1405 milligrammaa ”sinisiä pihvejä” – paperit kertovat synkän tiedon Helsingin MM-voittajasta 1983 - Urheilulehden parhaat - Ilta-Sanomat

–Jotta onnistuu juoksemaan maailmanennätyksen, tarvitaan vähän onneakin, Marlies Göhr sanoo.

1405 milligrammaa ”sinisiä pihvejä” – paperit kertovat synkän tiedon Helsingin MM-voittajasta 1983

Marlies Göhr juoksi ensimmäisenä naisena sata metriä alle yhdentoista sekunnin ja kiisi Helsingissä 1983 maailmanmestariksi. Askelia kiihdytti DDR:n arkistojen mukaan myös doping, mutta sitä hän ei myönnä.


20.3. 19:03

Helsingin olympiastadionin yleisö pidätti henkeään, kun juoksijat asettuivat telineisiin. Kakkosradalta lähti tuore maailmanennätysnainen Evelyn Ashford ja ulkoradalta edellisen maailmanennätyksen alkukesästä tikittänyt Marlies Göhr. Molemmat kuuluivat hyvin harvinaisiin yhdentoista sekunnin alittajiin naisten satasella.

Lähettäjä ampui, urheilijat starttasivat ja yleisö heräsi kannustamaan. Göhrin ompelukonemaiset, hurjalla tiheydellä iskevät askeleet toivat hänelle aavistuksenomaisen etumatkan, kun taas Ashford alkoi äkkiä nilkuttaa noin 30 metrin kohdalla, hänen reitensä revähti. Göhr syöksyi kaikkien aikojen ensimmäiseksi naisten satasen maailmanmestariksi ajalla 10,97. Kisan toinen oli 400 metrin spesialisti Marita Koch ja Suomen Helinä Marjamaa ylsi loistavasti kuudenneksi.

»Olihan se hyvin erityistä voittaa ensimmäinen maailmanmestaruus. Se oli urani suurin hetki yhdessä ensimmäisen maailmanennätykseni kanssa», Göhr muistelee Urheilulehdelle nyt, 38 vuotta myöhemmin. Samalla hän kehuu Helsingin kesän 1983 tunnelmaa:

»Voitto tuntui makealta siksikin, että Helsingin yleisö oli niin asiantuntevaa. Urheilija huomaa sen kyllä. Katsomot olivat täynnä ja yleisö eli aidosti mukana kilpailuissa. Sellaisen yleisön edessä juokseminen on aivan eri asia kuin juosta stadionilla, joka tuntuu tyhjältä.»

Helsingissä maailmanmestariksi 1983 juossut Marlies Göhr muistelee vieläkin lämmöllä suomalaisyleisön asiantuntemusta.

DDR:n sprintteri Göhr kuuluu kaikkien aikojen parhaisiin pikajuoksijoihin, vaikka hän ei koskaan noussut yhtä hehkutetuksi tähdeksi kuin vaikkapa värikkäillä asuillaan ja pitkillä kynsillään leikitellyt Florence Griffith-Joyner tai »tartanin Grace Kellyksi» kutsuttu mallimainen Katrin Krabbe.

Göhr ei ollut kansikuvatyttö. Hänen hiuksensa oli leikattu lyhyiksi, hän ei meikannut itseään näyttävästi eikä ollut pitkäsäärinen kaunotar vaan 165-senttinen lihaspakkaus, jonka tiheästi rummuttavat askeleet eivät luoneet eleganttia vaikutelmaa vaan ennen kaikkea veivät häntä konemaisen tehokkaasti eteenpäin.

Göhr oli systeeminsä tuote ja aikansa lapsi. Hän oli harvinaislaatuinen lahjakkuus, joka hiottiin DDR:n perinpohjaisessa valmennussysteemissä huippu-urheilijaksi, toki myös dopingin avulla kuten muurin kaaduttua paljastuneet dokumentit ovat osoittaneet.

