Pääkaupunkiseudulla pelatussa juniorien jääkiekko-ottelussa tapahtui rasistinen selkkaus viikonloppuna.
Vuosien ajan juniorivalmentajana toiminut mies kertoi Ilta-Sanomille, että hänen joukkueessaan pelaavat tummaihoiset nuoret joutuvat kohtaamaan rasistisia solvauksia aivan liian usein. Viikonloppuna pääkaupunkiseudulla pelatussa vierasottelussa valmentajan mitta täyttyi. Hänen joukkueensa tummaihoinen pelaaja oli jäällä, kun hallin kaiuttimista alkoi kuulua Kake Singersin vanha hittikappale Me halutaan olla neekereitä.
Urheilulehti julkaisi viime viikon numerossaan artikkelin, jossa kerrottiin, että afrosuomalaisia urheilijoita on alkanut nousemaan vasta viime vuosina suomalaisen urheilun eturiviin. Nousua on hidastanut rasismi. Monille edelläkävijöille urheilu oli kodin lisäksi ainoa paikka, missä sai olla turvassa syrjinnältä.
Urheilulehden artikkelissa kerrottiin muiden muassa siitä, mitä jääkiekkoa nuoruudessaan pelannut Efe Evwarayelle koki jääkiekkopiireissä 1990-luvun lopulla. Alla olevan Urheilulehden artikkelin otsikkona oli ”Suomen urheilun musta historia”:
Vaasan Sportin juniorijoukkueen linja-auto on saapunut perille johonkin päin Suomea.
Nuoria vaasalaisjoukkueen kiekkojunioreita astelee bussista ulos, mutta yksi heistä on peloissaan. Hänen päänsä sisällä jyllää sekoitus ahdistusta, häpeää ja vihaa. Niin hänelle käy lähes joka kerta, kun tie vie jääkiekon perässä kotikaupungin ulkopuolelle.
Lopulta hän astelee linja-autosta ulos.
– Ihmisten ensireaktio pelotti aina, kun he näkivät minut ensimmäistä kertaa. Jännitin, tuleeko sieltä tuijotusta ja huutelua. Ne samat, ihoväriin liittyvät sanat, mitä jouduin monessa paikassa kuulemaan.
Lähes poikkeuksetta hän kuulikin rasistisia huutoja. Niitä saattoi kuulla hallin pihalla, alkulämmössä tai useimmin pelin käynnistyttyä – tavallisesti vastustajajoukkueen pelaajilta, joskus jopa katsomosta isäntäjoukkueen juniorien vanhemmilta.
Vähän yli kymmenenvuotiaalle Efe Evwarayelle jääkiekkopiirit olivat välillä julmia 1990-luvun lopulla.
Efe Evwarayelle jääkiekkopiirit olivat välillä julmia 1990-luvulla.
Tumma iho oli monelle liikaa.
Rosa Emilia Clayta pidetään ensimmäisenä Suomen kansalaisuuden saaneena afrikkalaistaustaisena asukkaana.
Hän kasvoi 4-vuotiaasta asti suomalaisessa lähetyskoulussa Ambomaalla (nykyinen Namibia) lähetystyötä tehneen Karl August Weikkolinin huomassa. Weikkolin palasi Suomeen vuonna 1888 Clay mukanaan. 13-vuotiasta Clayta kierrätettiin sen jälkeen ympäri Suomea hengellisissä tilaisuuksissa näytillä vähän sirkuseläimen tapaan.
Vielä pitkään tuon jälkeen ihon tummemmat pigmentit olivat Suomessa aihe ihmettelylle, sillä maamme ulkomaalaiset olivat lähinnä pohjoisen Euroopan naapurivaltioiden asukkeja. Urheilunationalismia tutkineen filosofian tohtorin ja historiantutkijan Jouko Kokkosen mukaan afrikkalaistaustaiset ihmiset tulivat 1900-luvun alussa koko kansalle tutuksi lähinnä urheilutapahtumien kautta.
Kun yhdysvaltalaisia yleisurheilijoita kilpaili kesällä 1929 Suomessa, Amerikassa voimissaan ollut rotuerottelu tuli suomalaisillekin tutuksi. Tuolloin yhdysvaltalaisjoukkueen valkoiset jäsenet eivät suostuneet matkustamaan Turusta Helsinkiin samassa junavaunussa afroamerikkalaisten kanssa.
