Ari Vatanen oli 8-vuotiaana kolarissa, joka vei hänen isänsä hengen – 25 vuotta myöhemmin hän oli kokea isänsä kohtalon - Urheilulehden parhaat - Ilta-Sanomat

Ari Vatanen (vas.) ja Jani Sievinen.

Ari Vatanen oli 8-vuotiaana kolarissa, joka vei hänen isänsä hengen – 25 vuotta myöhemmin hän oli kokea isänsä kohtalon

Kuolemanvaaraa, tekoniveliä ja pelkoa lapsettomuudesta... Huippu-urheilijoilta vaaditaan valtavasti uhrauksia, mutta onko ura lopulta niiden arvoinen?


28.3. 7:50

Ari Vatanen oppi jo nuorena tuupovaaralaispoikana, että autolla ajaessa voi kuolla. Hän oli kahdeksanvuotiaana mukana kolarissa, jossa hänen isänsä menehtyi.

– Sen jälkeen sanoin äidilleni, että minä kesytän auton.

Vatanen onnistui tavoitteessaan niin hyvin, että voitti vuonna 1981 ensimmäisenä suomalaisena rallin maailmanmestaruuden. Neljä vuotta myöhemmin yksi monttu argentiinalaisessa maantiessä kuitenkin muistutti, ettei autoa voi koskaan täysin hallita. Vatanen ajoi täysillä sateen jäljiltä yllättäen syntyneeseen kuoppaan sillä seurauksella, että auton takapää nousi pystyyn ja auto kieri monta kertaa täydessä vauhdissa ympäri. Jostain syystä Vatasen viisipistevöissä ei ollut lainkaan jalkojen välistä tulevaa vyötä. Hän sai eri puolille kehoa vakavia murtumia ja vammoja.

– Lääketieteellisesti ei ole mahdollista selvitä yhtään pahemmasta onnettomuudesta. Siinä oli ”Iso käsi” mukana, että selviydyin.

Ari Vatasen kohtalon hetket vuonna 1985. Toipuminen tällistä kesti vuoden.

Tämä juttu on julkaistu Urheilulehden numerossa 6/21. Tilaa Urheilulehti kotiisi täältä.

Selviytymisessä auttoi Peugeot-tallin oma lääkäri, joka paikallisessa pikkusairaalassa käänsi muille lääkäreille selkänsä ja valehteli Vatasen verenpainelukeman todellisuutta paremmaksi. Vain niin hän sai luvan siirtää Vatasen isompaan sairaalaan Cordobaan. Urheilija oli vaarassa vuotaa kuiviin, mutta ilman siirtoa hän olisi kuollut joka tapauksessa.

Fyysisesti Vatanen alkoi toipua nopeasti useiden vaikeiden leikkausten ja muutaman kuukauden täyslevon jälkeen. Henkisesti oli vaikeampaa. Omien sanojensa mukaan hän vaipui kuukausia kestävään psykoosiin, jossa hän oli varma, että sekä hänellä että koko hänen perheellään on tuolloin maailmassa vielä suhteellisen uusi sairaus AIDS. Negatiiviset testitulokset ja hoitohenkilökunnan vakuuttelu eivät auttaneet. Vatanen oli varma, että psykiatri, muut lääkärit ja laboratorion työntekijät ovat keskenään salaliitossa.

Ari Vatanen lentokoneessa Argentiinan onnettomuuden jälkeen.

Ari Vatanen loukkaantui Argentiinan rallissa 1985.

Vasta katsojana Jyväskylän Suurajoissa, vuosi onnettomuuden jälkeen kesällä 1986, Vatanen yhtäkkiä havahtui ja ymmärsi, etteivät hänen kuvitelmansa ole totta. Reilu kuukausi sen jälkeen hän jo testasi autoa Pariisi–Dakaria varten Afrikassa. Hiekka oli okran väristä, kamelikaravaanit kulkivat. Kuoleman porteilla käynyt, henkisen tasapainonsa hetkellisesti täysin menettänyt Vatanen puhkui onnea.

– Mä elän! Voin elää elämää, joka on minun ja perheeni elämää, Vatanen muistelee silloisia tuntojaan nyt, 35 vuotta myöhemmin.

