Palomies Joe Higgins kantoi veljensä ruumiin World Trade Centeristä - Urheilulehden parhaat - Ilta-Sanomat

World Trade Centerin terroristi-iskuista on 20 vuotta, mutta Joe Higgins kantaa yhä niiden taakkaa.

Palomies Joe Higgins kantoi 20 vuotta sitten veljensä ruumiin WTC:n raunioista – hän oli jo selviämässä traumasta, kunnes tuli uusi isku

Joe Higgins on elänyt kovan elämän.


11.9. 9:00

Jacksonville, Pohjois-Carolina

Unet tulevat aina elokuussa.

Niissä Joe Higgins on vanhalla paloasemallaan Brooklynissa. Kuolleet työtoverit ovat hengissä, ja kaikki on niin kuin elokuussa 2001.

Kun Higgins herää, häneltä kestää hetken tajuta, että mikään ei ole enää koskaan niin kuin elokuussa 2001.

World Trade Centerin terrori-iskuista on 20 vuotta, mutta Higgins kantaa yhä niiden taakkaa. Hän muistaa säkkipimeyden keskellä kirkasta päivää. Hän muistaa betonimeren sisältä kuuluvat äänet, jotka yksi kerrallaan vaikenivat.

Hän muistaa, kuinka hän kantoi raunioista veljensä ruumiin, kun se vihdoin löydettiin.

Tämä artikkeli on julkaistu ensi kerran Urheilulehdessä 35/2021. Lehden tilausohjeet löydät täältä.

Higginsin elämässä on kaksi tärkeää veljeskuntaa: merijalkaväen sotilaat ja New Yorkin palomiehet. Ne opettivat hänet tekemään asiat kunnolla ja valittamatta, mutta tragedian käsittelyyn ne eivät valmistaneet.

Higgins kärsi pitkään, kunnes hän löysi helpotuksen nyrkkeilysalilta. Hän valmensi naapurin kiltin pojan Patrick Dayn aina MM-ottelun kynnykselle asti. Kaksikko kävi pitkiä hengellisiä keskusteluja. Traumat jäivät taka-alalle.

Sitten sattui taas. Lujasti.

Patrick Day (vas.) ottelussa Charles Conwellia vastaan.

Joe Higgins, 59, puhuu kovalla äänellä ja vahvalla New Yorkin aksentilla, sellaisella kuin tv-sarjojen katuviisaat poliisit. Hän pitää itseään brooklynilaisena, vaikka hänen perheensä muutti kaupungin rajojen ulkopuolelle Freeportiin hänen ollessaan kahdeksanvuotias. Perheen isä Ed oli arvostettu palomies.

– Todella kuuluisa, sankarityyppinen palomies, Joe kuvailee.

Perheessä oli neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Naapurusto oppi tuntemaan pojat reippaina urheilijoina, joilta saattoi pyytää aina tarvittaessa apua erilaisiin hommiin. Veljistä kolmesta tuli palomiehiä, yhdestä poliisi.

Yhdysvallat voitti 1976 Montrealin olympialaisissa Sugar Ray Leonardin johdolla viisi nyrkkeilykultaa. Saman vuoden marraskuussa oli Sylvester Stallonen Rockyn ensi-ilta. Higginsin pojat valtasi nyrkkeilyinnostus. Heillä oli kotonaan säkki ja päärynäpallo, ja viikonloppuisin he pystyttivät kehän, jossa Freeportin nuoret ottivat mittaa toisistaan.

Joe menestyi New Yorkin amatööriturnauksissa, mutta nyrkkeilyura jäi, kun hän värväytyi 17-vuotiaana merijalkaväkeen. Suvun miehistä useimmat olivat palvelleet asevoimissa, mutta Joe oli ensimmäinen merijalkaväen sotilas.

– Kaikki, mitä merijalkaväessä tehtiin, on vaativaa ja fyysistä. Olin valmis siihen kaikkeen.

