Suomen maajoukkuevalmentaja oli kuolla aivokasvaimeen - Urheilulehden parhaat - Ilta-Sanomat

Suomen maajoukkuevalmentaja oli kuolla aivokasvaimeen – ”Lääkärit puhuivat, että nyt on kyse tunneista”

Maajoukkueluotsi Glenn Lindholmin elämäntarina ei todellakaan ole hiihtovalmentajalle tyypillisin. Oli aikanaan tunneista kiinni, että hän on sitä ylipäätään kertomassa.

28.2. 7:30

Vakiintuneen tavan mukaan Urheilulehden artikkelit päivätään siihen kuntaan, missä ne on tehty. Kirjoittajan nimen perässä tulisikin lukea Loviisa, vaikka hiihtovalmentaja Glenn Lindholm, 49, haastatellaan tämän kotona Pernajan merellisessä, Loviisan kaupunkiin 2010 liitetyssä idyllissä.

Lindholm kieltää tekemästä näin:

– Olen identiteetiltäni täysin pernajalainen, en missään nimessä loviisalainen. Tämä juttu päivätään Pernajaan, Loviisan Toria koko 6-vuotiaana alkaneen urheilu-uransa edustanut mies sanoo, pilke silmässä.

Puheille identiteetistä löytyy toden totta katetta, sillä Lindholmin kotipaikka on kalastustila Pernajan Tjuvön saarella, jossa suku on ottanut Itä-Uudenmaan merialueilta elantonsa monien sukupolvien ajan.

Glenn Lindholm laskee olleensa isänsä kanssa merellä pääasiassa silakanpyynnissä yhteensä jopa tuhat yötä. Isä on jo kahdeksankymppinen. Puolenkymmentä lähisukulaista elää yhä alueella suolaveden antimista.

Artikkeli on julkaistu alun perin Urheilulehdessä 7/2021. Löydät vastaavia pitkiä ja laadukkaita juttuja julkaisusta joka viikko. Tilausohjeet ovat täällä.

Hiihdon maajoukkuevalmentaja Glenn Lindholm on repinyt välillä elantonsa näiltä vesiltä.

Vaikka Pernajassakin on haastattelupäivänä suorastaan postikorttimainen talvipäivä, Etelä-Suomen rannikkotalvet ovat nykyään pääasiassa hyvin toisenlaisia. Maa saattoi olla pitkiä aikoja mustana jo Lindholmin lapsuudessa ja nuoruudessa.

Onkin kysyttävä, miten ihmeessä näistä lähtökohdista voi tulla henkilö, joka ensin tekee merkittävän uran kansallisen kärkitason kilpahiihtäjänä ja sen jälkeen arvostettuna hiihtovalmentajana. Lajivalinta kuulostaa suorastaan erikoiselta.

Eikä tässä kaikki. Puoliso Johanna Lindholm (os. Ahlstrand), 47, kasvoi samalla leveysasteella Loviisassa jopa MM-tason hiihtäjäksi ja parin esikoinen Remi Lindholm debytoi äskettäin maailmancupissa Lahdessa. Tripla on Suomen hiihtohistoriassa ainutlaatuinen.

Kaiken kukkuraksi perheen nuoremmista pojista Kent hiihti kilpaa Hollolan juniorikisoissa kivenheiton päässä Salpausselältä samaan aikaan kuin isä Glenn keskittyi leipätyöhönsä, naisten maailmancupin yhdistelmäkilpailun seuraamiseen.

– Niin, ei täällä ole läheskään aina ollut kunnon talvea. Sellaisina aikoina yritettiin jotain pientä ladunpätkää hinkata, tai sitten juostiin. Isä vei minua pienestä asti Loviisaan hiihtämään. Skyttis-nimisellä radalla on sentään korkeuseroa noin 40 metriä.

Samaa rataa alkoi myöhemmin kiertää hieman nuorempi Johanna Ahlstrand. Vöyrin urheilulukiossa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla rakastunut pari on pitänyt yhtä reilusti yli 30 vuotta.

Lindholm näyttää kädellään ulos vuosituhannen taitteessa rakennetun talonsa ikkunasta. Puiden välistä pilkottaa hänelle äärimmäisen tärkeä ja rakas näky: meri.

– Olen treenannut äärimmäisen paljon hiihtoa meren jäällä, enkä todellakaan millään ajetulla baanalla. Se osittain selittää, että vapaa tekniikka oli vahvempi. Meren jäällä hiihtäminenhän on ihan kivaa, mutta on vähän eri asia, jos siellä yrittää kehittyä kilpahiihtäjänä.

Rakkaus mereen ja silakanpyyntiin murensi 1990-luvun alussa myös Lindholmin haaveet liikuntatieteiden akateemisesta loppututkinnosta. Lähes umpiruotsinkielinen hiihtäjäpoika lähti intoa täynnä Jyväskylän yliopistoon lukemaan liikunnanopettajaksi. Keski-Suomessa iski pian ahdistus.

