Ilkka Kulmala pohtii Urheilulehden esseessä suomalaisen jääkiekon outoa asemaa - Urheilulehden parhaat - Ilta-Sanomat

Essee: Miksi suomalaisesta jääkiekosta paisui sotanorsu, joka kuvittelee voivansa elää omin säännöin?

Miksi Suomi toimi eri tavalla kuin muut maat?

”Tällainen jääkiekko Suomessa on. Korskea ja hieman hupsu”, kirjoittaa Ilkka Kulmala esseessään.­

17.10. 8:00

Jälkeenpäin on mahdotonta määritellä, milloin jääkiekko muilutti Suomen.

Vai muiluttiko se? Kosiko sittenkin asianmukaisesti? Taluttiko kiltisti? Taklasiko? Vapauttiko?

Milloin, miksi ja miten? Kukaan ei oikein tiedä.

  • Ilkka Kulmala kirjoittaa esseen urheilusta ja sen ilmiöistä kerran kuukaudessa Urheilulehteen. Seuraava ilmestyy ensi viikon lehdessä. Urheilulehden tilausohjeet löydät täältä.

Vain yksi asia on varma. Uudemman sukupolven muistijälki, kevään 1995 neitseellinen maailmanmestaruus, ei ollut alkusoitto vaan tahtilajin muutos. Väistämätön seuraus, ei hulluuden syy.

Jo ennen kevättä 1995 Suomi oli altistunut, ellei peräti sairastunut. Tästä maasta oli tullut jo paljon aikaisemmin ja muista maista poiketen jääkiekkouskovainen, sellainen loveen langennut lätkähihhuli.

Eikä se tapahtunut Globenissa eikä Torinossa tai Bratislavassa. Se tapahtui Tampereen Koulukadun tekojäällä, Hämeenlinnan Kaivokadun Kiekkostadionilla ja Rauman Äijänsuon sekä Lauritsalan Kisapuiston luonnonjäillä ja vastaavilla nykyareenoiden ulkoilma-aihioilla joskus 1950- ja 1960-lukujen taitteessa.

Silloin oli kylmä, paksut rukkaset ja pirusti intoa. Silloin saatana saapui Suomeen.

Vai oliko se saatana?

Etualalla Curt Lindström mestaruusjuhlissa 1995.­

Huhtikuussa 1997 koettiin ison helsinkiläisen hotellin kabinetissa kummallinen episodi. Ansioitunut 92-vuotias jalkaväenkenraali loi taisteluhenkeä vajaan 30 nuoren ja vielä vähän kukkopoikamaisen suomalaismiehen joukkoon.

Jalkaväenkenraali oli Adolf Ehrnrooth, Mannerheim-ristin ritari numero 162. Nuoret miehet muodostivat Suomen jääkiekkomaajoukkueen, Leijonat. Oli MM-turnauksen aatto. Kotikisat. ”Kotisota”.

Media jätettiin suljettujen ovien taakse, parempi niin. Oli kaiketi sen verran tanakkaa, salaperäistä ja herkkää kamaa. Kyyninen media olisi kuitenkin käsittänyt taas kaiken väärin.

Valmentaja Curt Lindströmin ajatus oli vilpitön, mutta toteutuksessa särähti überpatetia. Suomi oli kaksi vuotta aikaisemmin voittanut sen ensimmäisen maailmanmestaruutensa Ruotsissa, nyt sama uroteko oli tarkoitus toistaa omalla maaperällä.

Tehtiin maski, sotamaski. Kaivettiin termit, sotatermit. Kutsuttiin sotaan.

Mihin sotaan?

Jääkiekon MM-turnaus ei ole taistelutanner, leikkikehä se on. Oli – ja on yhä – irvokasta hakea kilpaurheiluun yhtymäkohtia sodasta, sen kauhuista ja traumoista. Se on väärin niin sodan kalseaa todellisuutta kuin urheilun ihastuttavaa turhamaisuuttakin kohtaan.

Mutta pieni episodi yli 20 vuoden takaa on hiton kuvaava. Tällainen jääkiekko Suomessa on. Korskea ja hieman hupsu.

Se ajattelee, ettei mikään ole sille liian suurta. Eikä oikein pyhääkään.

Tänään todetaan, että jääkiekko on vahva. Se on tehnyt asiat viisaasti ja oikein. Se nauttii ansaitusti asemastaan Suomi-urheilun ykköslajina.

