Jussi Parkkila on noussut paperitehtaalta NHL:ään - Urheilulehden parhaat - Ilta-Sanomat

Tamperelainen Jussi, 42, paiski vuosia töitä paperitehtaan yövuorossa – lentää nyt yksityiskoneilla ja asuu viiden tähden hotelleissa NHL-tähtien kanssa

Jussi Parkkilan tie on kulkenut paperitehtaan yövuorosta arvaamattoman idän kautta NHL:n tämän hetken ainoaksi suomalaisvalmentajaksi.

Jussi Parkkila poseeraa rennosti työpaikallaan NHL:n kärkijoukkue Colorado Avalanchen pukukopissa.­

8.3. 7:17

Pepsi Centerin yläparvella olevan Colorado Avalanchen toimitusjohtajan aition ovi rävähtää auki summerin soitua. Ulos marssii tuiman näköisinä kaksi tyylikkäisiin pukuihin pukeutunutta herrasmiestä.

He kävelevät sanaakaan sanomatta hissiin ja laskeutuvat alas kenttätasolle. Pukujen helmat lepattavat, kun kiireinen kaksikko katoaa suljettujen ovien taakse.

Herrat ovat Joe Sakic, 50, ja Jussi Parkkila, 42. Molemmilla on käynnissä ikään kuin toinen ura. Toinen heistä oli aiemmin yksi kaikkien aikojen NHL-tähdistä, ja toinen tamperelainen duunari paperitehtaalla.

Tähän pisteeseen ei ole arvatenkaan kuljettu ihan suorinta reittiä.

  • Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Urheilulehdessä 9/2020. Lehden voit tilata täältä.

Kelataan ajassa runsaat parikymmentä vuotta taaksepäin. Tuolloin juuri ammattikoulusta valmistunut entinen juniorimolari oli menossa armeijaan.

Silloin kaveri kysyi Jussi Parkkilaa tiimiinsä Ilveksen E-juniorien maalivahtivalmentajaksi. Siitä alkoi polku, joka vei lopulta NHL:ään asti.

– Vähän emmin ja epäilin, onko minusta siihen. Oli se armeijakin, Parkkila muistelee.

Hän tarttui kuitenkin tilaisuuteen, ja valmentaminen alkoi kiehtoa. Parkkila kävi myös suorittamassa Pajulahdessa liikunnanohjaajan tutkinnon.

– Ensimmäinen joukkue oli ikäluokkaa 1986. Olin sen mukana muutaman vuoden ja hyppäsin sitten pariksi vuodeksi Ilveksen B-junnuihin. Siitä sitten A-junnuihin. Siellä meni viisi vuotta.

Harrastustoiminnan ohessa piti tietenkin tehdä töitä. Niitä Parkkila paiski pitkälle toistasataa vuotta vanhassa perinteikkäässä Takon kartonkitehtaassa Tampereen ydinkeskustassa Tammerkosken rannassa.

Siellä hän oli ollut aikoinaan jo kesätöissä ja vuosituhannen alusta täyspäiväisesti kolmivuorotyössä.

– Trukkikuskina, sitten arkkileikkurilla ja jopa kartonkikoneella, jossa valmistetaan itse tavaraa, Parkkila kertoo denveriläisessä ravintolassa ja innostuu kädet viuhtoen selostamaan kartonginvalmistusprosessin eri vaiheita.

– Se oli rankkaa aikaa. Kun valmensin Ilveksen A-junnuissa, kävi usein niin, että pääsin aamukuudelta yövuorosta, menin seitsemältä nukkumaan, ja siitä kahdeksan jälkeen reilun tunnin yöunien jälkeen ylös. Yhdeksältä piti olla jo hallilla lähdössä pelireissulle. Päivä meni reissussa, sitten kotiin, eväät tekoon ja uudestaan yövuoroon. Ei se herkkua ollut.