Göhr teki myös historiaa. Hän juoksi ensimmäisenä naisena satasen alle 11 sekunnin. Hän voitti kaksi olympiakultaa pikaviesteistä, kaksi MM-kultaa sekä viisi Euroopan mestaruutta ja viisi sisäratojen EM-titteliä.

Kuka siis oli Marlies Göhr, tuo hieman varjoon unohtunut sprinttitähti? Kuinka hän nousi mestariksi ja miten jälkikäteen paljastuneisiin tietoihin dopingin käytöstä pitäisi suhtautua? Urheilulehti kertoo Göhrin tarinan.

Marlies Göhr syntyi maaliskuussa 1958 eteläisessä DDR:ssä lähellä Länsi-Saksan rajaa. Hän kasvoi 5 000 asukkaan maalaiskylässä Triptisissä ja hänen perheestään löytyi nopeutta. Äiti ja täti olivat myös harrastaneet pikajuoksua ja tädin nimissä oli Triptisin stadionennätys satasella: 13,2 sekuntia. Marlies oli 13-vuotias, kun hän löi tuon ennätyksen koulun kisoissa juosten 13,1 sekuntia.

»Aloitin urheilemisen vasta myöhään, 13-vuotiaana. Treenasin kerran viikossa koulun yleisurheilukerhossa. Sitten voitin piirinmestaruuskisoissa pikajuoksut ja sieltä minut huomattiin, joten muutin 13-vuotiaana Bad Blankenburgin urheilukouluun», Göhr muistelee.

DDR:n systeemissä urheilukoulut olivat sisäoppilaitoksia, joihin kerättiin alueen lahjakkuudet. Päivät koostuivat vain treeneistä ja koulunkäynnistä eikä nuorten elämään kuulunut muuta. Se oli valtava ja vaikea muutos nuorelle Göhrille, joka oli tottunut tiiviiseen perheyhteisöön ja huolettomaan lapsuuteen.

»Olin perheeni ainoa lapsi, aina yhdessä vanhempieni kanssa, siksi minulla oli aluksi todella vaikeaa urheilukoulussa. Halusin kolmen kuukauden jälkeen takaisin kotiin», Göhr kertoo ja naurahtaa melkein ivallisesti nuorelle itselleen.

»Valmentajani sanoi, että olen erityislahjakkuus, että minun pitäisi jäädä sinne. Niin jäin. En tietenkään voinut tietää, kuinka hyvä minusta tulisi, mutta ensimmäisen vuoden jälkeen juoksin satasen jo 12,1 sekuntiin. Se oli valtava kehitys.»

Göhrin kehitys jatkui vauhdikkaana. Vuonna 1975, 17-vuotiaana, hänen ennätysaikansa oli jo 11,17 sekuntia, mikä oli alle 18-vuotiaiden maailmanennätys. Hänet siirrettiin Bad Blankenburgin vähävaraisesta urheilukoulusta alueen huippuseuraan SC Motor Jenaan, jonka riveistä nousi huipulle myös Heike Drechsler.

Göhr harjoituksissa 1978.

Jenassa Göhrin valmentajaksi tuli Horst-Dieter Hille, joka oli aikakaudelle ja DDR-systeemille tyypillisesti hyvin autoritäärinen koutsi. Vuonna 1991, Saksojen yhdistymisen jälkeen, Hille jäi kiinni tyrkytettyään dopingia urheilijoilleen lännen puolella. Hän myönsi antaneensa myös Göhrille »suoritusta tukevia aineita».

Göhr ei jäänyt pitkällä urallaan kertaakaan kiinni dopingista, mutta jälkikäteen, erilaisten tiedostojen paljastuttua ja entisen valmentajansa Hillen sekä vanhojen juoksijakollegoidensa kertomusten myötä hän on joutunut vastaamaan kysymyksiin dopingin käytöstä.

Tutkijat paljastivat hänen antaneen 17-vuotiaana positiivisen doping-näytteen. Lisäksi DDR:n arkistoista löytyi tietoja, joiden mukaan Göhr – koodinimi KS33 – olisi saanut 1983 ja 1984 korkeita annoksia maan urheilijoille kehitettyä anabolista lisäainetta, Oral-Turinabolia, mutta Göhr ei myönnä mitään. Hänen vuosiannoksensa oli vuoden 1984 dokumenttien mukaan 1 405 milligrammaa, mikä on hurja määrä »sinisiä pihvejä», joksi urheilijat sinisiä tabletteja kutsuivat.