On vuosi 2020 ja e-sport (jota voi kaiketi pitää urheiluna mutta ei liikuntana) koputtaa pleksiä. Josko olisi meidän vuoromme? Ei ole, ei vielä. Jos koskaan.

Jääkiekko ei ole päiväperhonen. Harvat muistavat ja Jatkoajan keskusteluosioiden kiihkeät debatoijat ovat tuskin kuulleetkaan, että lätkällä oli Suomessa pelottava imuvoima jo 1960-luvun alussa.

Se spiraali tempaisi minutkin.

Ensin hylkäsin jääkiekon 20 pennistä. Olin kuusi. Kuusi vuotta vanhempi isoveli valmistautui kavereidensa kanssa SaiPan matsiin. Kinusin mukaan. Eivät ottaneet. Antoivat 20 penniä, että jäisin kotiin. Otin joululahjaksi saamani jääpallomailan ja jääkiekon, menin pihalle ja lämäsin kellarin ikkunan rikki. Olin vihainen itselleni, päätin, etten koskaan enää myy jääkiekkoa 20 pennillä.

Se oli menoa.

Muutimme kauas SaiPan reviiriltä, mutta polttomerkki oli lyöty. Vanhemmat alkoivat kammota televisiouutisten urheiluosuutta. Aloin itkeä joka kerta, kun Anssi Kukkonen kertoi SaiPan hävinneen. SaiPa hävisi usein.

Kun olin pitänyt koulussa kolme peräkkäistä esitelmää SaiPasta, opettaja totesi, että okei, mutta voisitko vaihtaa aihetta. Seuraavan esitelmäni pidin Lalli Partisesta, ”Idän jättiläisten” jättimäisimmästä pelaajasta.

Ja vaikka mitä.

SaiPa tulessa talvella 1962.­

Paniikkikohtaus, kun menin ensimmäisen kerran Hakametsän halliin. Huimausta Nordenskiöldinkadun ylimmällä parvella, kun HIFK voitti Suomen mestaruuden ratkaisseessa ottelussa Ilveksen. Jännityksen kananlihalla hennossa lumisateessa, kun Mäntän Kiekko-Pojat hävisi keväällä 1969 vessapaperitehtaan varjossa pelatussa SM-sarjan nousukarsintaottelussa Helsingin Jokereille 1–2, kouluvihkot täynnä SaiPan ja Leijonien kentällisiä. Eiskonen-Ravi-JuseliusHakanen-Peltonen-Oksanen

Enkä varmasti ollut ainoa.

Jääkiekko hypnotisoi tämän maan jannut jo kauan ennen kuin Kalervo Kummolasta tuli rautakansleri ja Juhani Tammisesta aurinkokuningas.

Kauan ennen valtarakenteiden paalutusta ja valtarakenteisiin nojautuvaa egoismia.

Suomi kärsi sodasta ja sodan seurauksista.

Mutta maa ei suostunut peittymään tuhkaan, vaan oli valmis rakentamaan jälleen. Iso ponnistus toteutettiin yhdessä, ”joukkueena”. Suomi kävi läpi yhteiskuntarotaation, tehtaiden piiput hönkivät kolmessa vuorossa, kaupungit vetivät väkeä.

Oli vaikeaa. 1950-luvulla oli puutetta ruoasta, suurlakko ja jyrkät poliittiset railot kiristivät tunnelmaa, urheilussakin irvisteli tänään naurettavana näyttäytyvä SVUL–TUL-jako. Silti oltiin yhtä ja tavoiteltiin yhteispeliä, toimivia yhteisöjä, kiinteitä sakkeja.

Urheilussa mentiin vanhoja latuja. Sanottiin, että Suomi oli juostu, hiihdetty ja painittu maailmankartalle. Romanttista, mutta osittain totta. Yksilölajit dominoivat ja nauttivat suurta arvostusta.

Silti ja ehkä juuri siksi suomalaiset janosivat joukkueurheilua. Heille Eero Mäntyranta oli suuri sankari, mutta häneen ei ollut helppo samastua. Kukaan ei kyennyt edes unelmissaan pitämään yllä yhtä julmettua hiihtovauhtia kuin pellolainen, jonka veri oli luontaisesti liki tervan paksuista ja väristä.

Oman kylän palloilujoukkue – jos sellainen oli – oli toista maata. Ei se aina niin raa’an urheilulliselta vaikuttanut, mutta naapurin poika oli pesäpallojoukkueen sieppari ja työkaverin kummipoika kakkoskoppari.