Yhdysvaltain merijalkaväen tunnuslause on Semper fidelis. Se on latinaa ja tarkoittaa ”aina uskollinen”. Higgins eli ja hengitti tunnuslauseen mukaan.

– Kolme kuukautta alokasleirillä muuttivat elämäni. Ne tekivät minusta miehen, joka nyt olen. En olisi luultavasti saavuttanut mitään, mitä olen saavuttanut, jos en olisi mennyt merijalkaväkeen, Higgins sanoo.

– Kun tapaan merijalkaväen veteraanin, minun täytyy puhua hänen kanssaan vain 10 minuuttia, ja tuntuu kuin olisin tuntenut hänet 20 vuotta. Sen merijalkaväki tekee.

Kun Higginsin kolmivuotinen sopimus läheni loppuaan, hän halusi uusia sen ja ryhtyä alokkaiden kouluttajaksi. Isä-Ed houkutteli pojan kuitenkin New Yorkin kaupungin palolaitoksen pääsykokeisiin. Higgins sai kokeista täydet pisteet ja aloitti 20-vuotiaana uransa palomiehenä.

Palomiehen ammatti ei ole helppo, mutta 1980-luvun New Yorkissa työ oli erityisen rankkaa. Crack-kokaiini levisi kaupungissa tuhoisasti, ja palomiehet joutuivat illasta toiseen pelastamaan addikteja palavista huumeluolista.

– Työskentelimme ghetoissa. Menin urallani luultavasti yli tuhanteen kaupunkipaloon. Kaikki polttivat sitä hemmetin crackia, ja jotkut kaupunginosat olivat aivan kammottavia. Säälin niitä ihmisiä, Higgins muistelee.

Kun Higgins oli ollut palomiehenä 12 vuotta, häntä pyydettiin kouluttajaksi. Higgins epäröi mutta suostui kun hänelle luvattiin, että hän saisi uuden koulutusohjelman käynnistyttyä tehdä edelleen vuoroja myös paloasemalla.

– Kopioin kaiken merijalkaväen ohjekirjasta ja kirjoitin uuden palolaitoksen ohjekirjan, Higgins sanoo.

– Sitten värväsin kouluttajiksi pelkästään merijalkaväen veteraaneja. No, oli siellä muutama armeijan kaveri, mutta he olivat kaikki entisiä sotilaita. Alaisuudessani oli 12 kouluttajaa, ja teimme kaikki edelleen 24 tunnin vuoroja paloasemalla.

Vapaa-aikanaan Higgins pyöritti Freeportissa nyrkkeilysalia. Kaupungissa oli paljon köyhyyttä ja nuorisorikollisuutta. Higgins yritti ohjata nyrkkeilyn avulla nuoria kaidalle tielle.

Seuraavana aamuna Joen vaimo Jesse soitti töistä kotiin ja kertoi, että lentokone oli osunut World Trade Centeriin. Joe käänsi television päälle ja tajusi, että kyse ei ollut vahingosta. Pian sen jälkeen hänet hälytettiin töihin.

Kello oli noin 11 illalla 10. syyskuuta 2001, kun Higginsin kotipuhelin soi. Higginsin tytär vastasi ja kertoi että langan päässä oli Tim-setä, joka pyysi veljeään puhelimeen.

– Joe! Miltä tuntuu olla 40? Luulit varmaan, että unohdin, Tim sanoi.

– Samalta kuin 39, Joe vastasi.

– Hyvää syntymäpäivää, veli! En unohtanut sinua.

– Ei sinun olisi tarvinnut soittaa. Tiedän, että rakastat minua.

Puhelun lopuksi Joe toivotti Timille turvallista työpäivää. Tämän 24-tuntinen vuoro brooklynilaisella paloasemalla oli kesken.