– Se ei liittynyt siihen, että olin muuttanut täysin ruotsinkielisistä ympyröistä suomenkieliseen kaupunkiin. Kaipasin merta aivan pakahduttavan paljon.

Lindholm palasi Jyväskylästä Tjuvöhön ja auttoi Harry-isäänsä merellä muutaman vuoden treenaamisensa ohessa. Elämäntyyli oli ankara. Sulan veden aikaan pyydettiin rysällä silakkaa, jääkannen alta taas verkoilla kuhaa ja madetta. Niin sanotut arvokalat kuten lohi ja siika olivat Pernajan vesillä tuolloin vähissä.

Saalis ajettiin fiskarilla Isnäsin satamaan, josta sen matka jatkui eteenpäin. Työ oli varsinkin rysällä fyysisesti äärimmäisen raskasta ja vaarallistakin. Glenn Lindholm muistaa pudonneensa hyiseen mereen raskaat työvaatteet yllään kymmeniä kertoja.

– Isä laski menneensä pelkästään jäistä läpi sata kertaa. Hänen kalastamisensa loppui vasta aivoverenvuotoon, josta hän onneksi selvisi. Minä hänet veneenpohjalta löysin.

Silakan pyynti on raakaa työtä, jossa pitää luottaa kaveriin.

Glenn Lindholm ammattikalastajana toimivan serkkunsa Mikael Lindholmin (oik.) kanssa talviverkoilla.

Ammattikalastus askeettisissa oloissa on tiimipeliä. Toiseen täytyy luottaa, ja itseään ei saa asettaa jalustalle. Lindholm on pitkään huippu-urheilijoiden kanssa toimineena nähnyt myös kovin toisenlaista käytöstä.

– Eivät suurvoittajankaan vaatimustaso ja tietty ammatillinen itsekkyys tarkoita, etteivätkö normaalit käytöstavat ja muiden huomioiminen olisi voimassa. Esimerkiksi poikani Kent on innokas juniorihiihtäjä, ja Niskasen Iivo kyselee häneltä usein viesteillä, miten menee. Antaa pientä vinkkiä ja rohkaisua. Jokainen tajuaa, paljonko tuollainen pojalle merkitsee.

Into meren antimiin kulkee tiiviin perheen geeneissä: pojista Kent ja Isac viettävät kesällä käytännössä kaiken aikansa kalamiehinä lähirannoilla. Ammattikalastuksen pariin Glenn Lindholm ei usko jälkikasvunsa päätyvän. Byrokratian lisääntyminen on hankaloittanut kovilla olevaa perinneammattia monella tavalla.

Hänen oman kilpauransa viimeiseksi kaudeksi jäi 1997, vaikka sen piti olla uuden alku. 26-vuotias nuorimies oli muuttanut opiskelemaan Rovaniemelle kunnon harjoitusolojen pariin. Valmennusalan opiskelupaikkakin järjestyi paikallisesta ammattikorkeakoulusta. Puoliso alkoi odottaa parin esikoista, mutta ­pian perheidyllin ylle ilmestyi musta joutsen.

– Näkökenttäni oli jo pidempään käyttäytynyt omituisesti, ja tunsin aikamoista painetta pään sisällä. Halusin uskoa, että käynti optikolla tai silmälääkärillä auttaisi, mutta ei se sitten ihan niin mennyt.

Samaan aikaan kun esikoispoika Remi syntyi Oulussa 17. tammikuuta 1998, isä makasi neurokirurgisella teho-osastolla nukutettuna. Diagnoosi oireista oli kakkostason aivokasvain, joka oli pikavauhtia operoitu hengen pelastamiseksi.

– Ennen operaatiota lääkärit puhuivat, että nyt on kyse ihan tunneista. Olin akuutissa hengenvaarassa. Puhuin ensimmäisen operaation jälkeen monta kertaa Johannan kanssa siitä, miten hän jatkaisi pojan kanssa, jos minua ei enää ole.

Glenn Lindholm oli omalla hiihtourallaan pitkien matkojen erikoismies.

Elämänuskoa kuitenkin riitti: kesken kuusi leikkausta vaatineiden hoitojen syntyi Kevin-poika, helmikuussa 1999.

– Pernaja oli pieni kunta, ja näin myöhemmin sen talouslukuja vuosilta 1998 ja -99. Niissä näkyi selvästi minun massiivisten hoitojeni aiheuttama menopiikki. Tunsin jopa huonoa omaatuntoa siitä, niin hassulta kuin se kuulostaakin, Lindholm sanoo hymyillen.

Hän muistaa erityisen hyvin yhden episodin hoitojaksojensa alusta, kun makasi helsinkiläisessä sairaalassa Töölössä. Naganon talviolympiakisat olivat 9. helmikuuta menossa. Ruotsinkielisten hiihtäjien parissa aina loistavasti viihtynyt, kielen taitanut Mika Myllylä oli Lindholmin hyvä kaveri.