Suomalaisia ihmetytti valkoisten joukkuetoverien ”rotuviha”, ja maassa paheksuttiin Paavo Nurmen johdolla rasismia. Juoksijalegenda itse piti yhdysvaltalaisten Suomessa olon aikana seuraa pikajuoksija Eddie Tolanille.
– 1920–30-luvuilla Suomessa kilpaili ulkomaalaisia afrikkalaistaustaisia urheilijoita, jotka herättivät lähinnä hyväntahtoista uteliaisuutta. Sama koski Suomessa vierailleita japanilaisia», Kokkonen kertoo.
Helsingin olympialaiset vuonna 1952 olivat monessakin mielessä merkittävä tapahtuma monelle suomalaiselle. Esimerkiksi Suomen historia -kirjassa muistellaan erään perheen matkustaneen olympialaisten aikaan maalta Helsinkiin tarkoituksenaan esitellä viisihenkisen perheen lapsille ulkomaalaisia, erityisesti tummaihoisia urheilijoita.
Rasismiakin Suomessa toki oli. Maassamme vieroksuttiin muun maailman tapaan enemmistöstä poikkeavia ryhmiä. Rotuajattelun voimistuessa Suomen kansallistuntoa kasvatettiin tekemällä eroa esimerkiksi saamelaisiin.
Suhtautuminen afrikkalaistaustaisiin oli huomattavasti harmittomampi, vaikka suomalaisnaisten kiinnostuksesta eksoottisiin urheilijoihin varoiteltiin. Afro-Suomen historia -dokumenttisarjassa kerrotaan, että tumma iho oli niin harvinaislaatuista, että se herätti ihmisissä lähinnä lapsenomaista uteliaisuutta ja ihmetystä. Dokumenttisarjan mukaan harvojen historian aikana Suomeen eksyneiden afrikkalaistaustaisten kokemukset olivat yllättävän positiivisia.
Myös Kokkonen on tutkimuksissaan päätynyt samaan.
– Olympialaisiin tuli suuri määrä afrikkalaisia tai afrikkalaistaustaisia urheilijoita, sillä mukana oli ensimmäisen kerran mustan Afrikan maita. He eivät kohdanneet rasismia. Esimerkiksi 800 metriä voittaneen Mal Whitfieldin muistot Suomesta olivat myönteisiä, sillä ne poikkesivat täysin hänen kotimaansa USA:n kokemuksista.
Toden teolla afrikkalaistaustaisia urheilijoita alkoi virrata Suomeen vasta 1970-luvun alussa, kun koripallon SM-sarjassa sallittiin ulkomaalaisvahvistukset. Runsas vuosikymmen myöhemmin afroamerikkalaisia alettiin nähdä myös muissa lajeissa.
Afrosuomalaisia urheilijoita ei kotimaisilla urheiluareenoilla kuitenkaan nähty vielä hetkeen.
Sille on Kokkosen mukaan ollut hyvä syy: Suomen väestö koostui sotien jälkeen 1990-luvulle saakka maassa syntyneistä suomen- ja ruotsinkielisistä sekä hyvin pienistä vähemmistöistä, joista afrikkalaistaustaiset olivat huomattavasti pienempi ryhmä kuin saamelaiset, romanit tai venäläiset.
Hyvin pienestä vähemmistöstä alkoi 1970–1980-luvuilla löytyä Suomeen ensimmäisiä afrosuomalaisia urheilijoita. He kuitenkin kasvoivat urheilijoiksi hyvin erilaisessa asenneilmapiirissä kuin minne ensimmäiset ulkomaalaiset afroamerikkalaiset koripallonpelaajat olivat saapuneet.
– Suhtautuminen afrikkalaistaustaisiin muuttui kielteisemmäksi 1990-luvulla, kun maahanmuutto lisääntyi. Samaan aikaan lama muutti yhteiskuntaa ja yhteiskunnalliset erot kasvoivat. Jännitteinen tilanne toi esille suomalaiset ennakkoluulot ja suoranaisen rasismin. Nationalismilla ratsastavat populistit ovat vahvistaneet kehityssuuntaa, Liikuntatieteellisessä Seurassa työskentelevä Kokkonen avaa.
Matkalla harjoituksiin junassa, metrossa, linja-autossa – missä tahansa sitä saattoi kohdata: n-sanaa, apinaksi nimittelyä tai tuijottamista. Rasismia ja syrjintää.
