Liian monta f-sanaa kameran edessä tuhosi John Sittonin uran – entinen futismanageri ajaa nyt taksia Lontoossa - Urheilulehden parhaat - Ilta-Sanomat

Liian monta f-sanaa tv-kameran edessä tuhosi John Sittonin uran – manageri menetti maineensa muutamassa sekunnissa 25 vuotta sitten

John Sittonin pukukoppiuho pelaajilleen tallentui brittikanavan esittämään Orient: Club for a Fiver -dokumenttiin. Nyt taksikuskina Lontoossa työskentelevä Sitton kertoo, miten dokumentti tuhosi hänen valmentajauransa jalkapallossa.

Kun on kerran esiintynyt huonossa valossa lukuisten silmäparien edessä, paluuta ei ole. John Sitton sai kokea tämän karusti vuonna 1995.­

26.9.2020 9:00

Mielikuvat ohjaavat ajattelua. Kun on kerran esiintynyt huonossa valossa lukuisten silmäparien edessä, paluuta ei ole.

John Sitton sai kokea tämän karusti vuonna 1995, kun brittiläinen televisiokanava Channel 4 ajoi eetteriin dokumenttiohjelman Orient: Club for a Fiver. Mielikuva Sittonista valmentajana piirtyi yhteen pukukoppirähinään.

– Sinä, sinä pikku kusipää, kun sanon sinulle jotakin, ja sinä, sinä iso kusipää, kun sanon sinullekin jotakin, te teette sen. Ja jos tulette urputtamaan jotain, minulla on v***u oikeus vetää teitä turpaan. Onko selvä? Ja sinä voit etsiä itsellesi kaverin apuun, jos haluat, ja sinä voit v***u hakea jonkun muun auttamaan sinua, ja sinä voit noutaa sen v***n päivällisesi. Koska kun olen valmis kanssasi, sinä v***u tarvitset energiaa.

Leyton Orient oli helmikuun 7. päivä 1995 avausjakson jälkeen 0–1-tappiolla Blackpoolille. Sitton oli tauolla antanut potkut joukkueen puolustajalle ja fanien suursuosikille Terry Howardille.

Sen jälkeen hän haastoi kaksi pelaajaa tappeluun yllä vapaasti suomennetulla tulikivenkatkuisella puheenvuorolla. Tämä kaikki on yhä nähtävillä muun muassa YouTubessa vajaan tunnin mittaisessa dokumentissa.

  • Tämä artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran Urheilulehdessä 38/2020. Löydät lehdestä joka viikko vastaavia pitkiä ja laadukkaita artikkeleita. Tilausohjeet ovat täällä.

Nyt, reilut 25 vuotta myöhemmin, Sitton työskentelee taksikuskina Lontoossa. Hän ei peittele katkeruuttaan valmentajauransa tuhonneelle dokumentille.

– Ongelmana oli, ettei dokumentissa näkynyt sitä hyvää työtä, mitä tein valmentajana. Työskentelin kuudessa eri tehtävässä: esimerkiksi valmentajana reserveissä ja ykkösjoukkueessa sekä liiketaloudellisena johtajana. Seura oli ajautumassa selvitystilaan, Sitton kertoo ja jatkaa samaa säveltä:

– Dokumentti ei näyttänyt sitä, miten paiskin hommia Orientissa. Tai valmentamistani, kun rakensin puolustusstrate­giaa, pelisuunnitelmaa tai olin hiomassa erikoistilanteitamme. Jos myös kaikki tuo olisi tullut esille, uskon, ettei maineeni olisi tuhoutunut yhden dokumentin kohdan takia.

Chelsean miehiä

Sittonilla oli takana pitkä ura jalkapalloilijana. Hän oli aloittanut teini-ikäisenä Arsenalin junioreissa. Pohjois-Lontoon jätti oli hänen isänsä ja siten myös nuoren pojan seurasuosikki.

