavoite on sijoittua kymmenen parhaan juoksijan joukkoon, eli olla jo yksi maailman ehdottomista huipuista.

– Kotimaassa juostujen aikojeni perusteella sen pitäisi olla aivan realistista.

Jalkapallokenttien ”Super-Juuso” onkin ”Ultra-Juuso”.

– Mielestäni se on vain siistiä, että olen saanut mahdollisuuden urheilu-uraan kahdessa eri lajissa. Sain nähdä jalkapalloammattilaisen elämää, mistä olen todella tyytyväinen. Juoksusta on muodostunut jo paljon suurempi asia. Se on ikään kuin elämäntapa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Sisältöä ei ole vielä haettu

Tuoreimmat Urheilulehti