Urheilun rahat: Hyvät vanhemmat! Tällä tavoin lastenne harrastuksissa hukataan julkista rahaa kankkulan kaivoon – ”Järjestelmää käytetään hyväksi” - Urheilulehden parhaat - Ilta-Sanomat

Hyvät vanhemmat! Näin lastenne harrastuksissa hukataan julkista rahaa kankkulan kaivoon: ”Järjestelmää käytetään hyväksi”

Oma varainhankinta 260 000 euroa. Henkilöstökulut 360 000 euroa. Valtion tukea 425 000 euroa. Urheilun kenttä on yhä täynnä tällaisia lajiliittoja, joissa avustusrahat uppoavat hallintokuluihin ja itse urheilu jää nuolemaan näppejään. Onko tässä enää mitään järkeä?


11.6. 7:00

Faktat ovat tyrmääviä.

Tämä Urheilulehden jättiselvitys, järjestyksessään toinen, paljastaa dilemman, joka kiinnostaa erityisesti urheilua harrastavien lasten ja nuorten vanhempia – ja yhtä lailla huippu-urheilijoita, joista monet elävät virallista köyhyysrajaa pienemmillä ansioilla.

Puolet urheilun ja liikunnan lajiliitoista elää – jotkut jopa 90-prosenttisesti – opetus- ja kulttuuriministeriön vuosittaisen toiminta-avustuksen varassa. Tämä sel­viää OKM:n lehdelle toimittamasta tuoreimmasta, vuoden 2020 tukipäätösten pohjana olleesta taulukkodatasta, johon se on listannut myös muun muassa lajiliittojen omavaraisuusprosentit (lukemat vuodelta 2018, vaikuttivat 2019–2020 myönnettyihin tukiin).

Toisestakin puolikkaasta löytyy runsaasti liittoja, jotka maksattavat varsinaisen toimintansa kuluista liki neljänneksen julkisilla varoilla, mutta kokonaiskeskiarvoa (liittojen avustuspotti 2019 yhteensä 23,4 miljoonaa) laskevat aina muutamien pitkälti omavaraisten suurten lajiliittojen budjetit – esimerkiksi Jääkiekkoliiton ­(tuen osuus 5%), Palloliiton (10%) ja Koripalloliiton (11%).

Sen paremmin vanhempien kuin urheilijoiden maksutaakassa suuret avustus­osuudet eivät näy. Vanhemmat rahoittavat tutkitusti yli 70 prosenttia koko urheilutoiminnasta, ja pitävät pystyssä erityisesti seuroja, joissa raaka perustyö lajiliittojen sijaan tehdään.

Jokin kuviossa ei täsmää.

  • Tämä juttu on julkaistu Urheilulehden numerossa 22/21. Lehdessä on joka viikko vastaavia pitkiä juttuja. Tilaa Urheilulehti kotiisi täältä.

Selvitystyö paljastaa, että joissakin OKM:ltä tukea saavissa lajiliitoissa henkilöstökulut ovat suuremmat kuin niiden oman varainhankinnan tulot, jopa selvästikin. Lisäksi löytyy kymmenkunta liittoa, joissa henkilöstökulut ovat 70–96 prosenttia suhteessa varainhankintaan.

Samaan aikaan OKM:n noin 120 miljoonan euron (2020) kokonaistukipotista viitisen miljoonaa euroa (siitä n. miljoona on hankerahoituksia) menee urheilu- ja liikuntakentän alueyhdistyksille, joiden kosketuspinta seuroihin ja lajiliittoihin on pudonnut marginaaliin.

Maan 15 alueyhdistystä saivat 2020 enemmän tukea kuin koko seurakenttä, jonka oli tyytyminen 3,5 miljoonan euron almuihin. Itse urheilijoille lohkesi ainoastaan 2,3 miljoonan tuki. Urheilijoiden potti oli kuta kuinkin sama kuin 2019. Tietojen pohjalta Urheilulehti teki vuosi sitten päänavauksen urheilurahoituksen tutkimisessa ja kertoi, että urheilijoiden osuus kokonaisuudesta oli vaivaiset 1,5 prosenttia.

Vaikka tutkimustyötä tuettiin myös vuonna 2020 huomattavasti (nyt 2,5 miljoonalla) ja vaikka ”muiden yhdistysten” laariin upposi kymmenisen miljoonaa euroa, tyly ja tutkittu tosiasia on, etteivät suomalaiset ole liikkuneet koskaan yhtä vähän kuin nykyään – eivät varsinkaan perinteisen yhdistystoiminnan puitteissa.