Hän vaihtoi kuitenkin 15-vuotiaana Chelseaan, minne solmi ensimmäisen ammattilaissopimuksensa täysi-ikäistyttyään. Hän oli 18-vuotiaana reservijoukkueen kapteeni ja nousi ykköstiimiin 19-vuotiaana.

– Sen jälkeen asiat alkoivat mennä väärään suuntaan. Ajauduin huonoon seuraan, kadotin fokukseni ja viihdyin hieman liikaa yöelämässä. Opin läksyni ja keskityin peliin, Sitton muistelee.

Hän pelasi edustustasolla vuodet 1977-80 Chelseassa. Päävalmentajana työskenteli 1975-77 legendaarinen Eddie McCreadie ja 1977-78 koko pelaajauransa Stamford Bridgellä laitapakkina esiintynyt Ken Shellito.

Sitton kunnioitti kaksikkoa. Suorasanainen persoona ei peittele, keitä arvosti ja keitä ei arvostanut urallaan. Shellito nukkui pois lokakuussa 2018 kotonaan Malesiassa.

– Rauha hänen sielulleen. Katsoin Shellitoa nuorena poikana ihaillen. Häntä ennen kuningas oli McCreadie. Hän oli hieno manageri ja ihmisjohtaja, jolla oli karismaa ja persoonallisuutta.

Selvää on myös, keitä Sitton ei arvostanut. Geoff Hurst ja hänen silloinen apuvalmentajansa Bobby Gould olivat syitä siihen, miksi hän siirtyi kaudeksi 1980–81 kolmosdivisioonassa pelanneeseen Millwalliin.

Sitton kertoo tapahtumista hänen ja Hurstin välillä vuonna 2016 julkaistussa omaelämäkerrassaan A Little Knowledge Is A Dangerous Thing: My Life in Football. Viimeinen niitti oli, kun Sitton vietti perjantai-iltaa The Black Bull -pubissa muutaman joukkuetoverinsa kanssa. Katras oli syömässä ja pelaamassa biljardia, kun Gould saapui paikalle.

Hän ei pitänyt pelaajien tavasta viettää vapaa-aikaa, vaan vaati heidät seuraavaksi päiväksi puhutteluun managerin huoneeseen. Siellä Sitton ja Hurst ajautuivat kovaan sananvaihtoon. Lopulta valmennusjohto vaati paljastamaan joukkueen kovimmat viinasiepot.

John Sitton kentällä Chelsean paidassa Arsenalia vastaan huhtikuussa 1979 ja nykyhommissaan Lontoon taksissa. Välissä on tapahtunut paljon.­

Sitton ei suostunut. Hurst ilmoitti, että maanantaista lähtien pelaaja ilmoittautuu päivittäin Stamford Bridgelle ja treenaa yksin niin kauan, kunnes hänet saadaan pihalle koko seurasta.

Sitton oli raivannut tiensä junioreista ykköstiimiin ja menettänyt paikkansa silmänräpäyksessä.

Sitton pelasi lopulta 15-vuotisen uran. Chelsean jälkeen hän edusti Millwallia, Gillinghamia, Leyton Orientia ja lyhyen aikaa Slough Townia.

Aika Millwallissa kesti vain kauden, mutta jätti unohtumattomia muistoja. Sitton teki maalin kotidebyytissään, 3–0-voitossa Oxfordista. Muutama fani tuli pelin jälkeen hänen luokseen ja pyysi, että Sitton viettäisi illan heidän kanssaan.

Porukka meni pubiin Bermondseyssä. Sittonille luvattiin, ettei hänen tarvitse maksaa juomiaan illan aikana ja ettei ”kukaan koske hiuskarvaankaan päässäsi”.

Sittonin viinapää ei ollut järin hyvä ja hän pelkäsi illan päättyvän joko putkaan tai nyrkkihippasille. Kun takana oli tunti seuranpitoa, hän keksi sopivan tekosyyn livahtaa kotiin.

