TPS:n kapteeni Lauri Korpikoski, kertoo omin sanoin, mitä puolitoista vuotta kestänyt remontti on vaatinut suolistosairauden jälkeen - Urheilulehden parhaat - Ilta-Sanomat

Jääkiekkotähti Lauri Korpikoski astui vaa’alle ja järkyttyi – ”Tätä tautia en toivoisi pahimmalle vihamiehellekään”

Jääkiekkoilija Lauri Korpikoski, 34, on palannut terveysongelmien jälkeen huipulle. TPS:n kapteeni kertoo nyt omin sanoin, mitä puolitoista vuotta kestänyt remontti on vaatinut.

Haavainen paksusuolen tulehdus mullisti Lauri Korpikosken elämän. Nyt hän on tervehtynyt taudista mutta syö yhä lääkkeitä.­

21.11. 6:45

Lauri Korpikoski kertoo:

Nyt se on valjennut itselleni isommin vasta jälkeenpäin.

Vaikka en enää hirveästi ole halunnut palata sairasteluuni ja kaikkiin siihen liittyviin ikäviin asioihin, olen huomannut ja ymmärtänyt paremmin, mitä se oikeasti tarkoittaa huippu-urheilijan kropalle, ominaisuuksille ja pääkopalle, kun on noin pitkään sivussa.

  • Artikkeli on julkaistu alun perin Urheilulehdessä 46/2020. Löydät vastaavia pitkiä ja laadukkaita juttuja julkaisusta joka viikko. Tilausohjeet ovat täällä.

Minulla diagnosoitiin toukokuussa 2018 IBD eli haavainen paksusuolen tulehdus. Olin 13 kuukautta sairaana ja siihen päälle sydänlihastulehdus. Se sekoitti koko paketin.

Tiesin toki jo silloin ja näin kaikista eri käppyröistä, että olin sairauden jälkeen aivan järkyttävällä takamatkalla siitä, mitä olin joskus aiemmin ollut.

Yleensä tässä sairaudessa ensimmäiset vuodet ovat pahimpia kun haetaan oikeaa lääkitystä ja ruokavaliota. Silti siinä vaiheessa ei voinut millään uskoa, että tässä menisi lopulta puolitoista vuotta, että pääsen takaisin fyysisesti kuosiin.

Se on se isoin syy, miksi nyt pelaaminen tuntuu paremmalta kuin pitkään aikaa. Nautinto on vihdoin palannut.

–Nautinto on vihdoin palannut, iloitsee Lauri Korpikoski.­

Yksi aamu on jäänyt elävästi mieleen. Astuin vaa’alle ja se näytti 77 kiloa. Se oli järkytys. En ollut nähnyt seiskalla alkavaa lukemaa ihan hetkeen.

Olin aika pohjilla. Mikään ruoka ei tuntunut hyvältä eikä pysynyt sisällä. Tätä tautia en toivoisi pahimmalle vihamiehellekään. Heräsin vessaan kolme neljä kertaa yössä, ja aina meni puolisen tuntia ennen kuin sain unen päästä kiinni.

Ne olivat vielä sellaisia päiviä, jolloin lähdin treenaamaan. Koetin väkisin tehdä kovia puntti- ja fillaritreenejä, joissa ei jälkeenpäin ajatellen ollut yhtään mitään järkeä. Ihan älytöntä touhua.

Siinä hetkessä sitä ei yksinkertaisesti tajunnut. Ajattelin vain, että nyt tämä treeni on pakko saada vain tehtyä jotenkin, että pääsen takaisin pelikuntoon.

 Nyt tämä treeni on pakko saada vain tehtyä jotenkin, että pääsen takaisin pelikuntoon.

En rehellisesti sanottuna täysin ymmärtänyt, miten kova isku sairaus oli kropalleni. Alkuun mikään ruoka ei imeytynyt ja laihduin ihan törkeästi. Koetin vain harjoitella samalla tavalla kuin aiemmin, mutta se vain kulutti kroppaani. En saanut riittävästi energiaa, joten harjoittelu vain kulutti lihaksia ja rapautti kuntoa.

En kehittynyt missään vaiheessa. Päinvastoin. Söin harjoittelulla koko ajan omia ominaisuuksiani. Se valkeni vasta myöhemmin, miten kriittisessä tilassa oikeastaan olin.

Keväällä 2019 juttelin silloisen urheilujohtajan Antero Niittymäen kanssa, että olisimme voineet tehdä ehkä jotain toisin. Nyt sen voi sanoa, että olisi kannattanut viheltää peli kokonaan poikki tammi-helmikuussa 2019. En ollut silloin vielä läheskään terve. Kaikki meni siinä vaiheessa niin päin helvettiä.

En olisi kuitenkaan ikinä suostunut siihen itse, koska halusin niin kovasti näyttää kaikille, että pystyn pelaamaan vielä sen kauden aikana. Se olisi tuntunut siinä vaiheessa luovuttamiselta.

–En rehellisesti sanottuna täysin ymmärtänyt, miten kova isku sairaus oli kropalleni.­

Paluu ei mennyt putkeen. Hävisimme sinä keväänä HPK:lle pudotuspelisarjan puolivälierissä viidessä ottelussa, ja oma pelini oli mitä oli.