Vakava onnettomuus ja vuoteen 2003 jatkunut ura ralliauton töyssyisessä kyydissä on jättänyt Vatasen kehoon jälkensä. Lyhyesti sanottuna hän ei pysty aamuisin harjaamaan hampaitaan selkä suorana.

Ralliautoilijana Vatanen joutui jo uransa aikana kohtaamaan monen muun lajin urheilijoita suurempia riskejä, mutta uran jälkeen tilanne on sama kuin muillakin. Keho kertoo, että se on tehnyt ja kohdannut enemmän kuin hyväksi olisi ollut.

Huippu-urheilijat edustavat terveellisen elämän ihannetta, mutta todellisuudessa äärimmäinen harjoittelu ja uran aikana yleiset loukkaantumiset vahingoittavat heidän kehoaan. Koville joutuvat Vatasen esimerkin tapaan muun muassa nive­let.

Urheiluortopedi, useiden Euroopan parhaiden jalkapalloseurajoukkueiden konsultti Lasse Lempainen muistuttaa, että ihmislajin historiassa on ollut luonnollista kuolla noin 40-vuotiaana. Sen ajan nivelet kestävät pääosin hyvin. Nykyään odotettavissa oleva elinikä on noin 80 vuotta.

– Se, että ihminen elää aiempaa vanhemmaksi, ei perustu siihen, että niveliä olisi saatu vahvemmaksi, vaan kyllä polvet, lonkat, nilkat ja olkapäät kuluvat käytön myötä, Lempainen sanoo.

Aivan kuten minkä tahansa tavaran kohdalla, myös ihmiskehon osat kuluvat yleisesti ottaen sitä enemmän, mitä enemmän niitä käytetään. Lempaisen mukaan tutkimuksissa on todettu, että sohvaperunana köllöttely tekee nivelille huonoa, mutta niin tekee myös äärimmäinen kuormitus ja iskutus, mitä syntyy esimerkiksi kestävyysjuoksussa tai kilpa-aerobicissa. Tällä hetkellä käynnissä on iso monikansallinen tutkimus ammattilaisjalkapalloilijoiden elämänlaadusta uran loppumisen jälkeen.

– Tuloksissa varmasti näkyy, että vuosia kestänyt urheilu huipputasolla palloilulajeissa on kuormittavaa esimerkiksi polville ja nilkoille, Lempainen kertoo.

Lasse Lempainen kertoo, että nykyhuiput osaavat huolehtia itsestään edeltäjiään paremmin.

Urheilu huipulla vaikuttaa myös sydämen terveyteen. Se on luonnollista, sillä sydänkin on lihas. Kun sitä harjoitetaan paljon, sydän muuttuu aivan kuten ihmisen muutkin lihakset, reagoimalla järjestelmälliseen, kovatehoiseen harjoitteluun.

Urheilukardiologi Kirsi Korven mukaan yli 45-vuotiailla kestävyysurheilijoilla on 7,8 prosenttia enemmän eteisvärinää kuin muulla väestöllä. Tämä johtuu siitä, että vuosia jatkunut kestävyysurheilu suurentaa sydämen kammioita ja eteisiä.

Eteisten suurentuessa eteisen seinämä alkaa fibrotisoitua, mikä muuttaa sähköimpulssin kulkua. Vaiva voi hoitamattomana olla vaarallinen, jos urheilijalla on riskitekijöitä, kuten korkeahko ikä. Näin siksi, ettei eteisvärinässä sydämen eteinen sydämen supistuessa välttämättä tyhjene. Sinne jääneestä verestä voi kertyä hyytymä, joka voi aiheuttaa aivoninfarktin.

– Olen hoitanut eri lajien kestävyysurheilijoita, joilla on ollut eteisvärinä jo alle 35-vuotiaana, Korpi kertoo.

Sydämen voimakas harjoittaminen johtaa myös sen seinämien paksuuntumiseen. Tätä esiintyy useiden eri lajien urheilijoilla, mutta erityisesti voimailulajeissa. Maksimivoimaa kehittävät yksittäiset liikkeet myös nostavat verenpainetta.

– Kovissa maksimisuorituksissa on mitattu yli 400 mmHg:n verenpainearvoja, mikä ei ole terveellistä sydämelle, Korpi sanoo.