Näin rakentui yhteisö. Meidän joukkue. Sitä oli vaivatonta ja hienoa kannustaa, koska se oli paikkakunnan yhteistä omaisuutta. Lähellä koko ajan.

”Kuuluu loppuvihellys – taululle jäävät numerot 3–1. Ilves on valloittanut 11. Suomen mestaruutensa. Yli 11 000 ihmistä on seurannut kiekkohistoriamme ainutlaatuista kolminäytöksistä draamaa, jota ovat sävyttäneet hiki, hampaiden kiristely ja riekaleiset hermot.”

Purkausaukkoja hakevasta paineesta todistava lainaus helmikuussa 1958 koetusta Ilveksen ja Tapparan välienselvittelystä on Antero Raevuoren ja Jyrki Otilan teoksesta Jääkiekkoilumme tähtiä ja tähtihetkiä. Kirja on vuonna 1968 ilmestynyt jääkiekkokirjallisuuden pioneeriteos, joka esipuheessaan joutui perustelemaan olemassaoloaan.

”Emme halua myöskään unohtaa toimittaja Helge Nygreniä, jonka aikoinaan ilmaan heittämää ajatusta jääkiekkoaiheisen teoksen tarpeellisuudesta on pidettävä kirjamme varsinaisena alkupisteenä.”

Tämän päivän Suomessa aletaan suunnitella jääkiekkoilijan elämäkerran kirjoittamista yhden MM-kisoissa Norjan rysään isketyn hattutempun jälkeen.

Ilves ja Tappara mittelivät paremmuudesta helmikuussa 1958.­

Pöytä katettiin jääkiekolle. Miksi?

Koska muista joukkuelajeista ei ollut tilauksen vastaanottajiksi.

Jalkapallo ampui pilkulta räikeästi yli maalin. Siltä puuttuivat 1970- ja 1980-luvun ratkaisevina vuosina viisaus, rohkeus ja röyhkeys. Samaan aikaan kun jääkiekko organisoitui, rakensi koulutusjärjestelmänsä, modernisoi sarjansa, hyväili bisnestä, käytti kyynärpäitään, sai kuntapäättäjät vakuuttuneiksi jäähallien välttämättömyydestä kaikilla yli 10 000 asukkaan paikkakunnilla ja kihlasi median, suomalainen jalkapallo tyytyi olemaan eurooppalainen alamainen, jonka futisintoilijat käänsivät kasvonsa Manchester Unitedin, Arsenalin ja Liverpoolin puoleen. Sillä matkalla he ovat yhä, vaikka Huuhkajat jo vienosti vikitteleekin.

Pesäpallosta ei ollut. Liian moniselitteinen ja kansainvälisesti tyhjä. Jääpallo ei. Pienen piirin puuhastelua. Koripallo ei, lentopallo ei. Liian vähän uskoa suomalaiseen osaamiseen ja onnistumiseen.

Kun vielä isot yksilölajit, yleisurheilu johtotähtenään, sortuivat ylimielisyyteen ja kuvitelmiin ikuisista lasseviréneistä, jormakinnusista ja perttiukkoloista, peli oli pelattu.

Jääkiekkoväelle riitti, että se riensi avaamaan hallien ovet ja tekojäiden portit. Tättärää! Tervetuloa, urheilevat lapset ja nuoret. Tervetuloa, yleisö.

Den glider in.

Jääkiekko iskeytyi rujona, raivaavana ja mumisevana kansanluonteen ytimeen kuin Saimaa-tupakka tukkijätkän suuhun. Lätkästä muodostui osa suomalaisuutta. Muut lajit katkeroituvat kateellisina. Ne alkoivat puhua rumia.

Supisivat saatanasta.

Boris Pasternakin kirjoittamasta Tohtori Zivagosta löytyy ronski mietelause.

”Jos päästää sian pöydän alle, ei mene aikaakaan, kun se nostaa toisen jalkansa pöydän päälle.”

Jääkiekko könysi Suomi-pöydän alta Suomi-pöydän päälle kaikkine raajoineen ja tumppuineen. Se otti ja sai kaiken: areenansa, ykkösasemansa, yleisönsä, tukijansa, lopulta myös seuraavat maailmanmestaruutensa. Harva kestää moista menestystarinaa ja mässäilyä ylpistymättä ja lihomatta.

Ei kestänyt lätkäkään.

Kun jääkiekko näki 2000-luvun alussa, kuinka kansa kumarteli, se alkoi kirjoittaa omaa narratiiviaan, suomalaiseen kertomukseen omaa oheistarinaansa, omine sääntöineen.