Olin vielä sairas. Siinä hetkessä päässä liikkui monia eri ajatuksia. Pari päivää sen viimeisen ottelun jälkeen muistan ajatelleeni, että jos en oikeasti pääse kuntoon, ei tässä ole mitään järkeä.

Se oli niitä hetkiä, jolloin piti vakavasti pohtia jatkoa ja omaa tulevaisuuttani.

Oli koko ajan pieni epäilys ja välillä iski epätoivokin, että onko tämä tällaista taistelua koko loppu-urani. Enkö pääse ikinä enää täyteen kuntoon?

Olin jo siinä vaiheessa tehnyt pitkän pätkän töitä, mutta silti paluusta ei näyttänyt tulevan mitään. Kesäharjoittelun ja saman kuntoutusjakson aloittaminen uudestaan tuntui äärimmäisen raskaalta.

Neljä viikkoa tästä eteenpäin aloin vihdoin päästä kuntoon, ja oireet hävisivät. Tilanne muuttui lopulta todella nopeasti parempaan suuntaan.

Kun oireet helpottivat, ajatukset alkoivat kirkastua ja mieli muuttua, mikä on ihan normaalia. Siitä lähtien olen ollut täysin oireeton. Pitää koputtaa puuta.

Minulla on nyt immunosuppressiivinen lääkitys päivittäin. Se oli myös yksi syy, miksi olin pandemian alkuvaiheessa aluksi yksinään enkä harjoitellut edes pienryhmissä. Minut lasketaan riskiryhmään, koska syön syöpäpotilaille jaettavaa leukemialääkettä, mutta pienemmissä määrin.

Ei ollut tietenkään hauska aloittaa tuollaista lääkitystä. Se kuulostaa aika ikävältä omaankin korvaan, kun joutuu vetämään tuollaista myrkkyä kroppaan. Siinä vaiheessa oli kuitenkin periaatteessa ihan sama, mitä lääkettä syön. Tärkeintä oli se, että kunhan olisin taas terve ja pääsisin taas täyteen kuntoon.

 Onko tämä tällaista taistelua koko loppu-urani. Enkö pääse ikinä enää täyteen kuntoon?

Kun kausi jää välistä, se jättää jäljet. Sen jälkeen ei ole enää sama jääkiekkoilija.

Huomasin viime kaudella, että välillä tuli tilanteita, missä ratkaisut eivät tulleet selkärangasta. Oli aikamoista hakemista välillä. Vaikka pelasin viime kaudella 48 ottelua ja sain pelejä kunnolla alle, en vain saanut tietyissä tilanteissa tehtyä luonnollisia ratkaisuja. Se turhautti, mutta samalla ymmärsin, että minun piti saada paljon toistoja ja pelata peliä toistojen kautta.

Joulukuun Spengler-cupista lähtien pelasimme TPS:n kanssa tammikuusta eteenpäin noin viisi viikkoa putkeen kolme peliä viikossa. Silloin pelasin mielestäni sen kauden parasta lätkää, koska pelattiin paljon pelejä. Toistomäärät viikkotasolla alkoivat vihdoin olla riittäviä.

Jälkeenpäin näitä asioita on pystynyt paremmin analysoimaan, mutta ei siinä hetkessä osaa miettiä kovin loogisesti.

Vuoden pelaamattomuus sairauden takia oli niin eri tilanne kuin esimerkiksi se, että olisin ollut sivussa olkapäävamman takia. Jos olkapää on rikki, toipumisaikana kuntoutetaan rikkinäistä olkapäätä, ja samaan aikaan pyritään vahvistamaan muuta kroppaa.

Sairaudesta ei päässyt millään eroon. Treenasin sitten paljon tai vähän, sillä ei ollut mitään merkitystä niin kauan kun olin sairas.

En pystynyt kuromaan eroa umpeen ja menetettyä vuotta vielä sen ensimmäisen harjoituskesän aikana.

Nyt numerot näyttävät selkeästi, että olen palannut sille tasolle, missä olen joskus aiemmin ollut. Voima- ja kestävyystasot sekä kaikki muut mittarit näyttävät, että olen palannut hyville lukemille.

Pelipaino on nyt noin 90 kiloa. Se on tullut luonnollisesti treenauksen kautta.

Koko prosessin ymmärtäminen ja se, miten paljon tämä lopulta vie aikaa, on ollut opettavaista. Vanhemmallakin iällä voi ja pitää kehittyä.

Lauri Korpikoski TPS:n pukuhuoneessa helmikuussa 2019.­

Selailin taannoin vanhaa treenipäiväkirjaani. Viime kausi lyötiin koronan takia säppiin maaliskuun 13. päivä. 18. maaliskuuta kalenteriin oli merkitty ensimmäinen omatoiminen treeni. Siitä alkoi omatoiminen harjoittelu, ja se jatkui heinäkuun loppuun asti.