– Samaan aikaan sairaalassa ollut tuttuni tuli yöllä herättämään ja sanoi, että mennään katsomaan, kun Suomeen tulee kultaa. Vedin jotain diapameja nassuun ja jotenkin sain itseni laahattua tv-huoneeseen.

Vaiva kannatti; Myllylä voitti tuona yönä Suomen aikaa 30 kilometrin (p) olympiakultaa Hakubassa. Ennen sairastumistaan Lindholmin tiukka tavoite oli ollut antaa näyttö samojen olympiakisojen 50 kilometrin (v) kilpailuun.

 Vedin jotain diapameja nassuun ja jotenkin sain itseni laahattua tv-huoneeseen.

Lopulta Suomea edusti kuninkuusmatkalla, monista erilaisista syistä, vain Juha Alm – jolle Lindholm ei hävinnyt koskaan 50 kilometrin kilpailua.

Kilpaura oli kuitenkin hänen osaltaan taputeltu.

Suomenruotsalainen hiihtoperhe on perinteisesti ollut vahva ja tiivis. Hieman yllättäen Lindholm paljastaa, että vielä hänen nuoruudessaan ilmassa leijui jonkinlaista kielirasismia.

– Osa suomenkielisistä taisi luulla jokaisen suomenruotsalaisen hiihtäjän syntyneen kultalusikka suussa, naurahtaa Lindholm, jonka suupielestä moinen kapistus ei marraskuisella silakkarysällä, hyisellä Suomenlahdella pilkistänyt.

Kun Pernajassa on ollut tänä talvena lunta, liikkuminen sujuu telalla.

Monipuolisen työuran tehnyt, pidetty suomenruotsalainen oli jo pitkään esiintynyt erilaisissa spekulaatioissa, kun A-maajoukkueen valmennusjohdossa kasvot vaihtuivat. Ensimmäisen kerran Hiihtoliitto kysyi hänen kiinnostustaan jo 2010, mutta suurperheen isän velvoitteet eivät sallineet vastata myöntävästi vielä silloin.

– Yleinen ajattelutapa on, että jos on näin pitkään valmentanut hiihtäjiä ja panostanut hommaan, niin maajoukkueen valmentaminen olisi ikään kuin pakkomielle. Omalta osaltani ei ole ollut – koskaan.

 Osa suomenkielisistä taisi luulla jokaisen suomenruotsalaisen hiihtäjän syntyneen kultalusikka suussa.

Vaikka hiihtomaajoukkue on maan seuratuimpia, ja se koetaan kansallisesti hyvin tärkeäksi edustuskokoonpanoksi, tämä ei näy valmennuksen resurssoinnissa täysmääräisesti. Maajoukkuevalmentajien enemmistöllä on tyypillisesti kaksi, jopa kolme eri työnantajaa, joiden maksamista tulovirroista raavitaan toimeentulo. Kovimmissa kilpailijamaissa tällainen touhu ei tulisi kuuloonkaan.

– Tilanne ei ole ideaali. Kun ei vain ehdi tekemään kaikkea sitä mitä pitäisi, iskee riittämättömyyden tunne. Olen kertonut näkemykseni myös Hiihtoliitolle, maajoukkueen ohella Vuokatin urheiluopistolla valmennuspäällikkönä työskentelevä Lindholm sanoo.

Hän työskenteli jonkin aikaa myös Kiinan Vuokatissa leireilleiden parahiihtäjien valmennuksessa, tapasi jopa Kiinan urheiluministerin, ja pääsi näkemään supervallan panostukset.

– Noin 50 viikkoa vuodesta yhteisleiritystä.

Koska Lindholmin vastuualueeseen kuuluu ennen kaikkea naisten A-maajoukkue, hänen tavoitteensa lähivuosille ovat selvät. Joukkueen ankarasti myöhässä oleva sukupolvenvaihdos tulee viedä maaliin. Mutta haluaa Mette-tytärtään perheensä ”kovimmaksi jätkäksi” kutsuva Lindholm muutakin:

– Haluan naisia mukaan huippuhiihdon valmennukseen. Sveitsissä Guri Hetland (Dario Colognan ex-valmentaja) on ollut palkittu koutsi, meillä Murasen Pirjo sentään näki sen uravaihtoehdoksi, vaikka valitsikin toisin.

Mukaan ei ole naisia saatu, vaikka tarvetta ja kysyntää olisi.

– Pitää selvittää, mistä se johtuu. Johtuuko se siitä, etteivät he usko kuitenkaan tulevansa valituiksi, vaikka olisivat päteviä ja koulutettuja? Vai siitä, etteivät he usko saavansa yhteisöltä luottamusta? Oli mitä tahansa, nuo lasikatot pitää murskata.

Sisältöä ei ole vielä haettu

Tuoreimmat Urheilulehti