 Suomessa on ollut hoidossa alle 30-vuotiaita dopingia käyttäneitä urheilijoita, joiden veren LDL-kolesteroli on ollut yli 10 eli yli kolme kertaa suositusta suurempi.

Erityisen vaarallista sydämelle on dopingin käyttö, sillä se lisää sydänlihaksen vääränlaista paksuuntumista. Tällöin sähköimpulssin kulku sydänlihaksessa voi häiriintyä ja steroideja käyttänyt urheilija voi saada kuolettavan rytmihäiriön. Hormonien käyttö vaikuttaa myös veren rasva- ja hyytymisjärjestelmään.

– Suomessa on ollut hoidossa alle 30-vuotiaita dopingia käyttäneitä urheilijoita, joiden veren LDL-kolesteroli on ollut yli 10 eli yli kolme kertaa suositusta suurempi. Siitä voi kehittyä sepelvaltimotauti ja sydäninfarkti jo hyvin nuorena, ja hyytymisjärjestelmän muutosten seurauksena keuhkoveritulppa, Korpi kuvailee.

Muun muassa Suomen olympia- ja HIFK:n veikkausliigajoukkueen lääkärinä toimineen Korven mukaan doping vaarantaa urheilijan terveyden aina. Muuten on mahdotonta määritellä tiettyjä lajeja tai harjoitusmääriä, jolloin urheilijan akuutti tai loppuelämän terveys olisi vaakalaudalla.

Rajoja on vaikea asettaa myös niille vaatimuksille, joita pääsy urheilun kansainväliselle huipulle nykypäivänä kysyy. Ilman kehon äärimmäistä virittämistä menestystä ei tule.

Jani Sievinen on uinnin olympiamitalisti, maailmanmestari ja maailmanennätyksen tekijä. Saavutukset vaativat 41 000 uitua kilometriä. Se on kerran maapallon ympäri.

Sievisen keho kertoo, ettei ihmistä ole tehty urakoimaan vedessä sellaisia määriä sellaisella nopeudella mihin huippu-uimarit yltävät. Etukäteen hän osasi odottaa olkapäävammoja, jotka lopulta tulivat verrattain myöhään – vasta uran loppupuolella 2000-luvulla.

– En mielestäni laiminlyönyt kehonhuoltoa, ja tiedostimme riskin jo silloin, mutta kilometrejä oli vain niin paljon mittarissa, etteivät olkapäät enää kestäneet.

Nykyään olkapäät eivät häiritse Sievisen arkielämää, mutta kuntosalilla penkkipunnerrus on pitänyt vaihtaa vinopenkkiin, eikä hän pysty tekemään esimerkiksi remontoidessa hommia, joissa kättä nostetaan jatkuvasti ylös.

Uinti on aiheuttanut Sieviselle myös muita terveysongelmia. Hänen poskionteloitaan laajennettiin jatkuvien tulehduksien vuoksi jo 25-vuotiaana. Uran jälkeen Sievisellä on havaittu ”surffaajan korva” eli hänen korvakäytävänsä on rustottunut jatkuvan vedessä olon seurauksena.

Vakavinta on ollut lonkan kuluminen. Pari vuotta sitten kipu yltyi sellaiseksi, ettei tuolloin 44-vuotias Sievinen pystynyt kävelemään kuin kilometrin.

– Ja senkin niin kuin lonkkapotilas kävelee, hän huomauttaa.

Jani Sievinen ui urallaan kilometreissä maailman ympäri. Se jätti jälkensä kroppaan.

Sieviselle tehtiin lonkan tekonivelleikkaus. Leikkaavan lääkärin arvion mukaan Sievisellä on ollut pieni rakenteellinen eroavaisuus toisessa lonkassa syntymästä asti. Vaikka uinti on niin sanotusti pehmeä laji, kova fyysinen rasitus aikaisti tarvetta vaihtaa nivel.

Jälkikäteen Sievinen on tajunnut, että hänellä oli jo uran aikana vaikeuksia saada toisen jalan potku pitämään rintauinnissa. Liike kävi myös polveen.

– Se liike ei ole ihmiselle luonnollinen. Se on sammakkojen liike.