Seuraavana aamuna Joen vaimo Jesse soitti töistä kotiin ja kertoi, että lentokone oli osunut World Trade Centeriin. Joe käänsi television päälle ja tajusi, että kyse ei ollut vahingosta. Pian sen jälkeen hänet hälytettiin töihin.

Higgins ajoi 40 kilometrin matkan kotoa paloasemalleen ennätysajassa.

– Se olisi ollut mahdotonta elleivät ihmiset olisi antaneet tiellä tilaa. He tajusivat, että poliisit ja palomiehet olivat menossa töihin.

Kun Higginsin paloauto saavutti Brooklyn Bridgen, molemmat tornit olivat jo sortuneet. Savu pimensi auringon täydellisesti onnettomuuspaikalla.

– Joukko palomiehiä yritti saada vedenpainetta tikasautoon sammuttaakseen tulipaloja. Sanoin, että täällä on liikaa porukkaa, mennään toiselle puolelle. Äkkiä edessämme oli eekkereittäin täyttä tuhoa. Sitten tulimme pois siitä pilkkopimeydestä, ja oli täydellisen aurinkoinen päivä.

Higginsin yksikkö alkoi etsiä eloonjääneitä.

– Mikään siellä ei muistuttanut toimistorakennusta. Oli vain vääntynyttä metallia ja raunioita.

Higgins ja hänen miehensä päätyivät lähelle tyhjiötä, jossa oli eläviä ihmisiä.

– Kuulimme heidän koputuksiaan, mutta yksi kerrallaan äänet vaikenivat. He kuolivat. Emme ehtineet heidän luokseen tarpeeksi nopeasti. Sama jatkui seuraavaan päivään. Siellä oli vielä eläviä ihmisiä. Mutta he puristautuivat hengiltä tai kuolivat syystä tai toisesta.

Palomiehet haastavassa työssään murskautuneen betonin ja palokaasujen seassa World Trade Centerissä.

Tässä vaiheessa Higginsille oli jo selvää, että hänen Tim-veljensä oli kokenut saman kohtalon. Tim oli kolmesta palomiesveljeksestä ainoa, joka oli työvuorossa koneiden osuessa World Trade Centeriin.

Tim työskenteli pelastusyksikkö 252:ssa, jonka erikoisala oli ihmisten pelastaminen ahtaista tiloista. Yksikkö oli yksi ensimmäisistä tuhopaikalle hälytetyistä. Yksi sen eloonjääneistä jäsenistä kertoi CNN:n haastattelussa puoli vuotta myöhemmin, että he syöksyivät pohjoistornin 10. kerrokseen, jossa oli hississä jumissa siviilejä.

– Luutnantti Higgins esitteli tapojensa mukaan itsensä hississä oleville ihmisille rauhoittaakseen heitä: ”Olen luutnantti Higgins, ja me olemme täällä teidän apunanne. Hoidan teidät ulos täältä.”

Tim ja eräs hänen kollegoistaan mursivat hissin oven auki, saivat kaikki 12 ihmistä ulos ja saattoivat heidät aulaan. Aulassa miehet kuulivat hätäkutsun 50. kerroksessa olevilta kollegoiltaan, joten he lähtivät takaisin ylös.

Etelätorni oli jo sortunut. On epäselvää, saiko Tim Higgins tiedon evakuointikäskystä. Myöhemmin paljastui, että toisin kuin poliisien radiopuhelimet, palomiesten radiopuhelimet eivät läpäisseet betonia ja toimivat huonosti onnettomuuspaikalla.

Pohjoistorni romahti kello 10.28. Higginsin eloonjääneistä kollegoista yksi näki tämän viimeistä kertaa juoksemassa rappuja ylöspäin 28. kerroksessa.

Kun kannoin häntä alas ja tunsin, kuinka painava hän on, tunsin helpotusta. Mutta siinä samassa tunsin oloni kamalaksi. Ajattelin, että me olimme ehkä ainoat, jotka saavat kantaa jonkun alas tällä tavalla. Monet eivät koskaan löydä lähimmäisiään.

