Urheiljat saivat vain murusia 151 miljoonan euron potista - Urheilulehden parhaat - Ilta-Sanomat

151 miljoonan euron potista riitti urheilijoille vaivaiset 1,5 prosenttia – näihin paikkoihin rahat upposivat

Suomalaisen urheilun merkittäväksi ongelmaksi ja menestymättömyyden juurisyyksi on väitetty sitä, ettei rahaa ole tarpeeksi. Se on pötypuhetta. Esimerkiksi Opetus- ja kulttuuriministeriö jakaa rahaa vuosittain noin 151 miljoonaa euroa. Urheilulehti paljastaa suuressa juttukokonaisuudessaan, että urheilijoille jättipotista kilisee vain kolikoita.


25.6. 14:11

Paljonko on 2,3 miljoonaa euroa 150 694 000 eurosta?

Kilpailuaan Lahdessa sunnuntaina 7. kesäkuuta leppoisana odotellut Topi Raitanen raksuttaa hetken laskupäätään, mutta päättää sitten, ettei rasita itseään ennen kauden avauskisaa matemaattisella pähkinällä.

Urheilulehti kertoo Euroopan parhaisiin estejuoksijoihin kuuluvalle Raitaselle, että se on hieman yli puolitoista prosenttia, tarkalleen 1,516.

Miksi tuo jakolasku lopputulemineen sitten olisi relevantti juuri Raitasen ja hänen satojen urheilijakollegoidensa näkökulmasta? Siksi, että 2,3 miljoonaa euroa oli opetus- ja kulttuuriministeriön vuonna 2019 laatiman lähes 151 miljoonan euron liikunta- ja urheilubudjetin ainoa erä, joka maksetaan suoraan suomalaisille urheilijoille, verottomina urheilija-apurahoina.

Tämä artikkeli on julkaistu alkujaan Urheilulehdessä 26/2020. Löydät vastaavia juttuja julkaisusta joka viikko. Tilausohjeet ovat täällä.

Niitä maksettiin yhteensä 268 urheilijalle 2 500–20 000 euron suuruisina. Esimerkiksi Suomen urheilun eettinen keskus Suek, jonka tehtävä on urheilun ja urheilijoiden valvonta, sai 1,35 miljoonaa ­euroa enemmän.

Katso hakukoneesta kaikki Opetus- ja kulttuuriministeriön tukipäätökset vuonna 2019.

»Ehkä tuo urheilijoiden suora osuus kertoo jotain siitä, mikä on huippu-urheilun yhteiskunnallinen arvostus Suomessa», pohti Raitanen, joka pari tuntia juttutuokion jälkeen juoksi maailmantilaston kärkiajan 3 000 metrillä.

Hänelle on myönnetty ministeriöstä 10 000 euron urheilija-apuraha, mikä kielii, että urheilija on hyvää eurooppalaista tasoa, mutta maailman huipusta näkyvät vielä perävalot.

Kaikki muut miljoonat, lähes 149 kappaletta, suunnattiin jonnekin muualle, joskin niistä merkittävä osa päätyi välillisesti urheilijoiden hyväksi, mutta tästä myöhemmin.

Suomalaisen urheilun rahoitus on massiivinen, miljardien eurojen kokonaisuus, johon kietoutuvat niin Suomen kunnat, yksityinen liike-elämä, kuluttajat, harrastajat vanhempineen kuin Veikkauksen opetus- ja kulttuuriministeriöön tulouttamat, jakosuhdelain kautta liikunnalle ja urheilulle tuleva rahamassat.

Urheilulehti päätti syventyä nimenomaan opetus- ja kulttuuriministeriön jakamaan rahoitukseen. Se on merkittävin yksittäinen valtionosuus.

