Ella Junnilalla on urheilijan geeni, mutta ennen kaikkea intoa - Urheilulehden parhaat - Ilta-Sanomat

Tuttavat vitsailivat Ella Junnilan urheilijan geeneistä, mutta totuus oli toinen – ”Jos liekki palaa, se palaa”

Sunnuntaina EM-pronssia voittanut Ella Junnila sai syntymälahjana urheilijan geenit. Lahjakkuutta on kuitenkin monenlaista, eikä se yksin vie ketään huipulle.

Ella Junnila voitti sunnuntaina korkeushypyn EM-pronssia. Junnilan äiti Ringa Ropo oli omalla urallaan huipputason pituushyppääjä.­

9.3. 6:07

Oliko suvussa urheilullista lahjakkuutta? Millaista se oli? Ringa Ropo ei osaa sanoa.

Hänen biologinen isänsä piti kyllä poliisina kunnostaan huolta suunnistamalla ja hiihtämällä, mutta kuka tietää, oliko hän erityisen lahjakas. Sitä varhaisemmat sukupolvet elivät aikana, jolloin harva harrasti tai kilpaili.

Ropon äiti oli intohimoinen penkkiurheilija, mutta ei itse urheillut. Häneltä huippu-urheilijaksi kasvanut tytär saattoi kuitenkin periä muuta tärkeää.

  • Artikkeli on julkaistu alun perin Urheilulehdessä 23/2020. Löydät vastaavia pitkiä ja laadukkaita juttuja julkaisusta joka viikko. Tilausohjeet ovat täällä.

– Nyt ymmärrän, mistä Ringa on sisukkuutensa saanut, kommentoi kirurgi operoidessaan Ropon äidin sydäntä kolmatta kertaa.

Ropo alkoi harrastaa yleisurheilua, koska se oli hauskaa. Korttelin lapset kisailivat keskenään niin paljon, että äidit kyselivät, kenen kotoa palkintoina käytetyt pikkulusikat tällä kertaa löytyvät.

Kertaakaan Ropo ei miettinyt, olisiko hän itse lahjakas.

– Tykkäsin kilpailuista ja tykkäsin olla paras. Ympärillä olevat ihmiset saattoivat höpöttää lahjakkuudesta, mutta minä vain nautin siitä, mitä tein.

Ropo voitti korkeushypyssä Suomen mestaruuden ja teki sisäratojen Suomen ennätykseksi tuloksen 188. Pituushypyssä hän voitti yhteensä 11 maan mestaruutta. Yhä voimassa oleva Suomen ennätys kirjattiin 30 vuotta sitten lukemiin 685.

Ropo perusti perheen Juha Junnilan kanssa. Junniloiden suvussa moni harrasti yleisurheilua. Juha Junnila hyppäsi pituutta parhaimmillaan 744.

– Teidän lapsenne ne vasta saavatkin huippu-urheilijan geenit, tuttavat vitsailivat.

Vuonna 1998 syntyi Ella Junnila.

Kun asiantuntijoilta kysyy urheilullisesta lahjakkuudesta, vastaukset ovat varovaisia. Se johtuu siitä, että koko lahjakkuuden käsite on monisyinen ja lahjakkuuden merkitys urheilijan uralle vielä monimutkaisempaa.

Mutta, kyllä, tosiasia on, että toiset lapset ovat synnynnäisesti urheilussa fyysisesti etevämpiä kuin toiset. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen johtavan asiantuntijan Ari Nummelan mukaan yksi merkki lahjakkuudesta on motorinen taitavuus eli että lapsi oppii liikunnan taitoja nopeasti.

Lajista riippuen urheilussa tarvitaan paljon esimerkiksi nopeutta, voimaa tai kestävyyttä. Myös tällaiset ominaisuudet voivat näkyä lapsessa tai nuoressa varhain.

Vaikeaksi aiheeksi fyysisen lahjakkuuden tekee se, että hyvin harva lapsi on oikeasti poikkeuksellisen lahjakas urheilussa. Nummelan mukaan eri tutkimuksissa on todettu, että vain yksi lapsi kahdesta tuhannesta olisi erityisyksilö. Se tarkoittaa, että Suomessa syntyisi vuodessa vain koululuokallinen fyysisesti erittäin lupaavia urheilijanalkuja.

Ella Junnila on kovaa tulosta yleisurheilukentillä tehneiden vanhempien lapsi, mutta edes se ei takaa mitään.