Eikä Suomen menestys huippu-urheilussa ole parantunut takavuosista, päinvastoin romahtanut perinteisissä olympialajeissa.

Nämä ovat merkittäviä epäkohtia, sillä OKM:n tukikriteerien perusteella avustusta saavien olisi joko pystyttävä liikuttamaan kansaa tai tuomaan menestystä, parhaassa tapauksessa toimimaan tehokkaasti molemmilla sektoreilla.

– Näin vanhemman näkökulmasta tuntuu pahalta, ettei omia taloudellisia ponnisteluja lasten harrastusten mahdollistamiseksi palkita. Tästä lienevät yhtä mieltä kaikki ne vanhemmat, joiden mielestä urheilulajien harrastaminen on liian kallista, yksinhuoltajaäiti Jaana, 40, kertoo.

Etelä-Suomessa asuva Jaana esiintyy anonyymisti poikansa yksityisyyttä suojellakseen.

– Olen usein itkenyt yksin iltaisin, kun en ole ollut varma, mistä revin rahat poikani salibandyharrastukseen. Pelko siitä, etteivät rahani riittäisi, on aiheuttanut ajoittain myös masennusta. Niinpä sitä vähintäänkin toivoisi, että kaikki urheiluun tuleva julkinen raha käytettäisiin viisaasti, silleen tehokkaasti, hän jatkaa.

Monien vanhempien huulilla pyörivät samat relevantit kysymykset kuin Jaanan: Eikö kukaan valvo, miten julkisia varoja käytetään? Mitä tuen saamiseksi vaaditaan? Ja mihin miljoonat oikein katoavat, kun ne eivät näy tehokkaasti urheilun ja liikunnan perustoiminnassa eivätkä pienennä vanhempien maksutaakkaa?

Jälkimmäiseen urheiluvaikuttajat vastaavat harvinaisen yksimielisesti: hallinnollisesti raskaiden järjestelmien yllä­pitämiseen.

»Koska rahanjaosta on tullut automaatio, järjestelmää pystytään käyttämään surutta hyväksi – ja sitä myös käytetään», SUL:n Sami Itani sanoo.

– Ministeriön rahoittaman toiminnan kirous on tehottomuus. Systeemi palkitsee ihan samalla tavalla laadukkaan kuin heikon toiminnan, ja niinpä yleisellä tasolla rahaa valuu yhä järjettömiä määriä hallinnollisesti raskaan järjestötoiminnan ylläpitämiseen, Suomen urheiluliiton puheenjohtaja Sami Itani näkee.

Hänen mielestään rahan jokavuotinen kaataminen tähän siiloon on tyhmää.

– Koska rahanjaosta on tullut automaatio, järjestelmää pystytään käyttämään surutta hyväksi – ja sitä myös käytetään, Itani sanoo.

Tyypillistä hyväksikäyttöä on, että lajiliitto keskittyy maksimoimaan julkisen tukensa osin keksittyihinkin argumentteihin vetoamalla – elämään mahdollisimman paljon tuen varassa, koska sen saaminen koetaan itsestään selväksi oikeudeksi.

– Vanhanaikainen systeemi ajaa lajiliitot ja muut järjestöt ajattelemaan herkästi, miten voisimme kehittää toimintaamme niin, että OKM:n tukipotti kasvaisi, vaikka tavoitteen pitäisi olla juuri päinvastainen. Tulisi miettiä, miten voisimme tehdä asioita paremmin ollaksemme mahdollisimman omavaraisia, Itani tietää.

Kentällä nähdään jopa yllättävän yleisesti, että osa OKM:n tukemista tahoista on käytännössä olemassa lähinnä tuen vastaanottamiseksi. Hallinnon pyörittämisestä näyttää tulleen itsetarkoitus, ja siksi urheilussa työllistyy iso joukko väkeä sillä, että valmistellaan kokouksia, kirjoitetaan pöytäkirjoja, jaetaan harjoitusvuoroja ja postitetaan kirjeitä.

Hallinnolla tarkoitetaan tässä kohdin myös sitä, että liittoihin on palkattu esimerkiksi paljon valmennuspäälliköitä ja urheilujohtajia, jotka hoitavat liitoissa pitkälti hallinnollisia tehtäviä varsinaisen ruohonjuuritason kenttätoiminnan sijaan.

Haastateltujen mukaan keskeisimmät syyt löytyvät paitsi historiasta myös politiikasta. Asiantuntijat ovat vakuuttuneita, että poliittinen peli ja poliittiset suhteet painavat urheilussa edelleen.

»Koko systeemi urheiluhallintoineen ei ole tästä ajasta», LauTP:n valmennuspäällikkö Jyri Puhakainen lataa.