Sievisen kokemukset kuvastavat hyvin sekä huippu-urheilun terveydelle luomia riskejä että niiden sattumanvaraisuutta. Toisen huippu-uimarin lonkkanivel voi kestää vanhuuteen saakka, vaikka sitä olisi rasitettu samalla tavalla kuin Sievisen lonkkaa.

Sama on sydämen kanssa. Sen terveyteen vaikuttaa merkittävästi ihmisen ikä ja muut riski- ja perintötekijät.

– Geneettiset erot ovat merkittäviä. Kaikille ongelmia ei tule, sanoo kardiologi Korpi.

On myös niin, että väliaikaisia tai elinikäisiä vammoja ja vaivoja voi hankkia myös muuten kuin urheilemalla huipulla. Jos harjoittelusta ei ole tarpeeksi tietoa ja pohjaa, itsensä saa rikki nopeasti.

– Jos esimerkiksi nuorisoporukka lähtee kuntosalille ilman osaamista ja ohjaajaa, ja tekee syviä kyykkyjä raskailla painoilla ilman selän tukea, lannerangan alaosaan voi syntyä rasitusmurtuma ja nikaman liukuma, joka ikävimmillään oireilee eliniän, ortopedi Lempainen havainnollistaa.

Koska liikkuminen lähtökohtaisesti edistää aina ihmisen terveyttä kokonaisvaltaisesti, sekä lääkärit että urheilijat kääntäisivät keskustelun huippu-urheilun riskeistä mieluummin siihen, miten niitä ehkäistään. Esimerkiksi vaikka Sievisen keho on ollut kovilla ylettömästä uinnista, hän pystyi poikkeukselliseen pitkään ja terveeseen uraan kansainvälisellä huipulla. Hän itse ajattelee sen olleen mahdollista siksi, että vielä hänen nuoruudessaan lapset liikkuivat paljon. Sievinen ui joka päivä 6-vuotiaasta asti, mutta myös ulkoili ja harrasti muutakin.

– Nykyään lapsille pitää huutaa, että menkää pihalle. Silloin meille piti huutaa, että tulkaa sisälle, Sievinen kuvailee.

Samaa kehon kokonaisvaltaista hallintaa ja voimaa Lempainen yrittää korostaa nykyurheilijoille ja heidän vanhemmilleen. Parhaimmassa tapauksessa jo nuoren urheilijan lepo, ravinto ja muu kokonaisuus saadaan niin hyväksi, ettei rasitusvammoja tai muita ongelmia tule vielä sittenkään, kun huippu on saavutettu.

 Useat nyrjähdykset voivat aiheuttaa rustovaurioita ja vamman jälkeistä nivelrikkoa. Se on ikävää, kun siinä iässä olisi yleensä vielä halua harrastaa kuntoliikuntaa ja pelata vaikka omien lasten kanssa.

Urheilu-uran, mutta myös loppuelämän kannalta tärkeää on myös se, että mahdollinen vamma hoidetaan hyvin heti. Lempaisen mielestä esimerkiksi ”futarin nilkka” eli toistuvasti nyrjähtänyt, löysäksi jäänyt nilkka johtuu siitä, ettei hyvään alkuhoitoon ja kuntoutukseen ole alun perin suhtauduttu tarpeeksi vakavasti.

Kun nyrjähdyksiä ehtii tulla kymmenessä vuodessa parikymmentä, seuraukset voivat olla ikäviä keski-iässä tai aiemmin.

– Useat nyrjähdykset voivat aiheuttaa rustovaurioita ja vamman jälkeistä nivelrikkoa. Se on ikävää, kun siinä iässä olisi yleensä vielä halua harrastaa kuntoliikuntaa ja pelata vaikka omien lasten kanssa.

Lempaisen mukaan nykypäivän ammattilaisurheilijat ja heidän lähipiirinsä ovat vastuullisempia kuin ennen. Huippu-urheilijat tiedostavat kehonsa arvon ja sen, että vain terveenä on mahdollista päästä huipulle. Esimerkiksi loukkaantuneet eurooppalaiset huippujalkapalloilijat pyytävät Lempaiselta huolellista arviota kuntoutuksen kestosta, jotta heitä ei vaadittaisi kentälle liian aikaisin. Lempaisen mukaan ammattilaisurheilijoita ei myöskään enää puuduteta loukkaantuneina kivuttomaksi ja näennäiseen suorituskuntoon samalla tavalla kuin aiemmin.