– Geeniperimä on osittain sattumaa siinäkin tapauksessa, että molemmat vanhemmat ovat huippu-urheilijoita. Todennäköisyys lahjakkuudelle toki kasvaa, Nummela sanoo.

On siis hyvin harvinaista olla urheilullisesti todella lahjakas. Vähintään Suomen huipulle yltää kuitenkin moni muukin kuin harvat erityisyksilöt. Tämä johtuu siitä, että synnynnäiset fyysiset ominaisuudet ovat urheilijan uralle pelkkä lähtökohta.

Ella Junnilan äiti Ringa Ropo on myös yleisurheilun Suomen ennätyksen haltija. Kuva on vuodelta 2018.­

Esimerkiksi ruotsalainen Stefan Holm oli 181 sentillään korkeushyppääjäksi varsin lyhyt, mutta voitti silti olympiakultaa. Niin kävi, koska hän pystyi kompensoimaan pituuttaan muilla ominaisuuksilla.

Jokaisen urheilijan tilanne on sama. Eri lajit vaativat niin suuren määrän erilaisia taitoja ja ominaisuuksia, että harvalla on luontaisesti loistavat lähtökohdat niihin kaikkiin. Vähempikin fyysinen lahjakkuus voi riittää, jos syntyy oikeanlaiseen ympäristöön ja innostuu.

Kun Ella Junnila oli pieni, hänen vanhempansa eivät miettineet, onko tyttö fyysisesti lahjakas. Ringa Ropo tiesi omien kokemustensa perusteella, että urheilijan elämässä tärkeämpää on intohimo.

– Jos liekki palaa, se palaa. Siinä ei tarvita vanhemman tekohengitystä.

Perheessä ei haaveiltu lasten ryhtyvän urheilijoiksi, mutta ulkoilu, liikunta ja kilpaurheilun seuraaminen olivat keskeinen osa elämää. Huomaamatta tuli syttyi.

Taaperona Ella Junnila istui hievahtamatta yleisurheilustadionin katsomossa. Leikki-ikäisenä hän ei ehtinyt pihalle, kun televisiosta tuli miesten MM-moukarin karsinta. Kouluikäisenä tytön oli määrä käydä kaksi kertaa viikossa alkeisbaletissa, mutta sitten hän ilmoitti itse vanhemmilleen vaihtavansa yleisurheilukouluun, joka meni baletin kanssa päällekkäin.

Ella Junnilasta tuli korkeushyppääjä sekä sattuman että valinnan seurauksena. Sattumaa oli se, että hän syntyi maaseudulle. Urheilulajeista Satakunnan Kiikassa pystyi siihen aikaan harrastamaan lähinnä jalkapalloa ja yleisurheilua. Junnila ei innostunut joukkuelajista, sillä hän on jo lapsena halunnut olla vastuussa tuloksesta itse. Niinpä hän valitsi yleisurheilun.

– Jos perheemme olisi asunut jossain muualla, missä yksilöurheilulajien tarjonta olisi ollut laajempaa, valintani olisi voinut olla jokin muu.

Yleisurheilussa Junnila ajautui luontaisesti hyppylajien suuntaan. Hän ei ollut erityisen nopea ja kestävyyslajeja hän suorastaan vihaa.

– Arvostan kestävyysjuoksijoita, mutta minua ei saa juoksemaan pitkää matkaa, vaikka mitä tekisi, Junnila nauraa.

Hän olisi voinut hypätä pituutta tai kolmiloikkaa, mutta valitsi korkeushypyn. Yhä edelleen Junnilan on vaikea tavoittaa sanoin, miksi.

– Se oli niin voimakas ja täysin ylitse pyyhkivä tunne, minkä siitä korkeushypystä sai, ettei mikään muu ole pystynyt tuottamaan sitä. Se on niin hienovarainen laji, jossa ei riitä, että olet tosi vahva tai tosi nopea. Yksi ominaisuus ei ratkaise sitä millään tavalla.

Junnila oli kuin rakastunut. Hän jaksoi harjoitella, vaikka edes ne fyysiset lähtökohdat eivät olleet niin hyvät kuin olisi voinut ajatella. Junnila on kyllä aina ollut pitkä, mutta nuorena hänellä ei ollut tarpeeksi lihaksia ja taitoa hallita pitkän kehon koordinaatiota. Hän oli kahden urheilijan lapsi, mutta ei vuosikausiin ollut korkeushypyssä ylivoimainen tai tosi hyvä.