Göhr puhuu mieluummin kovasta työstä, jota huipulle pääseminen vaati. Hän kiertelee doping-teemaa jokaisessa haastattelussaan ja Spiegelille hän huomautti kerran, että vaikka valmentaja antaisi pillereitä, niitä ei ole pakko nielaista.

»Dopingia on joka puolella. Kukaan ei kysy, miten on yhdysvaltalaisten tai isobritannialaisten urheilijoiden laita – tai skandinaavien, Norjakin on aina uudestaan hyvä. Aina uudestaan doping yhdistetään DDR:ään. Ja aina uudestaan se suututtaa», Göhr sanoo Urheilulehdelle ja vähättelee dopingin merkitystä, kuitenkaan varsinaisesti kieltämättä sitä:

»Menestys pitää hankkia myös kovalla työllä, rankalla harjoittelulla. Ei se noin vain käy. Pelkästään dopingilla ei kukaan pääse maailmanhuipulle, se on älytön ajatuskin. Jos joku luulee, että hän vain ottaa jonkin tabletin ja hänestä tulee hyvä, se on yhtä potaskaa.»

 Aina uudestaan doping yhdistetään DDR:ään. Ja aina uudestaan se suututtaa.

Marlies Göhr kertoo, että DDR:n joukkueessa oli Stasin vasikoita, jotka kyttäsivät itää ja länttä edustaneiden urheilijoiden kanssakäymistä.

Göhr osallistui 18-vuotiaana ensimmäisiin olympialaisiinsa, Montrealin kisoihin kesällä 1976. Hän ylsi heti satasen finaaliin, jäi kahdeksanneksi ja voitti lisäksi pikaviestistä olympiakultaa.

Seuraavana kesänä 1977 koitti Göhrin uran kenties suurin hetki. Hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi viikkoa aikaisemmin ja asettui nyt telineisiin DDR:n mestaruuskisoissa Dresdenin Heinz-Steyer-stadionilla, johon puhalsi lämmin myötätuuli Elbeltä. Samalla stadionilla Renate Stecher oli juossut jo 1973 käsikellolla pysäytetyn ajan 10,8 sekuntia, jota ei kuitenkaan laskettu viralliseksi maailmanennätykseksi.

Nyt kaikki osui kohdalleen. 19-vuotias Göhr tikitti luontaisilla rummutusaskelillaan aikaan 10,88 sekuntia, mikä oli uusi maailmanennätys. Ensimmäistä kertaa historiassa nainen juoksi sata metriä alle 11 sekunnin.

»Jotta onnistuu juoksemaan maailmanennätyksen, tarvitaan vähän onneakin. Dresdenin kenttä oli loistava, tuuli oli hyvä ja vastustajat kovatasoisia. Monet väittivät, että ennätykseni oli yksittäinen onnistuminen, uudestaan en sitä juoksisi. Mutta juoksin urallani 38 kertaa alle yhdentoista sekunnin», Göhr kertoo.

Paras aika noista 38:sta nähtiin kesäkuussa 1983, kun jenalainen juoksi Berliinissä uuden maailmanennätyksen ja yhä voimassa olevan Saksan ennätyksen 10,81 sekuntia. Stadionin kuuluttaja karjui silloin: »Miesten ennätys!»

Satasen maailmanennätys, 10,81, on syntynyt 8. kesäkuuta 1983 Berliinissä.

Ennätysten ohella kunnianhimoinen Göhr janosi suuria voittoja. Vuonna 1980 edessä olivat Moskovan olympialaiset, joissa satasen finaalissa hänen päävastustajansa oli Neuvostoliiton Ljudmila Kondratjeva.