– Mutta ei ollut vaihtoehtoja. Oli niin kova palo valmentaa. Eihän siitä saanut A-junnujen maalivahtivalmentajana kuin pari kausikorttia Ilveksen peleihin. Vähän huonosti niillä itsensä elättää.

Ilveksen A-junioreissa kaksi Parkkilan suojattia, Tuukka Rask ja Riku Helenius, varattiin NHL:ään ensimmäisellä kierroksella vuosina 2005 ja 2006. Parkkilan opissa oli myös myöhemmin KHL:n parhaaksi maalivahdiksi valittu Juha Metsola.

– Olin onnekas, että sain tehdä tuollaisten jätkien kanssa töitä silloin Ilveksessä.

Tuukka Rask saapui vuonna 2003 vain 16-vuotiaana Savonlinnasta Ilvekseen Parkkilan kouluun. Kuva vuodelta 2006.­

Vaikka arki oli kovaa, Parkkilalla oli haaveita jostain suuremmasta.

– Kun voisi tehdä ammatikseen tätä – jumalauta, että se olisi hienoa. Ettei tarvitsisi olla ikäänsä siellä paperitehtaalla kolmivuorotöissä.

– Silloin maalivahtivalmentajienkin maailma oli vähän erilainen. Veskarivalmentajat eivät olleet SM-liigassa päätoimisia. Ilveksessä oli ikään kuin tielläni Arto Koivisto, joka teki myös opettajan hommia. Ei minulla ollut mahdollisuutta syrjäyttää häntä.

Keväällä 2007 kolmekymppisellä Parkkilalla alkoi tulla mitta täyteen. Palo valmennukseen roihusi yhä kovemmin, mutta samaan aikaan piti painaa tehdastöitä leivän eteen.

Näytöt Ilveksen A-junioreista olivat kovat, mutta etenemismahdollisuudet tukossa.

– Kävin katsomassa Karjala-turnaukset ja muut. Esittelin itseäni ihmisille. Tampereella oli joku juniorimaajoukkueturnaus, ja tiesin, että siellä on paljon NHL-skoutteja. Onnistuin tutustumaan joihinkin. Sen jälkeen aloin soitella heitä läpi. Sain ongittua aina jostakin seuraavan numeron.

– Yritin kaikkeni, että ihan sama minne, kunhan nyt jonnekin. Että perkele kun vain saisi mahdollisuuden.

Parkkila sai sopimustarjouksen Ässien liigajoukkueesta, mutta hinku ulkomaille oli kova.

– Toimittaja Vesa Rantasen avulla onnistuin saamaan Jarmo Kekäläisen numeron, joka työskenteli St. Louis Bluesin vara-GM:nä. Sain kerrottua Kekäläiselle asiani. Hän sanoi, että voin käyttää nimeään CV:ssäni. Se oli minulle iso juttu.

Lopulta Parkkilalle avautui ovi Kanadan junioriliigaan Lethbridge Hurricanesin joukkueeseen kaudeksi 2007–08.

– Olin saanut juuri silloin maaliskuussa vakityön tehtaalle. Siellä ei mielellään vakinaistettu, kun väkeä vähennettiin. Siitä ei sitten kauan mennyt, kun otin lopputilin. Se oli vaikea päätös ja iso riski. Lähdin vakipaikalta ja -palkasta tuntemattomaan.

Albertan provinssissa kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan, sillä Parkkila ei saanut toimia maalivahtivalmentajana seurassa sovitusti.

– Olin ollut siellä kolme kuukautta, kun yhtenä yönä puhelin soi. Siellä oli Kari Heikkilä Venäjältä. Hän antoi vuorokauden aikaa päättää, lähdenkö Jaroslavliin.

Se öinen puhelu oli käänteentekevä Parkkilan valmennusuralla.