Junnilaa se ei haitannut.

– En osannut edes ajatella sitä, olisinko hyvä Suomen tai maailman mittakaavassa. Halusin vain tehdä tätä.

Ella Junnilan tarinassa tiivistyy osuvasti kaikki se, miksi vain fyysisten lahjakkuuksien etsimisestä ja kartoittamisesta on urheilussa luovuttu. Parhaimmallakaan geeniperimällä ei ole väliä, jos lapsi ei näe lajissa ja harjoittelussa mieltä.

Ella Junnila valitsi nuoruudessaan yksilölajin joukkuelajin sijaan.­

Ari Nummela kertoo esimerkin. Eräässä urheilijan sydäntä koskeneessa tutkimuksessa havaittiin tavallisista nuorista kootussa verrokkiryhmässä fyysisesti kestävyysurheiluun poikkeuksellisen hyvin sopiva yksilö. Mitäpä sillä tiedolla kuitenkaan tekee, kun nuori itse halusi harrastaa salibandya.

– Ehdottomasti tärkein ja ratkaisevin asia urheilijan menestymisessä on se, että on intohimo tekemiseen. Ei tarvitse olla maailman lahjakkain, vaan pitää olla hyvä työnteon moraali, Nummela sanoo.

Huippu-urheilija tarvitsee siis paitsi sopivan kehon, myös puurtamiseen ja tavoitteellisuuteen sopivan mielen. Voisi ajatella, että jotkut lapset ovat synnynnäisesti psyykkisesti kyvykkäämpiä urheilijan uralle kuin toiset, mutta myös tällaista lahjakkuutta on vaikeaa määritellä yksiselitteisesti.

Urheilupsykologi Paula Thesleffin mukaan urheilun huipulle voi päästä hyvin erilaisilla persoonallisuuksilla. Tutkimuksissa eri alojen huippusuoriutujiin on kuitenkin yhdistetty tiettyjä pysyvämpiä persoonallisuuden piirteitä. Tällaisia ovat kyky optimistisuuteen ja toiveikkuuteen. Kiistanalaista on, miten suuri osa valoisasta ja joustavasta mielenlaadusta on synnynnäistä ja mikä opittua. Tämän hetkisen tutkimustiedon valossa lapsi saisi puolet tällaisista taipumuksista perimänä ja toisen puolen ympäristönsä ansiosta.

– Optimistisuuden ja toiveikkuuden piirteitä voidaan nähdä jo pienessä lapsessa, mutta on tärkeää vaalia sitä käsitystä, että niitä voi myös opetella, eikä kukaan ole tuomittu olemaan menestymättä tietynlaisen persoonallisuuden piirteiden takia. Toki lähtökohdat ovat erilaiset ja toisten täytyy tehdä joidenkin asioiden kanssa enemmän töitä kuin toiset, Thesleff kuvailee.

Juuri urheilun huippua tavoittelevilla keskeistä on myös kyky kestää ja haluta kilpailua.

– Niillä urheilijoilla, jotka ovat edenneet huipulle asti ja menestyvät, on sisäänrakennettu kilpailuvietti. Mutta jotta voisi edetä huipulle turvallisesti ja hyvinvoivana, on myös nautittava omasta lajistaan ja oltava sitoutunut päivittäiseen tekemiseen. On oltava sisäistä paloa, Thesleff jatkaa.

Intohimoista suhtautumista omaan lajiin korostavat kaikki tämän artikkelin haastateltavat. Urheilumenestystä toivovien kannalta ongelma on, ettei lapsen sisällä palava liekki yhdisty välttämättä millään tavalla hänen synnynnäisiin lahjoihinsa.

Ella Junnilan tapauksessa on todennäköistä, että hän vältteli lapsena pitkien matkojen juoksemista ja hinkusi hyppypaikalle siksi, että juuri hänen ominaisuutensa tuottavat korkeushyppypaikalla juoksurataa suurempia onnistumisen elämyksiä.

Kaikille lapsille ei käy näin. Esimerkiksi siron ja notkean lapsen voisi ajatella innostuvan voimistelusta, mutta hän saattaakin rakastua täysillä koripalloon.

Thesleffin mukaan menestymisen kannalta tärkeämpää on aina se, mihin pää vie.

– Luontaisesti lahjakkaista voi tulla lapsitähtiä, mutta pitkälle pääsevät he, jotka haluavat sitä itse.