Korpi on huolissaan niistä kovan tason urheilijoista, jotka eivät ole seuransa tai lajinsa puolesta säännöllisten terveystarkastusten piirissä. Heidänkin harjoittelunsa on niin suurta, että se altistaa ongelmille, mutta terveyden seuranta on omalla vastuulla.

– Suositukseni on, että jos harjoittelee systemaattisesti, niin moottori tulee tarkistaa aika ajoin. Sydänfilmi on halpa arvio, Korpi sanoo.

Juuri sydämen tarkistaminen harjoittelun koventuessa on tärkeää, sillä ihmisellä voi olla piilevänä äkkikuolemalle altistava sydänsairaus tai sydämen synnynnäinen rakenteellinen poikkeavuus. Esimerkiksi Jani Sievisen sydämestä uintiura paljasti ylimääräisen sähköisen oikoradan. Parissa arvokilpailussa lähtöä edeltävä jännitys laukaisi hänelle rytmihäiriön. Sen ollessa päällä kilpailusuoritus olisi ollut hengenvaarallinen. Sievisen ura sydän operoitiin, minkä jälkeen rytmihäiriöitä ei ole tullut.

Kun nykyinen tai entinen huippu-urheilija saa vaivan niveleen tai sydämeen, ongelma voidaan usein hoitaa. Toisin on pään kanssa. Esimerkiksi jääkiekossa ja kontaktilajeissa on keskusteltu aivotärähdysten ja päähän osuvien iskujen loppuelämän kestävistä seurauksista.

Osa ihmisen terveyttä on mielenterveys. Huippu-urheilu koettelee sen ääriä samalla tavalla kuin kehoa.

Anneli Laine-Näätänen on Olarin Voimistelijoiden joukkuevoimistelijat useisiin maailmanmestaruuksiin vienyt ammattivalmentaja, mutta ennen sitä hän oli arvokisoihin yltänyt rytminen voimistelija. Murrosiässä Laine-Näätänen päätti, että hänestä tulee maailman paras. Hän pyysi rehtorilta lupaa harjoitella jo ennen koulun alkua liikuntasalissa, kuvitteli kattoon kameran ja oli treenaavinaan valmentajan katseen alla. Vasta iltaisin valmentaja oli paikalla harjoituksissa.

Lukioikäisenä kotkalainen Laine-Näätänen asui yksin Helsingissä, kävi Mäkelänrinteen urheilulukiota ja harjoitteli lähes 30 tuntia viikossa. Hänen selkänsä ei kestänyt kaikkia äärimmäistä notkeutta vaativan lajin liikkeitä, mutta se ei ollut pahinta. Raskainta oli painontarkkailu.

– Välillä sain hyvän olon, että tämä määrä ravintoa on hyvä ja näytän hyvältä, mutta en saanut pidettyä sitä niin, että olisin ollut tyytyväinen. Kun tuli loma, kulutus oli erilaista ja lihoin, olin taas pettynyt itseeni.

Laine-Näätäsellä oli apunaan ravintoterapeutti ja psykologi, mutta hän ei saanut ongelmaansa käsiteltyä niin kuin olisi halunnut. Tilanne aiheutti huolta, sillä kuukautisten jäätyä alipainon takia pitkäksi aikaa pois nuori nainen pelkäsi, ettei voisi koskaan saada lapsia.

Anneli Laine-Näätänen pyrkii valmentajana muuttamaan huippuvoimistelijoiden omakuvaa erilaiseksi omiin aktiivivuosiinsa verrattuna.

Nykyään Laine-Näätänen on 45-vuotias kahden lapsen äiti. Hän myöntää, että hänellä on edelleen paitsi entisen huippuvoimistelijan ajoittain kipuileva selkä, myös mieli. Tilannetta on ylläpitänyt se, että valmentajana hän viettää yhä ison ajastaan kilpaurheilijoiden keskellä.

– Käsitykseni normaalista kehosta on väkisinkin vääristynyt, vaikka en haluaisi, että se on. Omat lapseni aina sanovat, että sulla on vääristynyt kehonkuva. He ovat hyviä opettajia, Laine-Näätänen nauraa.