– Koko systeemi urheiluhallintoineen ei ole tästä ajasta. Seuroissa tehdään työ, hallinto ottaa rahat, filosofian tohtori ja pitkän linjan urheiluvaikuttaja Jyri Puhakainen lataa.

– Valtio, OKM, Olympiakomitea ja lajiliitot muodostavat pyhän symbioosin, joka pitää tätä tehotonta systeemiä yllä. Kaikki tällainen pitäisi räjäyttää ja ohjata rahat sinne, missä urheilu oikeasti tapahtuu.

Urheiluvaikuttajat näkevät, että kun henkilökunnan ajasta suurin osa menee monipolvisen luottamushenkilöhimmelin kokousrumban palvelemiseen, se hukkaa jatkuvasti hurjasti energiaa erilaisten päätösesitysten ja selvitysten perusteluun. Ja kun päätös on tehty, energiaa päätösten toteuttamiseen ei ole – eikä asiaan enää sittemmin palata.

– Urheilussa on paljon suojatyöpaikkoja. Kyse ei ole pätemättömistä työntekijöistä, vaan siitä, että järjestelmä ajaa koulutetutkin ihmiset tekemään järjestöissä urheilun ja liikunnan kannalta tuloksetonta työt, Puhakainen alleviivaa.

– Olen ollut pitkään seuratoiminnassa mukana, ja aina ensimmäisenä olen sanonut, että jokainen tukitoimintojen varaan rakentuva idea on kuollut idea. Se tappaa motivaation.

Olympiakomitean entinen puheenjohtaja Risto Nieminen näkee, että urheilun ja liikunnan kentällä tehdään liiaksi päällekkäistä, suuresti resursseja syövää työtä.

– Muutos tarvitaan. Liitoissa, seuroissa ja aluetasoilla on koko ajan etsittävä paikkoja, joissa resurssien – myös henkilöresurssien – yhteinen käyttö tuo lisää tehokkuutta. Ja tällaisiin uusin rakenteisiin täytyy myös OKM:n valtionapujärjestelmän soveltua, Nieminen linjaa.

Selkänojaa vaikuttajien näkemyksille löytyy OKM:n virallisista asiakirjoista. Nostetaan esiin muutamia esimerkkejä tuoreimmasta datasta, jossa on listattu myös lajiliittojen henkilöstökuluja.

Lumilautaliiton oma varainhankinta oli vuoden 2018 tilikaudelta 206 000 euroa ja henkilöstökulut 258 000 euroa. Toiminta-avustusta se sai 196 000 euroa.

Melonta- ja soutuliiton oma varainhankinta oli 260 000 euroa ja henkilöstökulut satatuhatta enemmän. Tukea se sai 425 000 euroa.

Työväen urheiluliitto sai avustusta 1,4 miljoonaa euroa sen oman varainhankinnan rajoittuessa 547 000 euroon. Tulin henkilöstökulut olivat 1,11 miljoonaa euroa.

Squashliitto hankki rahaa 131 000 euroa ja sai tukea 160 000 euroa. Sen henkilöstökulut olivat 118 000 euroa.

– Lajiliitto saa kattaa osan henkilöstönsä palkkakuluista OKM:n toiminta-avustuksesta, mutta ideana ei tietenkään ole, että tuki menisi hallinnollisten järjestelmien ylläpitämiseen, vaan johonkin sellaiseen tehokkaaseen toimintaan, joka auttaa saavuttamaan liiton omat tavoitteet, ministeriön liikunta- ja nuorisopolitiikan osaston erityisasiantuntija Hannu Tolonen selvittää.

– Ikävä kyllä, osassa liittoja avustus on mennyt pitkälti hallinnon pyörittämiseen, eikä siis varsinaiseen liikunnan ja urheilun kenttätyöhön, hän myöntää.

Urheilun rahoitus on miljardien eurojen kokonaisuus, johon kietoutuvat niin kunnat, liike-elämä, kuluttajat, harrastajat vanhempineen kuin Veikkauksen opetus- ja kulttuuriministeriöön tulouttamat, jakosuhdelain kautta liikunnalle ja urheilulle tuleva rahamassat.

Julkisen rahoituksen kasvattamista on toivottu ihme-eliksiiriksi, mutta urheiluvaikuttajien mukaan perussyy ei ole tuen kokonaismäärässä, vaan nimenomaan sen sekavissa ja monin osin epätasa-arvoisissa jakokäytännöissä.

Niitä ilmentävät esimerkiksi lisenssikohtaiset tukieuromäärät. Kun laskimme, kuinka paljon lajiliitot olivat saaneet 2018–19 avustusta suhteessa jokaiseen niiltä ostettuun lisenssiin ja kuinka paljon suhteessa niiden jäsenmääriin, tulokset olivat hämmentäviä.