Jääkiekko teki mitä halusi. Jos joku rohkeni kritisoida, hänet julistettiin jeesustelevaksi puunhalaajaksi, joka ei ymmärtänyt, että jääkiekko on täyttä testosteronia, eikä mikään lammas, joka tarvitsee paimenia.

Äijämäisesti uhoten laadittiin sisäinen koodisto, jota ulkopuolisten oli turha tulla sorkkimaan. Miksei olisi laadittu? Kaukaloiden kansa tekee kaiken oikein ja osaa kyllä tulkita itse itseään. Jääkiekkoväki on ainoa, joka voi ymmärtää jääkiekkoa.

Eikä lajille ole huonosti käynyt, ei lainkaan. Se on yhä ykkönen, Leijonat on valtakunnan puolivirallinen lemmikki ja hamuaa voittoa joka ikisestä turnauksesta, johon osallistuu – nyttemmin Naisleijonatkin. Jääkiekko on hionut itselleen mallin, jota yhä kadehditaan. Sillä on energiaa, osaamista ja vetovoimaa.

Mutta jossain mättää, rankastikin.

Tommi Kovanen kertoo syyskuussa ilmestyneessä kirjassa, että kaukalossa saatu aivovamma tuhosi hänen elämänsä.­

Jääkiekkoväen sisäänpäin hengittäminen kasaa kysymysmerkkejä sitä enemmän mitä rajummin heilahduksin yhteiskunta ympärillä muuttuu.

Miksi maassa on urheilun perusidealle pyllistävä 15 joukkueen suljettu ja torso Liiga, joka menettää kiinnostustaan kausi kaudelta ja joka vaivoin pitää osakkaansa hengissä?

Miksi kaukaloiden liepeillä kukoistaa karskiuden ja vaikenemisen kulttuuri? Miksi tolkkua vailla olevista taklauksista saa puhua, mutta taklausten uhreista ei?

Miksi vähävaraisen perheen lapsen on lähes mahdoton harrastaa jääkiekkoa?

Miksi omista ei pidetä huolta? Miksi Marko Jantusen annettiin takoa maaleja päihdekoukussa? Miksi aivovammahelvetistä kärsivän Tommi Kovasen tarinaa ei kestetä kuulla? Miksi jääkiekkoilija on kaikki tuottavana, mutta ei oikein mitään uransa jälkeen, tuottamattomana?

Siksi, koska silmät on laitettu kiinni.

Siksi, koska on nähty vain oma lihas.

Siksi, koska sanat on hukattu tai monistettu.

Ei ole suuri ihme, että suomalaiset kovan tason kiekkovaikuttajat eivät osaa sanoa mitään, kun heiltä kysyy, onko järkevää mennä pelaamaan Valko-Venäjälle aikana, jolloin jääkiekkoa ei kaipaa kansa vaan sen diktaattori.

On parempi vaieta asiasta kuin asiasta tai piilottaa persoonallisuus jargoniin. Ettei vain riko koodia, ettei vain saa pukukopissa »turpiinsa».

Nyt on korona päällä. Käsittämätön paikka jääkiekolle. Jostain on ilmestynyt ulkopuolinen voima, joka sanelee mitä tehdään ja millä ehdoilla.

Jollei pandemia olisi niin synkkä vieras ja jollei se kylväisi tekijöiden joukkoon niin paljon huolta, hätää ja pahimmassa tapauksessa tuhoa, voisin ajatella, että pakkopysähdys tekee isolle mahdille isossa kuvassa kosolti hyvää.

Kulkutaudin rauettua suomalainen jääkiekko on taloudellisesti heikompi, mutta henkisesti vahvempi.

Ilkka Kulmalan essee on julkaistu alun perin Urheilulehdessä 39/2020.­

Mihail Bulgakov työsti 1930-luvulla teoksen Saatana saapuu Moskovaan. Kirja on sapekas ja höperö satiiri, mutta sen pohjaväre on vakava.

Lainasin esseeseen otsikon Bulgakovilta. Otsikko on niin ikään höperö, tosin ei vailla satiiria ja vakavuutta sekään.

Samalla otsikko on testi. Riittääkö jääkiekkoväen huumori? Tällä vuosituhannella jääkiekko on nauranut lähinnä omille vitseilleen.

Mitä taas saatanaan Moskovassa tulee, joku pahakielinen on sanonut, että se majailee kaupungissa vielä tälläkin hetkellä.

Sisältöä ei ole vielä haettu

Tuoreimmat Urheilulehti