– Millwallin fanit olivat todellisuudessa jopa mainettaan kovempia. Minua se ei vaivannut, koska olin heidän suosikkinsa ja he kohtelivat minua hienosti. Rakastin heitä ja he rakastivat minua. Jos ei saa pelata Millwallin fanien edessä, ei kannattaisi pelata jalkapalloa ollenkaan, Sitton kertoo.

Gillinghamissa joukkuetoverina, niin ikään topparina, vuosina 1979-84 pelasi muuan Steve Bruce. Elämä vei kaksikon lopulta erilaista polkua. Brucesta kasvoi Manchester Unitedin suurpelaaja ja myöhemmin valmentaja, joka työskentelee yhä Valioliigassa.

Sitton ei ole yllättynyt ex-joukkuetoverinsa pärjäämisestä.

– Bruce on pelimies. Hän teki ahkerasti ja kovalla asenteella hommia harjoitusnurmella. Minulla oli hieman samanlaisia vahvuuksia. Olin nopeampi kuin hän. Eromme oli siinä, että valmentajat luottivat häneen ja auttoivat eteenpäin. Bruce oli aina luotettava ja nöyrä tyyppi.

”Ei antanut oikeaa kuvaa”

Kun Sittonin pelit päättyivät 1991, hän alkoi heti rakentaa uraa valmentajana. Ensimmäinen askel oli toimi Leyton Orientin akatemiassa juniorivalmentajana. Orientin päävalmentajaksi hän siirtyi huhtikuussa 1994, kun Peter Eustace oli erotettu.

Sitton työskenteli päävalmentajaparina ensin väliaikaispohjalta Chris Turnerin kanssa. Kesällä pesti vaihtui pysyväksi. Kuten pelaajana Chelseassa, Sitton oli raivannut tiensä junioreista edustustasolle, mutta valmentajana ura päättyi niin ikään ennen kuin se ehti kunnolla edes alkaa.

– Dokumentti ei antanut oikeaa kuvaa siitä hyvästä työstä, mitä olin tehnyt Orientissa. Menetin malttini ehkä neljä tai viisi kertaa kauden aikana. Ne kerrat määrittivät julkisuuteen valmentajaminäni.

Seurajohto erotti Sittonin ja Turnerin keväällä 1995. Orient oli voittanut vain seitsemästi 47 pelissä duon alaisuudessa.

Kaksi seuraavaa vuotta ajoivat Sittonin pohjalle. Hän jätti lukuisia hakemuksia eri valmennustehtäviin ilman vastakaikua. Esimerkiksi Charlton hylkäsi hakemuksen juniorivalmentajaksi dokumentista syntyneiden mielikuvien vuoksi.

John Sitton kentällä Chelsean paidassa Arsenalia vastaan huhtikuussa 1979.­

Sitton kärsi masennuksesta ja haki terapiaan. Vuonna 1997 hän katsoi totuutta silmiin. Unelmana oli tehdä valmentajana parempi ura kuin pelaajana, mutta tie oli noussut pystyyn.

– En tehnyt pelaajana isoa tiliä. Yritin hakea valmennustöitä, mutta yksikään seura ei edes vastannut. Aloin taksikuskiksi, koska se oli käytännöllinen vaihtoehto. Ja tärkeää, että selvisimme taloudellisesti, Sitton sanoo.

Hän on ollut vaimonsa Loizan kanssa yhdessä 44 vuotta. Tuohon aikaan heidän kolme lastansa olivat seitsemän-, neljä- ja kolme­vuotiaita.

– Työtarjouksia ei ollut pöydällä. Ei minulle jäänyt rahaa pelaaja- tai valmentajauralta. Kun tajusin, että tie valmentajana on tukossa, aloitin uuden vaiheen työelämässä, Sitton muistelee.

Suoraa puhetta

Sittonissa on paljon vanhaa brittityyliä, niin asennoitumisessa elämään kuin puhetyylissä. Hän arvostaa avoimesti kovaa työntekoa. Persoona on särmikäs. Se näkyy myös omaelämäkerrassa, jossa f-alkuisia sanoja on likemmin kolmi- kuin kaksinumeroinen määrä.