Koronankin takia viime kesästä tuli kokonaan omatoiminen harjoittelujakso. Seuralle pitää myös antaa kiitosta luottamuksesta, että sain treenata koko kesän omatoimisesti. Meille tuli uusi voimavalmentaja, samoin urheilujohtaja Rauli Urama tuli puikkoihin, ja hekin osoittivat luottamusta minua kohtaan alusta asti.

Treenasin yksin, mutta Hannu Rautalan opeilla. Tietenkin dokumentoin eteenpäin harjoitusohjelmani ja kaikki tulokset TPS:lle, mutta sain itsenäisesti tehdä niitä asioita, joiden tiedän tuovan minulle parhaat tulokset.

Harjoitusohjelmani on aina keskittynyt aika paljon vahvuuksiini, joita ovat nopeus ja räjähtävyys. Osa niistä tulee geeneistä, mutta on sen eteen tehty myös töitä. Olen ollut pitkään hyvässä valmennuksessa, joka perustuu yleisurheilumaailman oppeihin. Siellä puolella tiedetään nopeus- ja räjähtävyysominaisuuksien kehittämisestä aika paljon. Kello ei valehtele.

Nämä lainalaisuudet eivät ole muuttuneet vuosien aikana. Olen pyrkinyt kehittämään samoja ominaisuuksia yhä, sillä ne korostuvat tämän päivän jääkiekossa.

SM-liigassa pelataan entistä aktiivisemmin, mikä on hyvä suuntaus, mutta välillä pelistä puuttuu järki: Kohkataan vain päästä päähän ilman pelin parempaa ymmärtämistä. Nykypäivän liigasta tulee joskus mieleen omat AHL-vuoteni, jolloin kaukalossa oli paljon nuoria pelaajia ja kauhea energia.

Siihen pitää kiinnittää erityistä huomiota, että saan nyt 34-vuotiaana pelaajana riittävästi nopeus-, räjähtävyys- ja maksimivoimaharjoituksia, jotta ne ominaisuudet säilyvät ja pystyn pelaamaan tyylilläni myös jatkossa.

–Nyt numerot näyttävät selkeästi, että olen palannut sille tasolle, missä olen joskus aiemmin ollut.­

Sanotaan näin, että edellä mainitut harjoitteet eivät ole ainakaan vähentyneet viime vuosina. Ei ole varaa mennä niin sanotusti hitaan puolelle, jos haluaa pärjätä tässä lajissa vielä tulevaisuudessa.

Pidän itseäni yksilöurheilijana, mitä tulee kesäharjoitteluun. Takana on aika pitkä, 15 vuoden pätkä, jonka ajalta on tarkkaa dataa harjoittelusta. Kaikki tulokset on kirjattu ylös. Sieltä on helppo katsoa, mitkä asiat tuovat tietynlaisia tuloksia.

Siinä mielessä oli helppo lähteä rakentamaan uusia pohjia. Vaadittiin myös se, että TPS näytti vihreää valoa. Se auttoi valtavasti, ja edesauttoi jatkamaan yli vuosi sitten alkanutta remonttiprojektia.

Turun ja Kustavin alueen pienet urheilukentät tulivat tutuiksi viime kuukausien aikana. Erilainen harjoitteluympäristö toi myös virkistävää vaihtelua. Sain rauhan tehdä asiat laadukkaasti ja omaan tahtiin. Uskon sen tuoneen lisää pelivuosia.

Vieressä ei ollut ketään valvomassa. Kukaan ei olisi tiennyt, olenko treenaamassa vai en. Jos siinä vaiheessa olisi tehnyt mieli jäädä sohvalle makoilemaan, se olisi ollut hälyttävä merkki itselleni. Tällaisia motivaatio-ongelmia ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa. Päinvastoin.

Tästä tuli lopulta pitkä pätkä, jonka aikana tuli tehtyä paljon töitä. Viime kuukausien aikana valkeni kunnolla, millainen matka tämä on kokonaisuutena ollut.

Yhteensä on vaadittu ensimmäinen harjoittelukesä, koko seuraava kausi ja vielä toinen, melkein puoli vuotta kestänyt harjoittelukesä, että sain kroppani viimein sille tasolle, jolla sen pitää ollakin.

Taas kerran hyvä muistutus siitä, ettei oikotietä hyvään kuntoon ole vieläkään keksitty. Viikko toisensa jälkeen täytyy toistaa tiettyjä hyväksi havaittuja perusasioita kärsivällisesti, ja samalla rytmittää rasitusta ja lepoa oikein.

Viime kesä oli yksi urani parhaista jaksoista. Oli myös hienoa huomata, että vielä löytyy paloa lajia kohtaan. Jos tällainen treeniryhmissä normaalisti viihtyvä joukkuepelaaja jaksaa kuusi kuukautta painaa yksin tuolla menemään, se on hyvä signaali. Motivaatio ei ole sammunut mihinkään.

Työ ei ole missään nimessä nyt valmis. Minulta löytyy vielä paloa tulla paremmaksi kiekkoilijaksi. Rakkaalle lajille löytyy vielä paljon nälkää, ja haluan näyttää sen.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Sisältöä ei ole vielä haettu

Tuoreimmat Urheilulehti