Finaali oli äärimmäisen tiukka, peräti viisi naista kurotti maaliviivan yli yhden kymmenyksen sisään. Olympiakulta ratkaistiin Kondratjevan ja Göhrin välillä maalikameran kuvan avulla. Se osoitti neuvostoliittolaisen olleen yhden sadasosan nopeampi.

»Venäläiset käyttivät kotietuaan huomattavasti hyväkseen siinä päätöksessä. Olisin toki voinut olla kisassa pikkuriikkisen nopeampi. Sellaista urheilu on, jossittelu ei auta. Täytyy sanoa, että sähläsin sen kullan vähän itse», Göhr arvioi nyt.

Henkilökohtainen olympiakulta jäi puuttumaan hänen muuten kultaiselta uraltaan.

»Vuonna 1976 olin liian nuori, 1980 vähän epäonnekas ja mokasinkin hiukan itse. 1984 olisi ollut vahvin vuoteni, mutta silloin emme saaneet osallistua Los Angelesin kisoihin. Vuonna 1988 olin jo liian vanha, nuoret painoivat ohi», Göhr summaa olympiauransa.

Moskovan »sähläyksen» yhtenä syynä olivat kauan vaivanneet akillesjänteet. Olympialaisten jälkeen Göhrin molemmat akillesjänteet leikattiin ja toipumiseen meni lähes vuosi.

Muuten hän pysyi pitkällä huippu-urallaan terveenä lukuun ottamatta yhtä ainoaa loukkaantumista vuonna 1987 – koleassa Suomen säässä.

»Se tapahtui Helsingissä joissakin kansainvälisissä kisoissa, reväytin siellä lihakseni. Helsinki oli kiva paikka kisailla, mutta siellä ei ollut yleensä kovin lämmin. Sinä päivänä oli vain 14 astetta eli aivan liian kylmä pikajuoksuun», Göhr muistelee.

Marlies Göhr kilpakumppaninsa Bärbel Wöckelin kanssa vuonna 1982.

Loukkaantuminen tai tiukka maalikameratappiokaan eivät satuttaneet häntä niin paljon kuin vuoden 1984 olympiaboikotti. Huippukuntoinen Göhr joutui jäämään kotiin.

»Saimme tietää kesällä 1984 vasta kuusi viikkoa ennen kisoja, ettemme saisi osallistua. Karsinnat olivat jo käynnissä. Se oli katastrofi. Se oli poliittinen päätös, kosto sille, että Yhdysvallat ja Länsi-Saksa olivat jääneet pois Moskovasta. Olympiaurheilijoita käytettiin politiikan pelinappuloina puolin ja toisin, eihän se ollut hyvä asia.»

Göhrin kilpauran aikaan rautaesirippu jakoi maailman kahtia ilman kompromisseja, mutta kansainvälisessä yleisurheilijayhteisössä ei vallinnut vihollishenki. DDR:n urheilijoilta oli tarkasti kielletty veljeily lännen urheilijoiden kanssa, mutta Göhr ei tästä juuri välittänyt.

»En osannut nähdä lännen urheilijoita vihollisina. Olin kansainvälisissä kisoissa mukana pitkään, tunsin kaikki ja tulin heidän kanssaan toimeen. Se oli myös syy, miksi minua ei katsottu niin hyvällä kotimaan johdossa. Stasi vahti minua tarkasti, koska käyttäydyin niin vapaasti länsimaalaisten kanssa», Göhr kertoo.

Toisinaan, kuten Rooman MM-kisoissa 1987, urheilijat onnistuivat pitämään isojakin bileitä hotellilla yli idän ja lännen välisten rajojen.

»Sitten piti olla vain valmis kantamaan seuraukset. Jos minut olisi haluttu käräyttää, se olisi onnistunut. Varsinkin koska meillä oli joukkueen sisällä Stasin kätyreitä. Piti olla varovainen. Emme voineet lähteä mihinkään diskoon kaupungille, yhdessä juhliminen ei kauhean usein onnistunut.»