Michaela Moua varttui Vantaan Myyrmäessä 1980–90-luvulla.
Muutama minuutti myöhemmin, koripalloparketeille päästyään, Michaela Moua sai jälleen olla vapaa ja oma itsensä. Ilman pelkoa, ahdistusta tai itsesyytöstä.
– Minulla oli kaksi syrjinnästä ja rasismista vapaata turvapaikkaa: koti ja urheilu, hän kertoo.
Moua varttui Vantaan Myyrmäessä 1980–90-luvulla suomalaisen äidin ja norsunluurannikkolaisen isän perheessä. Hän harrasti monipuolisesti eri lajeja, mutta koripallo tuntui omimmalta valinnalta. Jälkeenpäin hän on ymmärtänyt, että yksi syy lajivalintaan saattoi olla koripallon muita lajeja suvaitsevampi ilmapiiri.
Urheilun ulkopuolella tilanne oli hyvin toisenlainen.
Jos vielä 1970-luvulla koripalloliigan amerikkalaiset ulkomaalaiset muistelivat aikaansa Suomessa tasa-arvoisena, 1990-luvulle tultaessa rasismia piti lähteä pakoon. Marraskuussa 1995 Katajan koripallojoukkueen jenkkivahvistus Darryl Parker pakkasi laukkunsa ja muutti pois Joensuusta. Parker ilmoitti, ettei uskalla skinien vuoksi enää liikkua kaupungilla.
– Olin jo asuntoni lähellä, kun viereeni pysähtyi auto, josta nousi kolme skinheadia pesäpallomailat käsissään. Asuntoni avaimetkin putosivat maahan, kun pakenin takaisin ravintolaan, josta olin juuri lähtenyt», hän kertoi tuolloin Karjalaiselle.
Joensuun Katajan johto harmitteli tapausta lehdelle ja kertoi, että Parkerin tilalle hankittaisiin vahvistus, mutta tällä kertaa valkoihoinen sellainen. Kaupungilla liikkuminen kun oli ”valkoiselle miehelle helpompaa”.
Ennen vuosituhannen vaihdetta ilmapiiri muuttui Suomessa kovemmaksi. Oli lama ja äärioikeistolainen liikehdintä kasvoi.
Seppo Evwaraye on noussut huipulle Amerikkalaisen jalkapallon pelaajana.
Sekä Moua että Vaasassa vaikuttanut Seppo Evwaraye olivat kasvaneet Suomessa, puhuivat suomea äidinkielenään ja tunsivat maan ja kulttuurin, mutta olivat silti silmätikkuja.
– Tilanne on vähän samanlainen kuin nyt. Taloudessa on ongelmia ja maailmalla tapahtuu paljon provosoivia asioita, mikä näkyy lieveilmiöinä Suomessa. Vieraaksi mielletyt asiat katsotaan pahaksi, muistelee amerikkalaisessa jalkapallossa huipulle noussut Seppo Evwaraye.
– Kaikenlaista huutelua ja nimittelyä välillä kuuli, mutta minun kohdallani fyysinen koko varmaan vähensi sitä. Olen ollut 13-vuotiaasta lähtien melkein parimetrinen ja löysin varhaisessa vaiheessa myös punttisalin. Harvemmin kukaan itseään isommalle huutelee.
Urheilukentillä ennakkoluuloja tai rasismia ei tarvinnut sietää – ainakaan koripallossa tai amerikkalaisessa jalkapallossa.
Michele Andrew pelasi koripalloa Suomessa.
Ei olekaan sattumaa, että ensimmäiset afrosuomalaiset urheilijat tulivat pääasiassa näihin kahteen lajiin: muun muassa koripalloilijat Kyösti Kantakoski, Michele Andrew, Michaela Moua sekä amerikkalaisen jalkapallon tähdet Michael Quarshie ja Seppo Evwaraye olivat maamme ensimmäisiä korkeimmille sarjatasoille nousseita afrosuomalaisia.
– Koripallossa on ollut jenkkivahvistuksia jo 1970-luvulta asti, niin kansainvälistyminen on alkanut muita lajeja aikaisemmin. Lisäksi lajissa suurimmat tähtipelaajat olivat afrotaustaisia, niin sekin loi esimerkkiä, Michaela Moua kertoo.