Esimerkiksi Lumilautaliiton kohdalla yhden lisenssin tukisumma oli 820 euroa, Squashliiton 451, Luisteluliiton 364, Painonnostoliiton 226, Tanssiurheiluliiton 229 ja Sulkapalloliiton 207 euroa. Yksittäinen lajiliittojen tarjoama peruslisenssi maksaa yleensä korkeintaan muutaman kymmenen euroa, muun muassa Sulkapalloliitossa 17,50 euroa.

Sitä vastoin Cheerleadingliiton oli tyytyminen 11, Palloliiton 15, Salibandyliiton 19, Keilailuliiton 24 ja Jääkiekkoliiton 21 euron lisenssikohtaiseen tukeen.

– On totta, että lisensseissä on eroja. Kun avustusharkintaa tehdään 70 lajiliiton ja 50 muun liikuntaa edistävän järjestön osalta, asiat eivät ole aina yksinkertaisia, Tolonen korostaa.

– Vaikkapa golfin 148 000 ”lisenssinhaltijaa” suhteessa 500 000 euron valtionavustukseen ei tee montakaan euroa per lisenssi. Sitten taas toisissa lajeissa käytössä on puhdas kilpailulisenssi, ja siksi lisenssikohtaiset avustusmäärät saattavat tuntua korkeilta.

Valtiontuen tarkoituksena ei siis ole, että lajiliitot palkkaisivat lisää henkilökuntaa hallintoa pyörittämään. Tätä alleviivaa myös tämänhetkinen opetusministeri Jussi Saramo (vas), joka toimi urheiluministeri Paavo Arhinmäen (vas) erityisavustajana 2011–2014.

– Teimme tuolloin esimerkiksi linjauksen, että lajiliitot saavat käyttää valtion­tuesta yksittäisen henkilön palkkakuluihin maksimissaan 4 500 euroa bruttona kuukaudessa. Ylimenevistä osuuksista järjestöjen tuli huolehtia itse, Saramo kertoo.

Nykyisin ministeriön kaikissa valtionavustuksissa tuo yläraja avustuksella katettaville palkkakuluille on 80 000 euroa vuodessa, mutta käytäntöä ei eri lähteiden mukaan valvota uskottavasti.

Henkilöstökulut ovat Salibandyliitossa korkeammat kuin monissa muissa lajiliitoissa.

– On totta, että järjestelmän valvonta on vaikeaa, Saramo myöntää.

– Jos liitto saa paljon rahaa tukina tai harrastajilta perittävillä maksuilla, valvontaan pitäisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota. Järjestöjä pyörittävät usein pienet piirit, ja jos valvontaa ei ole, operatiivisen henkilöstön kulut tuppaavat kasvamaan.

Takavuosina selvisi, että esimerkiksi Pesäpalloliiton operatiivisen johtajan kuukausipalkka oli lähes 10 000 euroa. Nyt huomio kiinnittyi isojen lajiliittojen osalta Salibandyliittoon, jonka omat tulot vuodelta 2018 olivat OKM:n asiakirjojen mukaan 8,29 miljoonaa euroa ja henkilöstökulut (32 henkilöä) 4,91 miljoonaa euroa.

Henkilöä kohden kulut olivat keskimäärin jopa 153 000 euroa vuodessa.

– Yksittäisen työsuhteessa olevan työntekijämme bruttopalkka on keskimäärin 3 500 euroa kuukaudessa, ja tuota kokonaiskeskiarvoa nostaa se, että siinä ovat mukana myös mm. kaikki erotuomaripalkkiot ja muut vastaavanlaiset palkkiot henkilöstön sivukuluja unohtamatta, Salibandyliiton toiminnanjohtaja Pekka Ilmivalta selvittää.

OKM:n henkilöstökulutaulukkoon on myös muiden liittojen kohdalla kirjattu mukaan varsinaisten työntekijöiden palkkojen lisäksi erilaisia toiminnallisia palkkioita, kuten juuri erotuomarikuluja.

– Lisäksi meidän kohdallamme lukuihin sisältyy Kansainvälisen salibandyliiton (IFF) noin kuuden henkilön palkkakulut, jotka kulkevat Suomen salibandyliiton kirjanpidon kautta.

Osana tätä juttua esitimme kysymyksiä OKM:n avustuksista useille lajiliitoille, palvelujärjestöille, aluejärjestöille ja palvelujärjestöille. Penäsimme vastauksia erityisesti niiltä, joiden omavaraisuusaste oli pieni, sekä niiltä, joiden henkilöstökulut yllättivät.