Lokomotiv Jaroslavlin 30-vuotias maalivahtivalmentaja tammikuussa 2008.­

Lokomotiv Jaroslavlissa Parkkila sai suojatikseen 19-vuotiaan timantin Semjon Varlamovin. Siitä alkoi kaksikon pitkälle kantanut yhteistyö. Alussa haasteita riitti, sillä Varlamov ei puhunut englantia eikä Parkkila venäjää.

– Minun piti näyttää elekielellä. Se touhu oli varmaan aika koomisen näköistä. Välillä oli toki tulkkikin mukana, että viesti saatiin perille.

– Touhu Venäjällä oli kyllä sellaista tappelua. Heti alkuun toimitusjohtaja kutsui pelin jälkeen minut toimistoonsa. Huusi naama punaisena ja näytti videolta, että minkä helvetin takia Varlamov pelaa niin ja näin. Ei se tietenkään englantia puhunut, vaan tulkki käänsi.

– Nahka paksuuntui Venäjällä. Palaute oli niin suoraa ja rajua. Jos olisin lähtenyt SM-liigasta NHL:ään, olisin ollut täysi poikanen.

Venäjän Superliigan viimeisellä kaudella 2007–08 Jaroslavlissa oli viiden suomalaisen kopla: Kari Heikkilä (oik.), Jussi Parkkila, Ari Vallin, Tony Salmelainen ja Juuso Riksman.­

Parkkilan avauskausi Venäjällä päättyi finaaleihin, nappionnistumiseen ensimmäisessä isossa paikassa.

Se toi työpaikan myös kotikaupungista. Seuraavat kaksi kautta Parkkila valmensi Tapparassa. Silloisista suojateista NHL-sopimuksen sai Harri Säteri.

Yhteisen Jaroslavlin-kauden jälkeen NHL:ään suunnannut Varlamov kiintyi suomalaisvalmentajaan niin, että saapui kesäisin Parkkilan valmennukseen Tampereelle. Mukanaan hän toi myös ikätoverinsa, toisen venäläisen huippulupauksen Sergei Bobrovskin, joka on sittemmin valittu kahdesti NHL:n parhaaksi maalivahdiksi.

– Ensimmäisen Vezinan (2013) jälkeen Bobrovski lähetti minulle ison ja komean kiitostaulun, jossa on hienot saatesanat, Parkkila kertoo.

Koska Jaroslavlin-pesti oli mennyt hyvin, idästä tuli kyselyjä Parkkilalle tiiviisti kahden Tapparan-vuoden aikana.

– Enhän minä voinut sanoa venäläisille, etten halua tulla. Onneksi Leinosen Mikki Tapparasta hoiti sen puolen loistavasti. Hän ilmoitti Venäjälle, ettei Parkkila voi nyt lähteä meiltä kesken kaiken.

Lopulta kesällä 2010 Parkkila päätti lähteä uudestaan itään. Seuraksi valikoitui Moskovan kupeesta Atlant Mytishtshi.

– Se kausi oli sitten yhtä sirkusta. Muistan ikuisesti kauden ensimmäisen pelin. Se päättyi 0–0, ja hävisimme rankkareissa. Olin saada potkut pelin jälkeen, kun hävisimme kuulemma maalivahdin takia rankkarikisan. Ajattelin, että tämä oli sitten nopea visiitti.

Atlantia valmensi Parkkilalle Jaroslavlista tuttu Nikolai Borstsevski.

– Hän oli halunnut minut sinne mutta ilmoittikin kahden viikon jälkeen, ettei käännä minulle enää mitään englanniksi. Käski alkaa puhua venäjää, koska hänellekin oli aikoinaan ilmoitettu Torontossa, että siellä puhutaan englantia.

Borstsevski sai kuitenkin potkut heti alkukaudesta, kun Atlant kynti sarjan jumbona.

Kurssi kääntyi. Atlant eteni lopulta aina finaaleihin asti. Suomalaisen molarivalmentajavelhon maine idässä vain kasvoi. Kaksi kautta, kaksi finaalipaikkaa.