– Joku saattoi huudella joskus katsomosta jotain, mutta muuten koripallo oli se ympäristö, missä ei tarvinnut olla ulkopuolinen. Joukkue, vastustajat ja valmentajat ovat kohdelleet minua aina hyvin.
Terapeuttina nykyisin työskentelevän Mouan mukaan toistuvat rasismikokemukset voivat pahimmillaan johtaa post-traumaattiseen stressihäiriöön. Rasismi vaikuttaa kokijaansa niin ihmisenä kuin myös urheilijana: Oireet voivat olla ahdistusta, masennusta ja itsesyytöstä. Häpeä on vahva tunne, jota esiintyy rasismin kohteena olevilla henkilöillä.
Afrosuomalaisten urheilijoiden haasteet uralla eivät ole olleet vain urheiluun liittyviä. Monen on pitänyt myös selvitä arkielämän syrjinnästä ja rasismin aiheuttamista oireista niin, ettei sillä olisi ollut negatiivisia vaikutuksia urheilu-uraan.
Urheilu on itsessään ollut usein lääke rasismista ja syrjimisestä selviämiseen.
– Koripallo oli minulle kuin taikavoima. Jos kaupungilla sattui jotain ikävää, pystyin siirtämään sen syrjään, koska minulla oli koripallo. Se oli sellainen valtava voimavara, johon satsasin ja josta tiesin saavani uran, koska olin hyvä. Minulle voi huudella mitä tahansa, mutta menen omassa jutussani vielä pitkälle, yli sata naisten maaottelua pelannut Moua kertoo.
Kaikissa lajeissa ympäristö ei kuitenkaan ollut yhtä turvallinen kuin Mouan koripallossa tai Evwarayen amerikkalaisessa jalkapallossa.
Vuonna 1994 Lillehammerin olympialaisissa Leijonat oli kultamitalivireessä. Kansa katsoi haltioituneena, kun Suomi putosi vasta välierissä yhden huonon erän jälkeen.
Yksi televisiosta Leijonien otteita silmät kiiltäen seuranneista oli Efe Evwaraye, joka halusi tulevaisuudessa päästä samaan. Hän piti lajia intohimonaan, mutta on myöhemmin ymmärtänyt, että yksi syy lajivalintaan oli hänen kipuilunsa erilaisuudesta.
– Urheilun ulkopuolella minua pidettiin erilaisena ja jouduin tosi usein todistelemaan suomalaisuuttani, joten aloin sitten pelata lätkää. Ymmärsin, että kaikista suomalaisin juttu olisi pelata jääkiekkoa. Siksi minä aloitin lajin, Evwaraye nauraa.
Jalkapallo, koripallo ja monet muut merkittävät palloilulajit olivat tuossa vaiheessa jo kansainvälistyneet huomattavasti enemmän, mutta suomalainen jääkiekko oli edelleen vaaleampien linnake.
Siellä ei muita – varsinkaan afrosuomalaisia – näkynyt.
– Tykkäsin tosi paljon jääkiekosta ja minulla on valtava määrä onnellisia muistoja lajista. Mutta varjopuolena muistan myös ne ikävät asiat, jotka liittyivät tummempaan ihonväriini. Ne ovat yhtä todellisia muistoja, ja niistä täytyy voida puhua.
Evwarayelle tuli jo pikkupojasta asti tutuksi nimittely, tuijottaminen ja ennakkoluulot. Ainoastaan oma joukkue oli se paikka, jossa hän oli valtaosan ajasta vain ”Efe” eikä afrosuomalainen jääkiekkoilija. Jokainen vieraspelimatka oli hänelle henkisesti vaikea.
Liian harvoin rasistiseen käytökseen myöskään puututtiin tai sitä edes tunnistettiin. Edes niissä tapauksissa, joissa rasistista käytöstä todistivat aikuiset.
– Mieleeni on jäänyt tapaus, kun olin noin kymmenenvuotias. Vastustajan pelaaja haukkui minua tuomarin edessä törkeästi ihonväriini liittyen. Aluksi tuomari antoi rangaistuksen, mutta sitten perui sen.
– Tuntui aina voimattomalta, kun aikuisetkaan eivät tehneet asian eteen mitään – tai jos katsomosta kuului jotain. Heiltä odotti vastuullisuutta ja oikeudenmukaisuutta eri tavalla kuin vastustajilta.