Higginsin veljekset vannoivat etsivänsä veljeään siihen asti kunnes tämän ruumis löytyisi. 12 päivän jälkeen Joen piti kuitenkin palata töihin.

– Palasin paloasemalle, menin suihkuun, istuin alas ja otin kupin kahvia. Puhelin soi: ”Löysimme veljesi.”

Joe palasi World Trade Centerille poliisisaattueessa. Satoi vettä. Rauniot olivat liukkaat, kun Joe kiipesi niitä ylös veljensä löytöpaikalle. Timin ruumis oli nostettu paareille ja peitelty tähtilipulla.

– Perinteiden mukaan oma komppania kantaa kaatuneensa pois, aivan kuin merijalkaväessäkin. Mutta he sanoivat, että annamme Higginsin veljesten kantaa veljensä, ja heidän välissään ovat komppanian miehet.

Timin ruumis oli säilynyt lähes koskemattomana, sillä hänellä oli yllään raskaat suojavarusteet.

– Kun kannoin häntä alas ja tunsin, kuinka painava hän on, tunsin helpotusta. Mutta siinä samassa tunsin oloni kamalaksi. Ajattelin, että me olimme ehkä ainoat, jotka saavat kantaa jonkun alas tällä tavalla. Monet eivät koskaan löydä lähimmäisiään.

Joe jatkoi työskentelyä ”kasassa”, kuten palomiehet World Trade Centerin raunioita kutsuivat. Hänen tehtävänään oli kaivaa esiin ruumiita. Ne olivat yleensä järkyttävässä kunnossa.

– Löysimme paloasemamme kuudesta menehtyneestä miehestä viisi. Menetimme noin tusinan kokelaista, joita olin kouluttanut. Heistä kuudelle se oli ensimmäinen työpäivä.

Työ oli henkisesti raskasta ja fyysisesti vaarallista. Kasassa työskentelevät hengittivät myrkyllisiä kaasuja, jotka ovat vaatineet vuosien kuluessa lukuisia henkiä. Joe ei osaa sanoa, johtuuko hänen keuhkoahtaumatautinsa World Trade Centerin kaasuista vai niistä sadoista tulipaloista, joissa hän on ollut.

Joen urakka kasassa kesti kaksi kuukautta. Se päättyi, kun häntä pyydettiin ohjaajaksi seuraavalle palomieskurssille. Sille otettiin 343 oppilasta. Täsmälleen yhtä moni palomies menetti henkensä 11. syyskuuta.

– Sen kurssin vetäminen oli elämäni upein kokemus. Puhuimme kurssilla joka päivä eri kaverista, joka kuoli 11. syyskuuta.

Kun kurssi päättyi, Joe jäi eläkkeelle. Kasa oli suljettu, ja palomiesten odotettiin jatkavan normaalia rytmiään. Se ei ollut kuitenkaan mahdollista.

– Kaikilla oli traumaperäinen stressihäiriö. Käyttäydyimme aivan niin kuin sotilaat, emme välittäneet siitä. Minä en välittänyt siitä, mutta vaimoni pyysi minua tekemään asialle jotain. Join varmaan vähän turhan paljon. Olin varmaan vähän turhan hermostunut. Mutta minut luultavasti pelasti pahimpina aikoinakin nyrkkeilysalini.

Joe Higgins (oik.) vierailemassa Afganistanin Kabulissa New Yorkin palokunnan mukana. Sammuttajilla oli matkassa Higginsin menehtyneen Tim-veljen kuva.

Eräänä päivänä kesällä 2006 Higgins kuuli autotallistaan töminää. Hän tajusi, että joku hakkasi nyrkkeilysäkkiä, joka roikkui tallin katosta. Higgins piti aina autotallin oveaan auki, jotta naapureilla oli mahdollisuus kuntoilla siellä.