Statistiikka paljastaa osaltaan kokonaisuuden massiivisuuden: myöntäviä päätöksiä tehtiin 1 079 ja kieltäviä sen verran, että hakemusten yhteismäärä oli lähes 2 000. Kun listaan syventyy, erittäin monen instanssin kohdalla tulee itseltään kysytyksi: »Mikä fokus tällaisen toiminnan julkisella rahoittamisella liikunnan määrärahoista on, ja huomaisiko tämän toiminnan katoamista kukaan muu kuin suora edunsaaja eli palkattu henkilökunta?»

»Monella tasolla liikuntabudjettia voi tietysti pitää aika sekavanakin kokonaisuutena. Erilaisissa tutkimuksissa on myös todettu, että ohjaus ja seuranta eivät ole olleet kovin tehokasta, vaan rahaa on käytännössä aina jaettu samalla tavalla.»

Näin toteavat urheilun rahoituksen ja sen vaikuttavuuden johtavat suomalaiset tutkijat, Kilpa- ja huippu-urheilun ­tutkimuskeskuksen erikoistutkija Jarmo Mäkinen sekä arvioinnin ja seurannan asiantuntija Jari Lämsä.

Suomalaisen urheilun rahoituksen, luottamustoimien ja operatiivisen johtamisen ­ytimessä vuosikymmeniä toiminut, erittäin tunnettu suomalainen henkilö antoi juttukokonaisuuteen omia arvioitaan, mutta aiheen sensitiivisyydestä johtuen nimettömänä. Hänen arvionsa on siroteltu tekstin sisään kursivoituina kappaleina:

Ministeriön rahoittaman toiminnan kirous on se, että systeemi palkitsee ihan samalla tavalla laadukkaan kuin heikon toiminnan. Yleisellä tasolla rahaa valuu yhä järjettömiä määriä vanhanaikaiseen, tehottomaan järjestötoimintaan.

Tutkija Lämsä haluaa nopeasti murtaa myytin, jonka mukaan urheilijat saisivat todella budjetista vain runsaan puolentoista prosentin siivun. Heille tulee välillisesti rahaa ja resursseja useita muitakin ministeriön rahoittamia reittejä pitkin. Mainittakoon näistä Olympiakomitean huippu-urheiluyksikkö, lajiliitot, urheiluakatemiat tai urheiluopistot.

»Sitä osuutta voi laskea eri tavoilla. Yhden kaavan mukaan urheilun osuus olisi 25 miljoonaa euroa, toisen mukaan peräti 38 miljoonaa. Mutta ymmärrän, jos urheilijat kokevat tuon kokonaisuuden hyvin monimutkaiseksi ja sekavaksi.»

Kun Suomen urheilumenestys varsinkin olympialajeissa on romahtanut, julkisen rahoituksen kasvattamista on toivottu ihme-eliksiiriksi. Tohtori Mäkinen muistuttaa realiteeteista:

»Jos katsotaan valtion jakaman rahoituksen osuutta, Suomi ei ole mitään kansainvälistä mutasarjaa todellakaan, vaan täysin kilpailukykyinen. Menestymättömyys johtuu muista asioista.»

Suomalainen malli, jossa urheilun ja ­liikunnan julkinen tuki tulee veikkauspelitoiminnan tuotoista, ei ole kansainvälinen kummajainen, vaan varsin yleinen malli.

»Ero esimerkiksi Ruotsiin on se, että siellä urheilun keskusjärjestö RF jakaa rahoituksen. Meiltä puuttuu tällainen itsenäinen, autonominen urheiluliike, joka jakaisi resurssit ja valvoisi niiden vaikuttavuuden», Mäkinen sanoo.

Urheilun rahoituksen olennainen kysymys ei ehkä liitykään rahan määrään vaan sen käytön tehokkuuteen.

Ministeriön näin vahva rooli on hyvin suomalainen erikoispiirre. Yksi lusikka sopassa on sekin, että urheilun nykyisen merkittävimmän vallankäyttäjän, Olympiakomitean, ja ministeriön välit eivät esimerkiksi katkeraa purnausta aiheuttaneen valtionavustusten takaisinperinnän jäljiltä ole edelleenkään järin jouluiset.