Lopulta Evwaraye lopetti kiekkouransa 17-vuotiaana Sportin B-junioreissa. Hän ei missään vaiheessa tottunut jatkuviin ennakkoluuloihin ja rasismikokemuksiin, vaan ne alkoivat herättää hänessä vihaa. Hän ei enää jaksanut elää jatkuvassa henkisessä pelossa, mitä joutui lajissa kohtaamaan.
Hän vaihtoi lajikseen amerikkalaisen jalkapallon, mitä vanhemmat veljet Ari ja Seppokin pelasivat. Efe Evwaraye nousi lajissa lopulta Suomen maajoukkueen monivuotiseksi kapteeniksi, arvokisamitalistiksi, Suomen mestariksi ja ylsi ulkomaille asti.
– Se oli siinä elämänvaiheessa mullistava kokemus, ja tuntui aivan uudelta maailmalta. Amerikkalaisessa jalkapallossa oli toki niin ikään joitain ennakkoluuloja ihonväriini liittyen, mutta en kokenut sitä rasitteena. Tunsin lajin ilmapiirin silloin siltä osin terveenä ja hyväksyvänä.
Suomalaisessa jääkiekossa kuullaan yhä rasistisista huutelua junioriotteluissa, mutta nykyisin ne ylittävät uutiskynnyksen ja tuomitaan julkisesti. Evwaraye toivoo tilanteen muuttuneen aiempaa paremmaksi viime vuosien aikana.
Erityisen tyytyväisenä Evwaraye katseli, kun nuorten MM-kisoissa Joonas Oden loisti Suomen sankarina puolivälieräottelussa USA:ta vastaan.
Hän kertoo itse haaveilleensa samasta nuorena poikana.
– Hienoa, että Leijonissa pelaa afrosuomalainen pelaaja, vaikken se minä ollutkaan. Sitäkin tärkeämpää on se, että ei-valkoiset kiekkojunioritkin tunnistavat todellisen mahdollisuuden ja kenties näkevät esikuvan, johon he voivat halutessaan samaistua. Se olisi ainakin 13-vuotiaalle Efelle ollut merkittävä juttu.
Turvallisempi ja monimuotoisempi lajiympäristö rakentuu aina hitaasti ja askel kerrallaan. Evwaraye on ollut rakentamassa sen portaikon perustuksia lähes kolme vuosikymmentä sitten.
– Olen varmasti ollut monessa hallissa ja paikkakunnalla se ensimmäinen ei-valkoinen kiekkoilija. Silloin ei ole ehkä yksinkertaisesti tiedetty eikä sisäistetty, miten eri tavoin rasismi ilmenee ja miten rasismitapausten kanssa pitää toimia: pelaajat ja valmentajat eivät täysin ymmärtäneet, mitä vaikutuksia eri asioilla voi tummaihoiselle nuorelle olla.
– Jos tänä päivänä lajin pariin tulevat ei-valkoiset pelaajat pääsevät helpommalla, toki se lämmittää mieltä.
Odenin nousu on malliesimerkki siitä, että tilanne lienee jo ainakin aavistuksen parempi. Evwarayen mielestä koko Suomen urheilulle on tärkeää, että eri lajien ympäristöistä pystytään tekemään nuorille ja kehittyville yksilöille riittävän turvallisia.
– Työtä on tehtävänä niin kauan kunnes ympäristöt ovat kaikille yhtä turvallisia. Siten kasvaa enemmän tarinoita ja siten ratkaistaan enemmän isoja otteluita. Tekemällä työtä sen eteen, teemme työtä suomalaisen urheilun eteen.
Glen Kamara, Pyry Soiri, Joonas Oden, Awak Kuier, Huuhkajat, Susijengi ja nuorten Leijonien vuodenvaihteen MM-joukkue… Eri kulttuureista ja etnisistä taustoista tulevien lasten ja nuorten osallistuminen urheiluun on jo muuttanut suomalaista urheilua.
Pyry Soiri (oik.) ja Glen Kamara (toinen oik.) kuuluvat Suomen jalkapallomaajoukkueen avainpelaajiin.
– Joonas Oden on mielestäni hieno esimerkki kulttuurinmuutoksesta ja melkoisesta normien rikkomisesta. Suomalainen jääkiekkoilijakaan ei enää aina ole stereotyyppinen suomalainen, mistä koko nuorten joukkue oli hyvä esimerkki, Jyväskylän yliopiston liikuntasosiologian professori Hannu Itkonen miettii.