Parkkilalle sateli työtarjouksia. Hän harkitsi paluuta tuttuun Jaroslavliin mutta päättikin lähteä Atlantin päävalmentajan, nykyisen Tshekin maajoukkueluotsin Milos Rihan mukana suurseura SKA:han.

– Silloin oli monia vaihtoehtoja, ja mietin mihin tartun. Jaroslavlista haluttiin minut kovasti takaisin.

– Jos olisin siihen paperiin laittanut nimen, en olisi tässä tarinoimassa. Siinä valinnassa oli sitten lopulta vähän isommista asioista kyse.

Lokomotivia KHL-kauden avausotteluun Minskiin kuljettanut lentokone syöksyi maahan 7. syyskuuta 2011. Kaikki koneessa olleet 37 joukkueen jäsentä kuolivat.

Pietarissa kului lopulta kolme kautta. Kahdella jälkimmäisellä joukkueen päävalmentajana toimi Jukka Jalonen. Pietarin-vuosien jälkeen kaudeksi 2014–15 Parkkilan tie vei Avangard Omskiin Raimo Summasen tiimiin.

Kuusi kautta Venäjän suuressa sirkuksessa alkoi olla tarpeeksi.

– Haaveilin, että pääsisin joskus NHL:ään. Silti voin rehellisesti tunnustaa, etten uskonut Venäjälläkään haaveen toteutumiseen.

Vuodet 2011–14 Parkkila työskenteli Pietarin SKA:ssa. Vasemmalla Jukka Jalonen.­

NHL oli koko ikänsä Euroopassa valmentaneelle utopistinen haave. Ennen Parkkilaa sarjassa ei ollut nähty yhtäkään eurooppalaista maalivahtivalmentajaa, joka ei olisi pelannut itse NHL:ssä.

Suomalaisia valmentajia NHL-penkin takana oli ylipäätään nähty vain kaksi: Alpo Suhonen ja Teppo Numminen.

Omskin-kauden jälkeen Parkkila päätti pitää välivuoden. Hän kuitenkin tähysi jo Pohjois-Amerikkaan ja vieraili muun muassa Columbuksen harjoitusleirillä.

– Bobrovski tiesi, etten valmenna sillä kaudella missään. Hän halusi minut Columbuksen harjoitusleirille. Kekäläinen näytti vihreää valoa, mikä oli hienoa. Sain olla mukana seuraamassa, mitä siellä tehdään. Se oli silmiä avaava kokemus.

Välivuoden jälkeen hinkua Venäjälle ei enää ollut, vaan Parkkila suuntasi Keski-Euroopan EBEL-liigaan ja Itävallan Graziin kaudeksi 2016–17. Rapakon takana alkoi kuitenkin tapahtua.

Parkkilaa merten taakse halusi Coloradoa edustanut Varlamov, joka oli yrittänyt saada luottovalmentajaansa jo aiemmin NHL:ään. Lopulta keväällä 2017 hän sai järjestettyä Parkkilan työhaastatteluun, kun edelliskaudella koko NHL:n jumboksi romahtanut Avalanche kartoitti uutta molariluotsia.

Avalanchen pomot haastattelivat useita kandidaatteja. Joukossa oli entisiä NHL-vahteja. Parkkila oli ainoa eurooppalainen.

– Jännitti aivan pirusti. Tiesin, että nyt ei saa vetää pieleen, sillä toista mahdollisuutta tuskin tulee.

– Siinä olivat Sakic, päävalmentaja Jared Bednar ja apulais-GM, entinen maalivahti Craig Billington. He tenttasivat minua muutaman tunnin toimistossa Pepsi Centerissä. Se oli itse asiassa 40-vuotissyntymäpäiväni.

– Haastattelusta tuli sellainen fiilis, ettei paremmin olisi voinut mennä. Kynnys eurooppalaisen palkkaamiseen oli korkea, joten tiesin, että se on nyt vain siitä kiinni, uskaltavatko he tehdä normaalista poikkeavan ratkaisun.