 Suomi ei ole mitään kansainvälistä mutasarjaa todellakaan, vaan täysin kilpailukykyinen.

Urheilujärjestössä on tyypillistä, että luottamushenkilöt haluavat operatiivista valtaa. Lopulta toimistoa johtaakin joku epämääräinen sakki, ja raha menee minne sattuu.

Jättimäisestä liikuntabudjetista mediaa ja sen kautta suurta yleisöä kiinnostavat eniten vaatimattomat urheilija-apurahat. Lämsä ja Mäkinen pitävät apurahamallia sinänsä toimivana, mutta pohtivat, olisiko syytä supistaa apurahaa saavien määrää ja kasvattaa apurahasummia selvästikin.

Matalimpien apurahojen avulla kun ei juuri ammattimaistumista tapahdu. Tutkijat myös muistuttavat, ettei suomalainen apurahojen jakokriteeristö ole tiukka.

Ruotsissa, Norjassa tai Britanniassa vain hyvin pieni osa Suomessa urheilijapalkkaa nostavista saisi minkäänlaista apurahaa.

Pohjoismaista Norja käytti (2016) julkista rahaa liikuntaan 194 euroa per asukas, Ruotsi 185 ja Suomi 166. Suomi ja Ruotsi ovat kasvattaneet osuuttaan 2010-luvulla merkittävästi, kun Norja on polkenut käytännössä paikallaan – ja napannut siitä huolimatta esimerkiksi Pyeongchangin talviolympiakisoissa 2018 enemmän mitaleita kuin mikään muu maa talvikisoissa koskaan aiemmin.

Huippu-urheiluun Norja laittaa vuodessa noin 3,6 julkista euroa per asukas, Ruotsi noin 1,5 ja Suomi noin 2,1. Rion olympiakisoissa 2016 fantastisesti menestynyt Tanska jää selvästi muiden Pohjolan maiden lukemista.

»Yksi ero on se, että Ruotsissa ja Norjassa liikuntamäärärahoista on korvamerkitty mittava osuus suoraan paikallistasolle, kuten urheiluseuroille», Mäkinen sanoo.

»Suomalainen systeemihän on erittäin sementoitu», Lämsä sanoo.

»Se ottaa huomioon huippu-urheilun ja liikunnan, mutta missä siinä mainitaan kilpaurheilu? Se on kuitenkin yksi liikunnan osa ja huippu-urheilun keihäänkärjen edellytys», Mäkinen ihmettelee.

Yrityksessä onnistumisesta tulee palkinto. Urheilun järjestötyön ainoa insentiivi on, että järjestö on hyvin hoidettu, kokoukset hyvin valmisteltu, pöytäkirjat siistejä ja kahvi lämmintä. Siihen menee julkisia varoja käyttävän operatiivisen johdon aika.

Liikunnan ja urheilun julkinen budjetti kootaan käytännössä kokonaan Veikkauksen voittovaroista, joita tuloutetaan opetus- ja kulttuuriministeriöön.

Lämsä ja Mäkinen ovat haastattelun aikana ilmaisseet, että 151 miljoonan rahamassaa voisi liikutella myös urheilumenestystä hyödyttävämmällä tavalla. Samaan hengenvetoon kaksikko esittää myös kysymyksen siitä, millä eväillä näin suuri liikuntabudjetti esimerkiksi viiden vuoden päästä saadaan koottua, ainakaan kansallisen pelimonopolin tuotoista. Niin esittää moni muukin.

Erittäin moni asia indikoi, että Veikkauksen tuloutuskyky on lyhyellä aikavälillä jopa romahtamassa: monopolijärjestelmään kohdistuva jatkuva paine, koronapandemian sulkemat peliautomaatit, joiden tuotto ei enää palaa ennalleen, Veikkauksesta käynnistynyt johtajapako ja koko ajan kiihtyvä, pelihaittoihin liittyvä keskustelu. Urheilun ja monen muun hyödylliseksi koetun toiminnan setelipaino on leikkaamassa kiinni.