Sitton ei kaunistele näkemyksiään ja arvostaa rehellisyyttä. Elämä on opettanut. Kirjassaan hän tuo hyvin suorasukaisesti ilmi juurensa: Bisneksissään toheloinutta isää hän ei arvostanut, kun taas perheensä eteen töitä tehnyttä ja syöpään kuollutta äitiään jumaloi.

Sitton vihaa valehtelua, jota jalkapallomaailma on hänen mielestään etenkin huipputasolla täynnä.

– Jalkapallossa ihmiset tekevät paljon töitä saavuttaakseen asemansa ja sen jälkeen säilyttääkseen asemansa. Huipulla pelissä ovat isot rahat. Kun kyse on bisneksestä, on osoitettava kunnioitusta niille, jotka maksavat palkkasi. Jos ei osoita, on nopeasti entinen.

Sittonin omaelämäkerta on myös tuulahdus vuosikymmeniltä, jotka olivat hyvin erilaisia kuin nykypäivä – myös brittifutiksessa. Hän on saanut runsaasti positiivista palautetta kirjastaan ympäri maailmaa.

– Jos olisin ollut maajoukkuepelaaja, kirjan menestys olisi itsestäänselvyys, mutta pelasin paljon alasarjoissa. Luulen, että kirjastani on pidetty siksi, että se on tarina. Moni pelaaja tai valmentaja voi samaistua siihen ja oppia virheistäni.

Sitton täyttää lokakuussa 61 vuotta. Jalkapalloa hän seuraa yhä aktiivisesti. Pitkä ura muodosti tunnesiteen neljään eri seuraan sekä tietysti lapsuudensuosikkiin Arsenaliin. Kavereita hänellä on runsaasti West Hamin puolelta.

Esimerkiksi Chelsea on tänä päivänä hyvin eri seura, johon Sitton liittyi nuorena poikana. Hän on vakuuttunut nykysuunnasta Länsi-Lontoossa.

– Muiden seurojen fanit ovat hyvin kateellisia, koska Roman Abramovitsh on laittanut rahaa likoon. Chelsea on saanut kritiikkiä ja naureskelua. Valtaosa seuroista rakastaisi silti tilannetta, jossa Abramovitsh olisi heillä puheenjohtajana.

John Sitton Orientin managerina.­

– Frank Lampard oli oikea tyyppi ajamaan nuoria sisään siirtokiellon aikana. Hänellä on takanaan hieno pelaajaura. Valmentajana on oltava uskottavuutta.

Sitton ei ole luopunut haaveestaan työskennellä jalkapallossa. Vuoden 1995 jälkeen hän on ollut 2000–01 Enfieldin apuvalmentajana ja vuonna 2003 Leyton FC:n apuvalmentajana.

Leytonin pelaajat pitivät Sittonista ja vaativat häntä koppiin vuonna 2006, mutta pesti jäi lyhyeksi. Sitton voitti neljästä ensi pelistään kolme, mutta erosi tehtävästään, kun puheenjohtaja Costas Sophocleous antoi painetta neljän voitottoman ottelun jälkeen. Leyton FC hävisi lajikartalta talousongelmien takia 2011.

Sitton pelasi urallaan muuan Vinnie Jonesia vastaan. Heistä tuli kaverukset. Kovaotteisen keskikenttämiehen sanat ohjaavat Sittonin ajatusmaailmaa.

– Jones soitti minulle vaikeinakin aikoina. Hän antoi neuvon: Älä anna kenenkään tuhota unelmaasi tai tappaa sitä. Jaksan yhä uskoa, että minulle löytyisi oikea projekti, esimerkiksi osa-aikaisena valmentajana tai neuvonantajana.

– Lapsemme ovat aikuisia, joten kotona ovat vain vaimo ja minä. Jos ympäristö olisi oikea, tarttuisin tilaisuuteen.

Sisältöä ei ole vielä haettu

Tuoreimmat Urheilulehti