Parkkila lensi Suomeen ja lähti ajamaan Helsinki-Vantaalta kohti Tamperetta. Matkalla puhelin soi. Langan päässä oli Sakic, joka ilmoitti, että Parkkila sai paikan.

Liki tarkalleen kymmenen vuotta Takon tehtaalta irtisanoutumisen jälkeen Parkkila oli saanut NHL-sopimuksen.

– Enhän minä sitä voi kiistää, että ilman ”Varlaa” en olisi täällä. En olisi ikinä päässyt edes haastatteluun.

– Kun seitsemän vuotta painaa kolmivuorotyötä paperitehtaassa, tietää mitä oikeat työt ovat. Siitä olen erittäin tyytyväinen. Osaan arvostaa sitä, ettei tämä pesti tullut helpolla tai kultalusikka suussa.

Parkkila kuvattuna juuri ennen NHL:ään lähtöä elokuussa 2017.­

Parkkila pääsi Coloradoon otolliseen aikaan vuosien kyntämisen jälkeen. Heti Parkkilan avauskaudella Colorado eteni pudotuspeleihin, ja sopimuksen optiovuosi käytettiin. Viime kaudella Coloradon nouseva käyrä vei jo pudotuspelien toiselle kierrokselle asti.

Kesällä Varlamov lähti New York Islandersiin, ja suomalaisvalmentajankin sopimus oli katkolla. Parkkila oli kuitenkin tehnyt vaikutuksen, ja Sakic halusi pitää miehen.

Tähän kauteen Colorado lähti nimettömällä maalivahtikaksikolla, jonka muodostavat ensi kertaa NHL-urallaan ykkösvahtina kauteen lähtenyt saksalainen Philipp Grubauer, 28, ja vain kaksi NHL-ottelua pelannut tshekki Pavel Francouz, 29.

Parkkilan tiimi on hiljentänyt taas epäilijät: Coloradon veskarikaksikko on onnistunut.

– Olemme saaneet kehitettyä peliä molempien kanssa ja mikä tärkeintä, olemme samalla sivulla ja yhteistyö toimii. Molempien kanssa on muodostunut todella hyvä valmennussuhde, mistä tykkään. Äijien kanssa on tosi kiva tehdä töitä.

– Molemmat ovat vähän pienikokoisia, mikä tuo lisähaastetta. Välillä varsinkin alkukaudesta saattoi mennä 4–5 maalia, mutta olen nähnyt, että siellä on pohjalla paljon hyvää. Nyt tulokset ovat alkaneet tukea sitä. Paketti on hyvin kasassa, vaikka edelleen on kehitettävää.

Parkkila on tehnyt Coloradossa hienoa työtä.­

Jatkossa Parkkila saattaa päästä työskentelemään parhaillaan Kärpissä loistavan Justus Annusen, 19, kanssa. Hän on Coloradon varaus ja seuran suurin maalivahtilupaus.

– Tykkään Justuksesta paljon. Hänen varaansa on laskettu täällä paljon.

Parkkilalla oli näppinsä pelissä, kun Avalanche kuulutti Annusen nimen kesän 2018 kolmannella varauskierroksella.

– Selvitin hänestä silloin paljon tietoja ja katselin nauhoja. Kyse ei ollut siitä, että hänellä on Suomen passi. Siinä on tervepäinen kaveri, joka saa nyt olla Ari Hillin hyvässä valmennuksessa Kärpissä. Siellä on hyvä ympäristö kasvaa.

Colorado on noussut parissa vuodessa tuhkasta kuin feenikslintu. Sillä on hyvä mahdollisuus menestyä jo tällä kaudella, mutta Avalanchen suuruuden vuodet ovat vasta edessä.

Nathan MacKinnonin, Cale Makarin, Mikko Rantasen ja Gabriel Landeskogin muodostama ydinryhmä pitää huolen, että seura lukeutuu realististen mestarisuosikkien joukkoon useiden vuosien ajan.