Vain muutamat jättivät vastaamatta. Yksi niistä oli Barents Urheilu, joka nettitietojen mukaan ”näyttelee Barentsin alueella (lisäksi Ruotsi, Norja ja Venäjä) tärkeää osaa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, ja sisältää suuria mahdollisuuksia myös teollisuuden ja matkailun kehittämiselle”.

Barents Urheilun uuden, ”entiset kalottiottelut korvaavan” ohjelman kerrotaan kohdistuvan 15–25-vuotiaisiin nuoriin. Barentsin menot vuonna 2018 olivat 57 000 euroa ja yleisavustusta se sai 40 000 euroa. Yhdistys toimii alueyhdistys Lapin Liikunta ry:n alaisuudessa. Lapin Liikunta ry sai OKM:ltä noin 168 000 euroa, mikä oli 48 prosenttia sen kokonaismenoista.

Vastauksen antoi esimerkiksi Melonta- ja soutuliitto, jonka toiminnanjohtaja Hannu Hämäläinen myönsi suoraan, että liitto on tällä hetkellä ”erittäin riippuvainen OKM:n tuesta”.

– En usko, että olemme poikkeus laajassa urheilukentässä. Toki tavoitteemme on kasvattaa varainhankintaamme, mutta monissa isoissa lajiliitoissa medianäkyvyys ja järjestettävät yleisötapahtumat tuovat tulovirtoja, joita meillä ei ole käytettävissä, Hämäläinen sanoi.

– Henkilöstökulujen osalta on erittäin perusteltua, että tuen saaja voi määritellä tuen käytön OKM:n määrittelemien rajojen puitteissa. Me käytämme tukea henkilöstökulujen lisäksi urheilijoiden ja liikkujien toiminnan mahdollistamiseksi.

Squashliiton toiminnanjohtaja Mika Monto sanoo, että liiton toiminta ”olisi lähes mahdotonta ilman OKM:n tukea”.

– Yksityisen rahoituksen löytäminen on ollut haastavaa. Tuen avulla olemme pystyneet pitämään lajin harrastamisen ja kilpailemisen kustannukset kohtuullisina sekä mahdollistaneet maksuttomat huippu-urheilun palvelut kärkipelaajillemme, hän linjaa.

Lumilautaliiton toiminnanjohtajan Tiina Lindströmin mukaan kausi 2018–19 poikkesi henkilöstömenojen osalta normaalikaudesta.

– Kausi oli sikäli poikkeuksellinen, että järjestimme paralumilautailun MM-kisat Suomessa, hän perustelee.

Tulin nykyinen pääsihteeri Riku Tapio myöntää, että OKM:n myöntämän yleisavustuksen osuus toimintakustannuksista (77%) on hyvin merkittävä.

– Oma varainhankintamme ei ole tällä hetkellä riittävällä tasolla, vaikka kehitystä on jo tapahtunut parempaan, hän tunnustaa.

– Esimerkiksi henkilöstökulumme ovat laskeneet (nyt 760 000 vuodessa) aiemmasta. Vaikka avustuksen osuus kokonaisuudesta on kohdallamme merkittävä, emme pidä sitä kohtuuttomana.

Tulia pidetään ylipäätään kummajaisena. Moni ihmettelee sen roolia nykyisellä urheilu- ja liikuntakartalla, niin myös liiton entinen puheenjohtaja Kimmo Suomi.

– Tul ei missään nimessä tarvitsisi yli miljoonan euron valtionapua toimintansa pyörittämiseen. Nykymuotoisena Tulia ei tarvita ollenkaan liikuntatieteen emeritusprofessori, sanoo.

Vuodeksi 2020 moni liitto yritti nostaa valtionavun määrää. Esimerkiksi Kansainvälinen voimalajiliitto kertoi budjetikseen 283 000 euroa, johon se haki 200 000 euron avustusta. Sitä herui kuitenkin vain 10 000 euroa.

Avustusta saavien ulkopuolella riidaton näkemys on, ettei tällainen herkästi hyväksikäytettävä systeemi toimi. Tätä mieltä on myös OKM itse.

– Kiinnitimme jo aiemmin huomiota epäkohtiin ja olemme reagoineet niihin. Tälle vuodelle avustusten toimintakriteerit muuttuivat, Hannu Tolonen kertoo.

– Lisenssien painoarvo (erityisesti alle 18-vuotiaat) on kasvanut aiempaan nähden. Lisäksi toiminnan kokonaiskulut vähennettynä valtionavustuksista ovat yksi kokonaisuus. Kolmas on jäsenseurojen määrä ja niiden jäsenmäärät sekä neljäntenä toiminnan eettinen kokonaisuus (yhdenvertaisuus ja tasa-arvo, hyvä hallinto, ottelutulosten manipuloinnin ehkäisy ja kestävä kehitys).