– Kävelin sisään, ja kuka siellä olikaan: Patrick Day, poika kadun toiselta puolelta, juuri 14 vuotta täyttänyt. Hän hakkasi säkkiä kuin hullu, Higgins muistelee.

Higgins näytti pojalle, miten lyödään suorat ja sidotaan käsisiteet.

– Ihme kyllä, hän sitoi kädet kerralla oikein, mikä on harvinaista. Ja hän löi yhdistelmät luotisuoraan.

Patrick tuli lyömään säkkiä myös seuraavana päivänä. Ja sitä seuraavana. Pian hän hyppi narua kuin robotti ja hakkasi päärynäpalloa niin, että astiat Higginsin keittiössä tärisivät.

Viikon päästä Higgins pyysi Patrickia tulemaan salille kanssaan. Se ei ollutkaan niin yksinkertaista.

Patrick ei ollut kuten useimmat nyrkkeilijät. Hänen perheensä oli kotoisin Haitista. Isä oli lääkäri ja äiti tulkki YK:ssa. Patrick oli huippuoppilas, joka ei koskaan päästänyt suustaan kirosanaa.

Patrick ei uskonut, että hänen äitinsä antaisi lupaa mennä nyrkkeilysalille.

– Seuraavana päivänä äiti marssi kadun yli talooni, istui alas ja kertoi miksi hän ei halua Patrickin nyrkkeilevän. Vakuutin rouva Daylle, että ensinnäkin harjoituksiin meneminen ei ole sama asia kuin nyrkkeily. Annamme vain niiden nyrkkeillä, jotka ovat siihen valmiita.

Higgins kertoi, kuinka hänen salinsa pääasiallinen tarkoitus oli valmistaa kunnon kansalaisia ja ohjata nuoria opiskelemaan, asepalvelukseen tai hyvään työpaikkaan. Puhe pehmitti rouva Dayn, mutta hän sanoi silti olevansa huolissaan.

– Sanoin hänelle, etten anna pojallesi sattua mitään.

Patrick Day (vas.) valmentajansa Joe Higginsin rinnalla silloin kun kaikki oli vielä hyvin. Day on juuri voittanut Eric Walkerin heinäkuussa 2017.

Pian kävi selväksi, että Patrick oli lahjakkain nyrkkeilijä, joka koskaan oli astunut Freeport Police Athletic Leaguen nyrkkeilysalille. Hän otteli aggressiivisesti mutta osasi silti välttää vastustajan iskut. Vuonna 2012 Day voitti Yhdysvaltain amatöörinyrkkeilymestaruuden.

Tunnettu promoottori Lou DiBella solmi Dayn kanssa ammattilaissopimuksen. Tammikuussa 2013 Day otteli ammattilaisdebyyttinsä. Hän voitti sen alle minuutissa. Ottelu käytiin New Yorkissa, mutta Dayn äiti ei ollut katsomossa. Hän ei koskaan halunnut nähdä poikansa nyrkkeilevän.

Marraskuussa 2015 Day kärsi yllättävän tappion. Kehien kiertolainen Carlos Hernandez tyrmäsi hänet ensimmäisessä erässä.

– Se oli ehkä vähän kyseenalainen keskeytys, mutta en ollut siitä huolissani. Välitin vain siitä, että hän oli kunnossa ja toipui hyvin siitä. Ajattelin, että ehkä rouva Day oli oikeassa. Ehkä hänen täytyisi vain keskittyä opintoihinsa. Mutta hän palasi salille määrätietoisempana kuin koskaan, Higgins kertoo.

Day voitti useita kovia nimiä peräkkäin ja nousi MM-haastajalistalle. Higgins uskoi, että hänen käsissään olisi hänen ensimmäinen maailmanmestarinsa.