Urheilussa työllistyy iso joukko ihmisiä sillä, että valmistellaan kokouksia, kirjoitetaan pöytäkirjoja ja postitetaan kirjeitä. Kaikki tällainen pitäisi räjäyttää ja ohjata rahat sinne, missä urheilu oikeasti tapahtuu.

Mäkinen ottaakin vahvasti kantaa sen puolesta, että liikuntamäärärahat tulisi nopeasti irrottaa Veikkaustuottojen napanuorasta ja siirtää normaaliin valtion tulo- ja menoarvion jakoprosessiin. Hän kirjoittaa aiheesta mm. Liikunta & Tiede -lehden numerossa 3/20.

Useat nykyjärjestelmän kriitikot katsovat, että liikunta ja urheilu pyrkivät budjettipöytiin jo pahasti myöhässä ja luvassa on jopa määrärahojen romahdus jo lähivuosina. Myös Liberan tutkijat Heikki Pursiainen ja Klaus Kultti tekivät aiheesta erittäin kriittisen, Kultaiset kahleet -nimisen selvityksen huhtikuussa.

Urheilun talossa Pitäjänmäessä jengi kököttää omissa huoneissaan, mitään yhteisöllisyyttä ei aisti. Kun naapuriliiton urheilija ottaa tv:ssä arvokisamitalin, kukaan ei päätteeltä päätään nosta. Jos potentiaalinen urheiluun sijoittaja kävelisi sen talon läpi, niin ei helvetti laittaisi sinne lanttiakaan.

Lämsä ja Mäkinen eivät ole näin pessimistejä, vaan näkevät, että liikunta- ja urheilusektorilla on pätevät argumentit puolustaa asemaansa myös maailmassa, jossa Veikkauksen tuloutus jaetaan suoraan valtion tulo- ja menoarviosta ilman korvamerkintöjä.

»Se maailma lähestyy vääjäämättä. Tuskin 2030-luvulla kootaan enää liikuntabudjettia korvamerkityistä Veikkauksen voittovaroista», kaksikko toteaa.

Osa opetus- ja kulttuuriministeriön tukemista tahoista on käytännössä olemassa lähinnä sen tuen vastaanottamiseksi. Kun tarkoitus tietysti olisi kehittää omaa toimintaa niin, että voisi irtautua julkisesta rahoituksesta.

Suomessa todetaan usein, että kansainvälisesti potentiaalinen, nuori urheilija ei »uskalla» yrittää huipulle, koska taloudellinen tulevaisuus pelottaa, opinnot venyvät, eläke ei kerry eikä oma urheilulaji ehkä sisällä minkäänlaista taloudellista potentiaalia.

Jari Lämsä ja Jarmo Mäkinen eivät näe, että suomalaisen yhteiskunnan urheilulle jakama taloudellinen tuki olisi tällaiseen dropout-ilmiöön syypää. Samoihin lainalaisuuksiin nuoret urheilijat törmäävät myös useimmissa verrokkimaissa.

Olisiko syy sittenkin ihan toisenlaisessa arvostuksessa, tai sen puutteessa, mistä tämän tekstin alussa jo puhui estejuoksija Topi Raitanen?

»Kun nuori satsaa huippu-urheiluun, rahoitus on tietysti yksi asia, mutta verrattomasti isompi ja tärkeämpi asia on se, vaistoaako tämä nuori saavansa valinnastaan yhteiskunnan tason arvostusta. Eihän kukaan ryhdy kirjailijaksikaan saadakseen apurahoja», Jarmo Mäkinen tiivistää.

Rahan jokavuotinen kaataminen tähän siiloon on tyhmintä, mitä voi tehdä.

Sisältöä ei ole vielä haettu

Tuoreimmat Urheilulehti