– Osittain edessä on suomalaisuuden uudelleenmäärittely, mikä voi olla monelle vaikea pala. Kyseessä on vielä niin tuore ilmiö.
Itkosen mukaan tulevina vuosina maamme huippu-urheilusta tulee entistä monimuotoisempaa. Suomalainen huippu-urheilija voi olla minkä näköinen tahansa, eikä hän välttämättä edes puhu suomea.
Se johtuu osittain jo pelkästään maahanmuuttajien ja monikulttuuristen esikuvien kasvavasta määrästä.
– Sosiaalisen nousun kynnys on urheilussa matalampi kuin muilla yhteiskunnan aloilla. Vieraaseen kulttuuriin tullessa haetaan sellaisia väyliä, mistä löytää oman paikkansa yhteiskunnassa. Urheilu nähdään yhtenä yksinkertaisena polkuna.
Koripalloilija Awak Kuier on Suomen lupaavimpia naispelaajia.
Toisekseen Itkonen toivoo, että monikulttuurisia urheilijalupauksia kohdeltaisiin aiempaa paremmin.
Töitä on kuitenkin vielä tehtävä paljon. Nuorisotutkimusverkosto on tutkinut 2010-luvun alussa huippu-urheilijoiden elämänkulkuja. Vuonna 2012 haastatelluista urheilijoista kaksikymmentä oli taustaltaan monikulttuurisia. Lähes jokainen heistä oli kokenut rasismia urheilun ulkopuolella, mutta monikulttuurisista 15–36-vuotiaista huipputason urheilijoista puolet kertoi kokeneensa itseensä kohdistuvaa rasismia myös urheilussa. Yleisempiä rasismikokemukset olivat afrosuomalaisten kohdalla.
Ikonen muistuttaa, että suvaitsevaisuuden ja monikulttuurisuuden vaaliminen on kaikkien yhteinen velvollisuus. Suomalaisella urheilullakin olisi vielä paljon hyödyntämätöntä potentiaalia siinä, miten eri kulttuuritaustoista tuleville lapsille ja nuorille taataan tasapuolinen mahdollisuus urheilla.
Jotkin seurat ja liitot ovat palkanneet monikulttuurisuusasiantuntijoita, jotka helpottavat uusien tulijoiden sopeutumista eri lajeihin. Jos lahjakas nuori saadaan ohjattua urheilijapolulle, niin hän voi päästä toteuttamaan tavoitteitaan.
– Esimerkiksi jalkapallo on onnistunut integroimaan eri taustoista tulevia nuoria lajiin ja sitä kautta yhteiskuntaan. Uskon, että myös monissa muissakin lajissa ymmärretään jatkuvasti paremmin, mitä heidän tulisi tehdä.
Näin voitaisiin ehkäistä myös toista ongelmaa eli rasismia. Vuonna 2018 julkaistussa ”Being Black in the EU” -tutkimuksessa 63 prosenttia Suomen vastaajista katsoi joutuneensa rasistisen häirinnän kohteeksi.
Urheilun voima voi kuitenkin olla usein myös rasismia vahvempaa.
Loppuvuonna 2019 julkaistussa ”Samaa vai eri maata? Tutkimus viiden kieliryhmän arvoista ja asenteista Suomessa” -tutkimuksessa suomalaisten urheilumenestys oli ulkomaalaistaustaisille tärkeämpää kuin kantasuomalaisille. Tutkijat arvelevat tämän taustalla olevan urheilun vieraat ja valtaväestön yhteen saattava voima.
– Urheilu on monimutkainen juttu rasismin kannalta: esimerkiksi Ranskassa on nähty kielteisiä esimerkkejä siitä, miten urheilu on voinut lisätä rasismia, kun maan maajoukkueessa on ollut paljon afrikkalaistaustaisia pelaajia, Itkonen huomauttaa.
– Suomessa suuntaus on nähdäkseni ollut kuitenkin toivotumpi. Urheilu on ottanut askeleen kauemmas ahdasmielisestä nationalismista kohti kuppilakarnevaalimaista yhteisöllisyyttä. Se saattaa kulttuureja yhteen omalla tavallaan ja on hyväksi koko yhteiskunnalle.
Löydät Urheilulehden hyvin varustetuista irtonumeropisteistä ympäri maata. Irtonumeron hinta on 4,90 euroa. Lehden tilausohjeet löydät täältä.