– Vietimme enemmän aikaa yhdessä kuin omien perheidemme kanssa. Ja kun keskustelimme keskenämme, puhuimme vain harvoin nyrkkeilystä. Minuun teki vaikutuksen hänen hengellisyytensä. Puhuimme siitä, kuinka meidän piti luottaa Jumalaan ja Kristukseen, Higgins sanoo.

– Hän auttoi minua kaikkien synkkien ajatusteni ja 9/11-muistojeni kanssa. Kun puhuin tästä vaimolleni, hän sanoi että jos hän tekee olosi noin hyväksi, niin ehkä hän ei ole elämässäsi sattumalta.

Näin, miten hänen päänsä osui kanveesiin ja tiesin siitä, että nyt eivät asiat ole hyvin.

Dayn nousukiito pysähtyi pistetappioon kovaa Carlos Adamesia vastaan kesäkuussa 2019. Higginsin mielestä tuomio oli väärä. Kun Daylle tarjottiin seuraavaksi vastustajaksi voittamatonta olympiaedustajaa Charles Conwellia, kaksikko ei kaihtanut haastetta.

– Olimme sataprosenttisen varmoja ja valmiita otteluun, mutta se ei vain ollut hänen päivänsä.

Conwell löi Dayn lattiaan neljännessä erässä, mutta tämä nousi jatkamaan ottelua. Kun Conwell löi Dayn uudelleen kanveesiin kahdeksannessa erässä, Higgins alkoi pohtia ottelun luovuttamista. Erätauolla Day vakuutti kuitenkin olevansa kunnossa.

Kun Day lähti yhdeksänteen erään, Higgins tuumi millä sanoilla hän lohduttaisi nyrkkeilijäänsä ottelun jälkeen.

– Mietin, että kotimatkalla lentokoneessa vakuuttaisin hänet siitä, että hänellä oli hyvä ura. Hänellä oli jo tutkinto ravintotieteestä, ja hän oli komea nuorukainen. Hän voisi hyödyntää nyrkkeilyuraansa ja yhdistää sen tutkintoonsa.

Yllättäen Day palautui ja voitti yhdeksännen erän. Hän aloitti hyvin myös kymmenennen erän, ottelun viimeisen. Erän puolivälissä Conwell kuitenkin osui rajulla iskusarjalla, ja Day kaatui tajuttomana kanveesiin.

– Näin, miten hänen päänsä osui kanveesiin ja tiesin siitä, että nyt eivät asiat ole hyvin.

Day kiidätettiin sairaalaan, jossa hän vaipui koomaan. Hänen aivonsa leikattiin, mutta hän ei koskaan palannut tajuihinsa. Neljä päivää ottelun jälkeen Day kuoli. Hän oli 27-vuotias.

Tyrmättyä Patrick Daytä viedään sairaalaan Chicagossa lokakuussa 2019.

Kun Joe Higgins palasi kotiinsa Freeportiin, hän määräsi nyrkkeilysalinsa lukittavaksi. Ajatukset olivat piinaavia.

Miksi tämän piti sattua juuri Patrickille? Mitä olisin voinut tehdä toisin? Olisivatko ammattitaitoisemmat ensihoitajat voineet pelastaa Patrickin hengen?

– Ajan kuluessa ymmärsin, että teimme yli 90-prosenttisesti näistä nuorista parempia ihmisiä ja kunnon kansalaisia, Higgins sanoo.

– Jos luovumme tästä salista, niillä nuorilla, jotka ovat 26 vuoden ajan tulleet sinne, ei ole enää paikkaa, jossa heistä pidetään huolta. He ovat nuoria, jotka eivät pelaa jalkapalloa, baseballia tai koripalloa. He ovat jenginuoria, jotka tarvitsevat jonkun muuttamaan heidän elämänsä.

Joitain muutoksia Higgins teki. Hän oli entistäkin tarkempi siitä, keiden hän antoi otella. Ammattinyrkkeilyn kanssa hän ei enää halua olla missään tekemisissä.