Tällä hetkellä ei ole näköpiirissä syytä, miksi myöskään Parkkila ei saisi jatkaa seurassa – varsinkin kun taustalla on kehittymässä lupaava suomalaisvahti.

– Hienointa olisi, jos täällä voittaisi jotakin isoa. Kaikkihan sitä kanisteria jahtaavat, mutta on se vain niin pirun vaikea voittaa. Olen nähnyt kahtena viime keväänä, kuinka koko ilmapiiri muuttuu pudotuspelien alkaessa. Olisi hieno kokemus mennä koko matka päätyyn asti.

Viime vuonna Colorado eteni jo toiselle pudotuspelikierrokselle asti. Tänä keväänä sillä on mahdollisuudet jopa vieläkin pidemmälle.­

Parkkila on ehtinyt kokea Coloradossa myös vaikeuksia. Viime talvena Avalanche kynti pari kuukauden ajan syvällä. Tappioita tuli toisensa perään, ja maalivahdit vuotivat kuin seula.

– Oli se aika rajua. Kun avasi television, sielläkin tuutattiin sitä asiaa. Vaikka nimeäni ei siellä sanotakaan, totta kai se arvostelu osuu myös minuun.

– Minulla ei ole mitään sometilejä, koska en halua paskasankoa niskaan ihmisiltä, jotka pystyvät latelemaan siellä anonyymisti viestiä. Joku toinen saattaa haluta. Jotkut valmentajat lukevat esimerkiksi ennen peliä, mitä heistä on kirjoiteltu. Minä en halua sellaisia päähäni.

Parkkila vastaa NHL:n kärkijoukkueen tärkeimmistä yksittäisistä pelaajista ja heidän onnistumisestaan. Paine ja vastuu ovat työssä läsnä. Hänkin tarvitsee apua työssään.

– Jyväskyläläisestä henkisestä valmentajasta Niilo Konttisesta on ollut minulle iso apu. Välillä käytän häntä enemmän ja välillä vähemmän, riippuu tilanteesta. Kesäisin käyn tapaamassa Konttista ihan kasvotustenkin. Olen kokenut sen todella hyödyllisenä. Kun hänen kanssaan juttelee, tulee aina helvetin hyvä fiilis sen jälkeen.

– Kun on vaikeita juttuja, niin olen pyytänyt ja kysynyt Niilolta työkaluja, miten hän näkee asiat. Hänellä on pitkä historia jääkiekon puoleltakin. Se on ollut minulle hyödyllinen työkalu valmentajana. Jos siitä on apua, niin perhana miksi ei.

Vaikka Parkkila ei koe maalivahtivalmentajan pestiä ”oikeana työnä”, hommia riittää. Syyskuun alusta aina kauden päättymiseen asti hengähdystaukoja ei juuri ole.

Aamupäivisin hallilla vierähtää usein 4–5 tuntia. Illalla paikalla on oltava jo kolme tuntia ennen pelin alkua. Hommaa riittää myös hallin ulkopuolella.

Maalivahdit ovat yleensä jäällä jo ennen joukkueharjoituksia. Niihin Parkkila valmistelee harjoitteet. Ennen harjoituksia hän on jo käynyt molempien suojattiensa kanssa läpi videoita.

– Katson aina pelit ja teen niistä videoklipit. Käyn kaikki muutamaan kertaan läpi. Katson, mitä haluan näyttää veskareille. Grubauerille ei tarvitse näyttää niin paljon, kun takana on yhteistä historiaa. Riippuu aina paljon tyypistäkin. Joku veskari haluaa nähdä vähemmän, joku toinen taas kaiken.