Urheiluvaikuttajat lajiin tai järjestöön katsomatta vaativat kuitenkin suurempaa remonttia. Ydinsyyt voi löytää esimerkiksi Jenni Aikion 2016 tekemästä, liikuntataloutta sukupuolinäkökulmasta ja resurssien jakautumista selvittäneestä tutkimuksesta.

Liikunnan rahoitusta kattavasti käsitelleen tutkimuksen johtopäätös oli, että kotitaloudet vastaavat vuosittain yli 70 prosentin osuudella kaikista liikunnan ja urheilun kuluista, vanhemmat siis. Ja se, että lajiliittojen henkilöresurssit ovat paisuneet huomattavasti 2000-luvulla.

– Todellisuus ei ole sittemmin muuttunut. Kun lajiliittojen hallintokuluihin menee suuria summia, eikä niiden oma varainhankinta kehity, vanhempien maksutaakka kasvaa. Nyt tämä tilanne uhkaa vain paheta koronaepidemian vuoksi, Aikio näkee.

Hän viittaa koronan aikana tapahtuneeseen harrastajakatoon. Esimerkiksi salibandy on menettänyt viidenneksen virallisista harrastajistaan.

– Valtion liikuntabudjetin jakoperusteet tulisi uudistaa. Lajiliittojen varainhankintamahdollisuudet ovat epätasa-arvoisia, mutta keinoja tasa-arvoisen ja kestävän mallin kehittämiseksi kyllä löytyy, Aikio sanoo.

Tikunnokassa ovat erityisesti liittojen tekemät päällekkäistyöt. Monilla on yhä esimerkiksi omat koulutusjärjestelmänsä, vaikka koulutusta olisi asiantuntijoiden mukaan helppo keskittää.

– Ihan ensimmäiseksi kunkin lajiliiton toimintaperiaatteet pitäisi selkiyttää uudestaan. Tulisi vielä voimakkaammin linjata, mitkä liitot satsaavat huippu-urheiluun ja mitkä kansan liikuttamiseen, Aikio sanoo.

– Sitten OKM asettaisi näiden linjausten pohjalta kullekin liitoille konkreettiset tavoitteet, ja mitä paremmin liitto täyttäisi ne, sitä enemmän tukea olisi mahdollista saada. Jos taas tavoitteet eivät täyttyisi, tuki pienenisi oleellisesti. Raha on paras ohjaaja.

Edellä mainittu idea saa kannatusta laajasti. Myös Itani liputtaa voimakkaasti palkitsemisjärjestelmän puolesta.

– Lajiliitoille olisi mahdollista asettaa yksilöllisiäkin kriteereitä ja tavoitteita. OKM:n tuen saamiseksi vaatimustaso olisi korkealla, mutta jos onnistumisista seuraisi tuntuva palkinto, se varmasti kannustaisi parantamaan toiminnan tasoa, Itani sanoo ja jatkaa:

– Heikon työn tulisi vastaavasti näkyä toisella tavoin.

Jyri Puhakainen näkee, että lajiliitot muodostavat urheilun toimintakentälle turhan keskushallinnon.

– Järjestelmän hyväksikäyttö loppuisi, jos myös lajiliitoille myönnetty OKM:n tuki ohjattaisiin seuroille esimerkiksi juniorimäärän mukaisesti. Tuen pitäisi vahvistaa seuroja sosiaalisina yrityksinä, ei keskushallintoa, jalkapalloseura LauTP:n valmennuspäällikkönä toimiva Puhakainen sanoo.

– Lajiliitot jäisivät elämään, mutta mahdollisimman pieninä organisaatioina, joiden keskeinen tehtävä olisi minimoida itsensä. Kilpailutoiminnan järjestäminen, maajoukkuetoiminnot ja muut välttämättömät hallintokuviot olisivat niitä tehtäviä ja kaikki muu jäisi seuroille.

Puhakainen muistuttaa, että julkisen tuen ulottumattomissa oleva yksityinen sektori on nykyään monesti vahvempi ihmisten liikuttaja kuin tukea saavat yhdistykset. Hän viittaa muun muassa osakeyhtiöpohjalta toimiviin kuntosaleihin.

– On käsittämätöntä, ettei tämä kaikille näkyvä ja tuntuva fakta ole johtanut muutoksiin rakenteissa. Eletään jossain Tahko Pihkalan ja Jukka Uunilan aikaisessa käsityksessä urheilusta, hän painottaa.