Dayn perhe ei ole antanut Higginsille anteeksi. Välit naapureiden välillä ovat nykyisin koleat.

– Yksi Patrickin veljistä on jossain määrin ystävällinen. Luulen, että muut pitävät minua syyllisenä ja sulkeutuvat, Higgins sanoo.

– En aio kertoa heille, miten tehdä surutyötään. Rukoilen heidän puolestaan joka päivä. Tiedän, miten kovasti he kaipaavat Patrickia. En tiedä, muuttuvatko välimme koskaan, mutta rukoilen että muuttuvat, sillä rakastan heitä todella.

Joe Higginsin elämän tärkeimpiä hetkiä. Merijalkaväen joukkue on voittanut parhaan joukkueen palkinnon ja ammattinyrkkeilyliitto WBC on luovuttanut palkintona mestaruusvyön valmentajalle.

Merijalkaväen tukikohdassa Camp Lejeunessa Pohjois-Carolinassa on juuri kiristetty määräyksiä koronaviruksen deltavariantin takia. Seitsemän nuorta miestä ja neljä naista hikoilee nyrkkeilysalilla valittamatta maskit kasvoillaan. Välineet ovat viimeistä huutoa.

Joe Higgins karjuu nyrkkeilijöille ohjeita ja kannustuksia. Välillä hän ottaa yhden heistä lähelleen ja antaa neuvoja kahden kesken.

Higgins palasi viime vuonna merijalkaväkeen 40 vuoden tauon jälkeen. Tai jos tarkkoja ollaan, hän työskentelee Camp Lejeunessa siviilinä. Higgins on merijalkaväen nyrkkeilyjoukkueen päävalmentaja. Kaikesta näkee, että hän nauttii työstään.

– Olen merijalkaväen sotilas läpikotaisin, kiireestä kantapäähän. Tämä antaa minulle mahdollisuuden olla jälleen onnellinen. En ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään yhtä paljon kuin tänne nyt, Higgins sanoo.

Higgins myöntää, että 9/11-vuosipäivä ottaa edelleen koville. Myös Patrick Dayn syntymäpäivä 9. elokuuta on paha paikka.

– Tulen sen kanssa toimeen nyt paremmin. Vuosi sitten tähän aikaan olin melko romuna. Nyt pystyn toimimaan. Olisin varmaan vetänyt kännit tai jotain, mutta nyt en tee sitä.

Higgins on jopa alkanut tukea muita traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsiviä. Hän sanoo tukeutuvansa keskusteluihin, joita hän kävi Patrickin kanssa.

Eräällä tavalla ympyrä sulkeutui heinäkuussa. Merijalkaväen joukkue voitti turnauksessa Fayettevillessä parhaan joukkueen palkinnon. Turnausta tukenut ammattinyrkkeilyliitto WBC luovutti palkintona Higginsille mestaruusvyön.

Joe Higginsin käteen on tatuoitu Patrick Dayn lempinimi.

Higginsin mukaan vyö oli kuin kopio siitä mestaruusvyöstä, jonka Patrick Day sai uransa suurimman voiton kunniaksi.

– Kun kannattelin sitä vyötä pääni yläpuolella, tunsin tuulenhenkäyksen, vaikka rakennuksen sisällä ei tuullut. Silloin tiesin, että Patrick on järjestänyt tämän kaiken minulle. Hän on varmaan mennyt Jeesuksen kanssa kolmen mailin lenkille ja pyytänyt tätä pitämään huolen valmentajastaan, Higgins sanoo.

– Tunsin, että valtava taakka oli nostettu harteiltani. Kaikki, mitä teen, on sen pojan kunniaksi.

Joe Higgins on perustanut Patrick Dayn muistoksi säätiön, jonka tavoitteena on rakentaa Freeportiin uusi nuorisokeskus. Lisätietoja thepatrickdayproject.com.

Sisältöä ei ole vielä haettu

Tuoreimmat Urheilulehti