Omien kokemusten ansiosta Laine-Näätänen pyrkii muuttamaan nykyisten huippuvoimistelijoiden tulevaisuutta toisenlaiseksi. Hän iloitsee siitä, että sekä rytmisessä että joukkuevoimistelussa urheilijan kehon ihanne on muuttunut anorektisesta lihaksikkaammaksi ja urheilijan hyvinvointi otetaan fyysisesti ja psyykkisesti huomioon paremmin kuin hänen omalla kilpaurallaan ja valmentajanuransa alussa.

Laine-Näätänen ajattelee, että jokainen laji altistaa omanlaisilleen fyysisille ja psyykkisille ongelmille, mutta urheilusta on aina saatavissa myös pysyvää hyvää.

– Nuorena ajattelin, että huippu-urheilijan ja tavallisen ihmisen elämä on kaksi ihan eri asiaa, mutta myöhemmin ymmärsin, että huippu-urheilussa on paljon asioita, jotka hyödyntävät loppuelämää.

Huippu-urheilijoiden elämän myöhempiä vaiheita on Suomessa tutkittu 1970-luvulla alkaneessa tutkimuksessa. Sen mukaan huiput pärjäävät yleisesti ottaen yhteiskunnassa uransa jälkeen ja ovat esimerkiksi vähemmän masentuneita kuin verrokit. Erityisen terveitä, pitkäikäisiä ja hyväkuntoisia ovat kestävyysurheilijat.

 Ihminen on tehty liikkumaan, mutta itsensä loppuun asti rääkkääminen ei ole suositeltavaa.

Nykyurheilijoiden tulevaisuuden kannalta tuloksiin on suhtauduttava varauksella, sillä tutkimuksessa on ollut mukana vain arvokilpailuissa ja maajoukkueessa ennen vuotta 1965 urheilleita miehiä. Suomen molekyylilääketieteen instituutin tutkimusjohtajan Jaakko Kaprion mukaan tutkimusdata ja -tulokset antavat kuitenkin myös nykyiselle urheiluväelle arvokasta pohdittavaa.

Hänen mielestään jo entisajan urheilijoiden elämästä voi oppia ainakin sen, ettei huippu-urheilu-ura ole sinänsä vaaraksi, mutta siinäkin pitäisi olla kohtuus.

– Ihminen on tehty liikkumaan, mutta itsensä loppuun asti rääkkääminen ei ole suositeltavaa, Kaprio sanoo.

Laine-Näätänen, Sievinen ja Vatanen antoivat urheilu-urilleen kaikkensa. Se aiheutti heille enemmän tai vähemmän vaaraa ja vaivoja, jotka jollain tavalla jatkuvat edelleen. Silti jokainen tekisi kaiken uudelleen.

– Koen olevani 90-prosenttisesti plussalla. Huippu-urheilijan elämässä on paljon asioita, kuten terveelliset elämäntavat, itsensä motivoiminen ja kyky rentoutua, joista on hyötyä loppuelämässä, Laine-Näätänen sanoo.

– Ei mikään näistä vammoista ole sellainen, että voisin edes kuvitella laittavani sen vaakalaudalle urheilun tuoman ilon ja yleisen hyvän kanssa, kuvailee Sievinen.

Jani Sievisellä on surffaajan korva.

Vatasen mielestä on absurdia kysyä, miettikö hän nuorena ajamisen riskejä tai ajatteleeko hän nykyään niistä toisin. Viron autourheiluliiton puheenjohtajana vaikuttava Vatanen kannattaa turvallisuuden parantamista kaikin keinoin, mutta muistuttaa myös siitä, että autourheilu, kuten kaikki urheilu, on lopulta osa elämää. Hänelle se tarkoittaa arvaamattomuutta, mutta myös suurta intohimoa.

– Ei maailmaa muuteta sillä, että lasketaan jonkin asian hyviä ja huonoja puolia. Kaikki muutos lähtee palavasti omaan näkemykseensä uskovista ihmisistä. Minulle minä ja auto olemme olleet yksi kokonaisuus, kuin puhdas melodia, joka soi, kun auto kulkee mutkassa täydellisesti. Se muutaman sekunnin tunne on ajanut minua eteenpäin. Kaikki muu on tullut sen seurauksena.

Sisältöä ei ole vielä haettu

Tuoreimmat Urheilulehti