Ari Nummela on samaa mieltä. Hänen mukaansa Suomen kaltaisessa pienessä maassa nuori voi päästä pelkällä fyysisellä lahjakkuudella ja jonkinlaisella harjoittelulla oman ikäluokkansa kärkeen, mutta pärjäämiseen myöhemmin kansainvälisesti pelkät lahjat eivät riitä. Tarvitaan töitä ja valintoja, eikä niitä tehdä ilman rakkautta lajiin.

Aivan kuten äitinsä, Ella Junnila ei nuorena miettinyt sitä, onko hän erityisen lahjakas. Aikuisena hän käsittää, että perimän suhteen kävi hyvä tuuri, mutta silti hän ajattelee suurimman urheilullisen lahjansa olevan aivan muuta kuin fysiikkaa.

– Minulla on aina ollut poikkeuksellisen hyvä kyky parantaa hyppyäni kilpailun aikana ja saada paras mahdollinen tulos ulos niissä olosuhteissa. Tämä taito on tullut luontaisesti, mutta tietysti se on parantunut vuosien aikana.

Junnila harrasti lapsena myös jalka- ja lentopalloa, mutta keskittyi vuosi vuodelta yhä enemmän korkeushyppyyn. Peruskoulun jälkeen hän ilmoitti lähtevänsä Mäkelänrinteen urheilulukioon Helsinkiin. Vanhemmat hyväksyivät suunnitelman, mutta sopivat tyttärensä kanssa, että ensimmäisen vuoden tämä asuu vielä äitinsä kotona Riihimäellä.

Junnila on aina kokenut, että hänen vanhempansa ovat tukeneet urheilussa, eivät tuputtaneet.

Ringa Ropo kannusti ja jopa valmensi tytärtään, mutta tiesi silti, missä hänen paikkansa viime kädessä on. Ei edes rinnalla, vaan taustalla.

– Vaatteiden pesu, ruuanlaitto ja auton kuljetus, Ropo luettelee urheilevan nuoren vanhemman tärkeimmät tehtävät.

Psykologi Paula Thesleffin mukaan juuri niin jokaisen vanhemman pitäisi suhtautua lapseensa. Lasta voi kyllä viedä pienenä sellaisten parien lajiin, jossa tämä voisi fyysisten ominaisuuksiensa perusteella pärjätä, sillä kyvykkyyden kokemus on keskeistä motivaation syntymisessä. Kun lapsi on tarpeeksi vanha päättämään harrastuksistaan itse, vanhemman tehtävä on vain tukea.

Lapselle voi olla vahingollista, jos vanhempi korostaa hänen lahjakkuuttaan, etenkin jos lapsi itse ei halua harrastaa koko lajia.

– Lapsi voi kokea hyvin painostavana hyvääkin tarkoittavan puheen, jos vanhemmat kertovat ystävilleen, että meidän lapsella on hyviä ominaisuuksia ja hän on lahjakas. Vanhemman on hyvä olla kuulolla ja tarkastella lapsen reaktioita. Vanhemman on hyvä olla tietoinen myös siitä, mistä hänen oma tarpeensa nostaa lasta jalustalle tulee, Thesleff sanoo.

Koska urheilullista lahjakkuutta on niin vaikea määritellä ja sen merkitys menestymisessä aina epäselvä, asiantuntijat kehottavat vanhempia unohtamaan sen pohtimisen kokonaan. Koskaan ei voi mennä vikaan, jos vain antaa lapselle mahdollisuuden kokeilla eri lajeja.

– Mahdollisimman monipuolinen liikunta on paras juttu siinäkin tapauksessa, että lapsi olisikin poikkeuksellisen lahjakas ja halukas huippu-urheiluun, Ari Nummela huomauttaa.

Ella Junnilalle lasten oikeus harrastaa omaa kivaa juttua on sydämen asia. Hän haluaa muistuttaa nuoria siitä, ettei aina tarvitse olla paras tai tähdätä maailman huipulle. Voi ihan vain harrastaa.

– Jos lapsi tykkää vaikkapa tanssista, nauttii siitä ja saa onnistumisen kokemuksia, niin se on sen arvoista, vaikka joku ulkopuolinen sanoisi, ettei tuohon kannata panostaa.

Ella Junnilan on annettu tehdä sitä, mistä hän on eniten nauttinut. Se teki hänestä onnellisen ihmisen.

Sisältöä ei ole vielä haettu

Tuoreimmat Urheilulehti