– Kun toimintakulttuuri rakentuisi avoimen yhteiskunnan pohjalta eikä valtiovallan ohjaukseen, seurojen mahdollisuus elää paranisi ja vanhempien maksutaakka kevenisi oleellisesti. Vallankumous odottaa tekijäänsä.

Urheilulehden taustahaastattelemien huippu-urheiluvalmentajien mukaan suomalaisurheilijoiden menestykset ovat jo pitkään tulleet järjestelmistä huolimatta, seurojen ja yksityistiimien ponnisteluilla. Nyt urheilija-apuraha on vuodessa maksimissaan 20 000 euroa yksilöä kohden.

– Ehdottaisin, että sovitun urheilullisen tason saavuttaneet urheilijat saisivat alkuun kolmivuotisen starttirahan: 25  000 euroa verottomana tai 35  000 euroa bruttona. Jos urheilija saavuttaisi sinä aikana tavoitteet, tuki jatkuisi. Jos ei, se katkeaisi, Lahden Ahkeran yleisurheiluvaikuttaja Pekka Mäki-Reinikka esittelee.

 Ministeriön rahoittaman toiminnan kirous on tehottomuus. Systeemi palkitsee ihan samalla tavalla laadukkaan kuin heikon toiminnan.

– Kun urheilijan sponsorituet olisivat 50 000 euroa tai enemmän, tuki loppuisi kokonaan. Näin urheilijaperhekin kantaisi oman tulosvastuunsa.

Kaikkein eniten kannatusta saa ajatus, että pienet ja jotkut keskisuuretkin lajiliitot yhdistäisivät hallinnolliset toimintonsa. Laajasti esitetään, että yksi toiminnanjohtaja voisi hoitaa keskitetysti vaikkapa 5–6 nykyliiton hallinnolliset tehtävät.

Välttämättä ei tarvittaisi edes uutta keskusliittoa, mutta jos siihen mentäisiin, toiminnanjohtajan – ja tarvittaessa muiden urheilun ja hallinnon kannalta välttämättömien työntekijöiden – alaisuudessa toimisi eri lajien jaostot, joihin ei tulisi erikseen palkattua henkilökuntaa.

Yleisseura Tampereen Pyrintö on kuin tällainen keskitetty lajiliitto. Sen vuosittaista 2,2 miljoonan euron liikevaihtoa on hallinnollisesti pyörittämässä vain kaksi vakituista työntekijää.

Muutoksen jarruna nähdään peikko siitä, että osa jäisi ilman työtä.

– Toimintojen yhdistäminen olisi kaikkein järkevintä. Nyt siihen ei uskoakseni ole menty, koska liitoissa jokainen pelkää oman asemansa puolesta. Se on ymmärrettävää, Itani muistuttaa.

– Säästöjä saavutettaisiin keskittämällä toimisto- ja hallintorutiinit. Näin on tehty mm. Tanskassa, Risto Nieminen lisää.

Jenni Aikio ehdottaa, että isoimmat lajiliitot pyrkisivät kohti omavaraisuutta ja siitä palkittaisiin. Oman varainhankinnan kannalta haastavassa asemassa olevat liitot puolestaan joko etsisivät yhdistymiskeinoja tai hakisivat säästöjä em. toimenkuvansa selkeyttämisen kautta.

Tähän liittyen Itanilta putoaa uutinen:

– Olemme linjanneet Sulin sataprosenttisesti omistavan (TFF) myyntiyhtiön hallituksessa tavoitteen, että Sul on 2024 mennessä täysin riippumaton valtionavuista. Tavoite on realistinen.

Juuri näitä uutisia yksinhuoltajaäiti Jaanakin on kaivannut.

– Julkisia varoja pitää käyttää oikeudenmukaisesti, mutta mistä löytyy lisää tahoja, jotka uskaltavat taistella kabineteissa pienen urheiluihmisen puolesta?

Tukea Mäki-Reinikan ja Hakasen näkemyksille tulee useista seuroista ja lajiliitoista. Myös maan virkamiesjohdossa kummastellaan alueyhdistysten roolia.

– Uskoakseni järjestöjä pidetään pystyssä yhä kiitos poliitikkojen, joista valtakunnallisestikin toimivat on lobattu tehokkaasti paikallistasolla. Homma voisi muuttua, jos poliittiset kytkökset unohdettaisiin, sisäpiirilähde sanoo.