Göhrillä oli vahvat siteet joihinkin länsisaksalaisiin urheilijoihin. Keihäänheittäjä ja Puman myyntiedustaja Klaus Wolfermann lähetti Göhrille ja tämän miehelle, jalkapalloilija Ulrich Göhrille, rajan yli jatkuvasti paketteja, kerran televisionkin. Ja kun Göhr sai tyttären yhdeksäs marraskuuta 1989, sattumoisin samana päivänä kun Berliinin muuri murtui, tyttären kummiksi päätyi Wolfermann, ystävä entisen rautaesiripun takaa.

Se oli muutosten aikaa. Saksat yhdistyivät, Göhristä tuli äiti ja opiskelija, hän oli lopettanut kilpauransa 1988.

»Urani oli ollut pitkä ja olin 30-vuotias, urheilu riitti jo. En halunnut juosta nuorten perässä. Kun on kuulunut maailman parhaisiin, ei tarvitse jatkaa niin kauan, että taso alkaa hiipua», Göhr perustelee.

Hän oli aloittanut psykologian opintonsa jo vuosia aikaisemmin Jenan yliopistolla, joten täysin tyhjän päälle hän ei pudonnut. Silti murros oli suuri.

»No jaa, ei se yksinkertaista ollut. Olin 13 vuotta kiertänyt maailmaa, ollut jatkuvasti ulkomailla ja paljon kapitalistisessa lännessä. Sitten tiesin, että tämä on viimeinen matka ja tämän jälkeen olen vangittuna maan rajojen sisään, paikoilleni. Minun piti myös aloittaa täyspäiväinen opiskelu. Olin uuden alun edessä.»

Marlies Göhr tunnettiin pikajuoksijana voimakkaasta ja matalasta askeleestaan. Tässä hän on EM-kisoissa 1982.

Saksojen yhdistymisen myötä Göhrin urasuunnitelmat heittivät kuperkeikkaa. Hän oli aikonut urheilupsykologiksi, yhdistää tietämyksensä kahdelta alalta, mutta kun 1990-luvun alkuvuosina idässä murtuivat rakenteet, myös urheilusysteemi romahti. DDR:n seuroissa oli ollut jopa kymmeniä valmentajia, joten psykologillekin olisi ollut tilaa, mutta nyt rahaa ei ollut enää koutseihinkaan.

»Vasta viime vuosina urheilijoilla on alkanut olla psykologeja apunaan. Mutta toisaalta monilla ei ole tarpeeksi kovia fyysisiä edellytyksiä, joten ei siinäkään palapelissä osu kaikki kohdalleen», Göhr kritisoi nykypolvea ja lisää: »Vaikka olenkin psykologi, olen sitä mieltä, ette jos urheilija tarvitsee jonkun kertomaan, että on hyvä ja nyt olisi voitettava, silloin ei pääse koskaan huipulle. Vaatimustason ja kunnianhimon on tultava urheilijasta itsestään. Huippu-urheilijan psyykkeen on oltava jo luonnostaan vahva, vaikka voi sitä toki vähän kehittää eri harjoitteilla.»

Nykyään Göhr työskentelee psykologina vammaisten kuntoutuskeskuksessa Jenassa. Hän on kahden pienen tytön isoäiti ja on entisen seuransa, nykynimellä LC Jenan, hallituksessa. Siellä hän auttaa seuraa sponsorien etsimisessä.

 Jos urheilija tarvitsee jonkun kertomaan, että on hyvä ja nyt olisi voitettava, silloin ei pääse koskaan huipulle.

Göhrin juoksema 10,88 sekuntia on yhä alle 20-vuotiaiden naisten maailmanennätys ja hänellä on myös kaksi Saksan ennätystä. DDR-ajan ennätyksiä ei ole Saksassa pyyhitty pois.

Kaikkiaan 22 naista on juossut viime vuosikymmeninä satasen Göhriä nopeammin, ja osa heistä on jäänyt kiinni dopingista, lähes jokaista on epäilty. Maasta ja aikakaudesta riippumatta pikajuoksussa mukana kiitää aina myös epäilys.

Sisältöä ei ole vielä haettu

Tuoreimmat Urheilulehti