Parkkilan suojatit Pavel Francouz (kuvassa) ja Philipp Grubauer ovat toistaiseksi onnistuneet Coloradon tolppien välissä.­

– Kun pääsen pelin jälkeen kotiin tai hyppäämme lentokoneeseen, alan kelata tilanteita pelistä. Minulla on sellainen tapa, etten mene nukkumaan ennen kuin olen saanut illan pelin puretuksi. Haluan, että se on heti aamulla valmiina. Esimerkiksi Francouz on sellainen, että heti hallille päästyään hän ilmestyy valmentajien huoneen ovelle, sanoo huomenta ja kysyy, mennäänkö katsomaan videoita. Minulla pitää olla ne valmiina.

Parkkilan tehtäviin kuuluu myös vastustajan maalivahdin skouttaaminen ennen jokaista peliä.

– Käyn toisen apuvalmentajan kanssa ennen peliä läpi vastustajan veskarin. Olen kerännyt videoita pelaamisesta, esimerkiksi rankkareista. Hän tekee niistä sitten muistiinpanot itselleen.

– Meillä pakkivalmentaja vastaa alivoimasta ja välillä käymme hänen kanssaan läpi toimintaa maalivahtien kanssa. Paljon tehdään yhdessä, mutta kaikilla on oma vastuualue: minulla maalivahdit, yhdellä pakit ja alivoima ja toisella ylivoima. Bednar vastaa kokonaisuudesta.

Euroopassa maalivahtivalmentajat ovat yleensä peleissä vaihtopenkillä, mutta NHL:ssä taustahenkilöiden määrä on rajattu sen verran tiukaksi, että veskarivalmentajat seuraavat lähes poikkeuksetta pelit yläparvelta.

– Alkuun olin lehdistökatsomossa, mutta sitten sain ilmeisesti jonkinlaista luottamusta. Siitä lähtien olen ollut Sakicin aitiossa. Vierasreissuillakin Sakic yleensä haluaa, että olen hänen vieressään istumassa.

Välillä kaksikon rinnalla on myös Avalanchen apulais-GM.

– Ei siellä paskaa jauheta. Jos menee huonosti, kyllä minullekin tulee jo pelin aikana aika suoraa palautetta. Ei Sakic liikaa lähde selkään taputtelemaan, vaikka hyvin menisikin.

Joe Sakic voitti vuonna 2009 päättyneellä pelaajaurallaan kaiken mahdollisen, muun muassa MM- ja olympiakultaa, World Cupin, kaksi Stanley Cupia, NHL:n arvokkaimman pelaajan Hart Trophyn ja pudotuspelien MVP:n Conn Smythen.­

– Tykkään Sakicista pomona. Hänen kanssaan on helppo mennä keskustelemaan. Meillä on hyvä suhde ja tulemme tosi hyvin juttuun.

Rankan reissaamisen ja pitkien työpäivien ohessa työhön NHL-joukkueessa mahtuu myös glamouria, jollaisesta tunnin yöunilla Ilveksen A-juniorien pelireissuille lähtenyt nuori valmentaja ei osannut aikoinaan edes unelmoida paperitehtaan yövuorossa.

Joukkue lentää pitkin mannerta yksityiskoneilla ja yöpyy vierasreissuilla aina viiden tähden hotelleissa. Herätessään Yhdysvaltain aurinkoisimman kaupungin pääkadulla sijaitsevasta asunnostaan Parkkilan eteen avautuu näkymä jylhille Kalliovuorille.

– Välillä havahdun todellisuuteen. Tulee hieno fiilis, että täällä sitä ollaan ja pyöritään tällaisten äijien kanssa. Sellainen hyvällä tavalla kiva fiilis, että on jotakin saavuttanut, kun on päässyt tänne.

– Olihan se kontrasti varsinkin alkuun melkoinen, kun katsoin, että ei jumalauta, vieressä on Joe Sakic. Ja hei, mää oon Takon duunari Hervannasta!

Artikkeliin liittyviä aiheita

Sisältöä ei ole vielä haettu

Tuoreimmat Urheilulehti