Koronaepidemian aikana useat seurat ja lajiliitot ovat joutuneet lomauttamaan tai irtisanomaan työntekijöitään. Aluejärjestöissä samaa trendiä ei ole nähty, ja siihen perustelut – mielenkiintoiset sellaiset – antaa Päijät-Hämeen Liikunta ja Urheilu ry:n seurakehittäjä Kustaa Ylitalo.

– Meillä ei ole ollut lomautuksia. Koska emme ole suoranaisesti liikuntatoimintaa järjestävä yhdistys vaan asiantuntija- ja tukiorganisaatio, eivät koronarajoitukset ole suoraan vaikuttaneet meidän toimintaamme, eikä kovin suuresti tuloihimmekaan, Ylitalo toteaa.

Yhdistämisidea pelottaa

Kamppailulajeissa valtiontuen osuus varsinaisen toiminnan kuluista (tiedot vuosilta 2018–19) on kokonaisuutena poikkeuksellisen suuri: potkunyrkkeilyssä 91 prosenttia, karatessa 46, aikidossa samoin, nyrkkeilyssä 43, painissa 34 ja judossa 32 prosenttia.

Huomio kiinnittyy myös muutamien kamppailulajien henkilöstökuluihin suhteessa omaan varainhankintaan: Nyrkkeilyliitossa omat tulot 246 000 ja palkkamenot vastaavasti 203 000 euroa, Aikidoliitossa 64 000 ja 60 000 euroa, Judoliitossa 590 000 ja 385 000 euroa sekä Karateliitossa 374 000 ja 216 000 euroa.

Tilanne on sama muun muassa mailapeleissä joissakin liitoissa: squashissa omat tulot 131 000 ja palkkamenot 118 000 euroa, sulkapallossa 378 000 ja 341 000 euroa, pöytätenniksessä 319 000 ja 131 000 euroa.

Miksi esimerkiksi kamppailulajit eivät voisi muodostaa yhtä hallintokuluiltaan nykyistä kevyempää lajiliittoa? Tai yhtä lailla mailapelit?

Yleisseura Tampereen Pyrinnön vaikuttaja Jarmo Hakanen näkee, että myös esimerkiksi Suomen urheiluliitto, Hiihtoliitto ja Suunnistusliitto voisivat muodostaa yhden kokonaisuuden.

– Hallintoa yhteistoiminnan kautta karsimalla resursseja vapautuisi itse urheiluun. Seurat ovat jo itsessään kuin lajiliittoja, ne osaavat kyllä järjestää yhteistoiminnan ilman raskaita hallinnollisia järjestelmiä, Hakanen perustelee.

– Miettisin myös urheiluopistoja, joita ministeriö myös tukee. Kun Ruotsissa on yksi, Suomessa niitä on peräti 11. On laskettu, että Suomen malli tietäisi Kiinassa noin 3 840 urheiluopistoa.

Tennisliiton toimitusjohtaja Teemu Purho ei tyrmää yhdistymisajatusta suoralta kädeltä.

– Selvää on, että järjestelmäviidakossa on pystyttävä säästöihin, jotta rahaa riittäisi enemmän kentälle. Aiheesta on käytävä vähintäänkin laaja yhteiskunnallinen keskustelu. Muutos ei lähde sisältä, koska se koetaan lajiliitoissa uhaksi. Sen on lähdettävä muualta, Purho esittää.

Tästä on näyttöäkin: OKM yritti kertomansa mukaan parisen vuotta sitten yhdistää kamppailulajit yhdeksi liitoksi, mutta se ei onnistunut.

– Ihmiset ajattelevat, että pienten liittojen hallinnossa pyöritellään papereita, mutta todellisuudessa hallinto on sitä taustatyötä, joka mahdollistaa seuroille ihmisten liikuttamisen ja maajoukkueiden toiminnan, Taekwondoliiton toiminnanjohtaja Tatu Iivanainen toteaa.

– Kamppailulajeissa on tehty jo vuosia yhteistyötä monessakin asiassa. Yhteinen toimistomme on tästä hyvä esimerkki. Vähemmän näkyviä ovat ehkä yhteinen yhdenvertaisuussuunnitelma, kurinpitovaliokunta, koulutusyhteistyö ja yhteissopimukset palveluntarjoajien kanssa.

Iivanainen näkee, että kun useamman liiton toiminnanjohtaja valmistelee samanaikaisesti yhteistä asiaa, on lopputulos pureksitumpi.

– Olemme miettineet, olisiko kamppailulajeilla mahdollista yhdistyä esimerkiksi yhteisen palveluorganisaation kautta. Aina olemme kuitenkin todenneet, että liittojen sulautuminen yhdeksi organisaatioksi ei ole toimiva ratkaisu.

Sisältöä ei ole vielä haettu

Tuoreimmat Urheilulehti