Mika Myllylä täyttäisi 50 vuotta – tällainen oli hiihtäjäsankarin traaginen elämä

Julkaistu:

Maastohiihto
Vuonna 2011 kuollut olympiavoittaja Mika Myllylä olisi täyttänyt tänään 12. syyskuuta 50 vuotta. Julkaisemme kattavan tarinan Myllylän noususta maailman parhaaksi hiihtäjäksi ja hänen elämänsä traagisesta lopusta.
Mika Myllylä syntyi 12. syyskuuta 1969.

Hän nousi hiihdossa maailman huipulle ja voitti olympiakultaa ja maailmanmestaruuksia. Myllylän elämä päättyi turhan aikaisin – heinäkuussa 2011, vain 41-vuotiaana.

Alla oleva laaja juttu Myllylästä on julkaistu alun perin Urheilulehdessä 18. joulukuuta 2012.

Julkaisemme jutun nyt Myllylän syntymän 50-vuotispäivänä uudelleen kokonaisuudessaan:



Viimeinen työntö

Yllä oleva kuva on Ramsausta 1999, missä Mika Myllylä voitti lähes kaiken. Hän oli maailman huipulla. Yksin. Sinne hänet oli vienyt julma harjoitteluasenne. Sama armottomuus koitui hänen kohtalokseen.

Tämä tarina on kunnianosoitus ylivertaiselle kestävyysurheilijalle. Siitä suomalainen urheilu ei voi kuin oppia.

Lopen uupunut Mika Myllylä istuu turtuneena rivitaloasuntonsa sohvalla Kokkolassa. Ulkona paistaa aurinko, mutta se ei hiihtolegendan mustunutta mieltä kirkasta.

On maanantai 4. heinäkuuta 2011. Myllylä, 41, on yhtä loppu kuin Naganon olympialaisten 1998 ja Ramsaun MM-kisojen 1999 kultamitalihiihtojensa jälkeen maalialueella, lumella maatessaan. Hän ei jaksaisi tehdä elettäkään. Hän haluaisi vain olla.

Lumen päältä Haapajärven suuri mies oli aina noussut tukevasti jaloilleen, mutta nyt hän pelkää antaneensa kaikkensa; vietti on vienyt, palo on sammumassa.

Vielä jouluna 2010 Myllylä oli näyttänyt kolmelle lapselleen kuntosalilla, kuinka pystyi yhä vetämään yhden jalan kyykkysarjoja vartaloaan lainkaan horjuttamatta, mutta omaan elämäänsä rakastavainen isä ei ole löytänyt kunnon tasapainoa yli kymmeneen vuoteen. Vahvasti tunteellisen, hyväntahtoisen mestarin loputtoman ikävän hinta on ollut armoton.

Varsinkin viime päivät ovat olleet Myllylälle painajaismaisia. Lauantaina luotiliivein varustetut poliisit olivat hakeneet entisen karpaasin yhdeksi yöksi poliisivankilaan, koska tämä oli ampunut summittain kaksi laukausta kotinsa ikkunasta.

Luvattoman aseen hankintaan oli yksi ainoa syy: pelko. Pääsiäisestä asti lähes tauottomassa juomakierteessä ollut Myllylä on ajautunut Kokkolassa vääriin porukoihin, jota alamaailmaksikin kutsutaan. Häntä on kiristetty, häntä on yritetty käyttää hyväksi, hänet on uhattu jopa tappaa.

Myllylä huokaisee syvään. Entinen kansallissankari tuntee olevansa pahemmassa suossa kuin Tervanevalla konsanaan. Miten helvetissä minulle kävi näin?

Myllylä ei milloinkaan toipunut Lahden 2001 MM-hiihtojen dopingkäryn aiheuttamasta häpeästä.

Helmikuusta 2001 lähtien hän on jatkanut henkistä pakoaan. Herkkä taistelija on ollut kuin kuolinpaikkaa hädissään etsivä norsu, kuten kuvaili jo syksyllä 2001 elämäkerrassaan Riisuttu mestari (Tammi). Sittemmin Myllylä on ahdistunut monista muistakin asioista, kuten erityisesti avioliittonsa päättymisestä eroon teinirakkautensa Suvin kanssa vuonna 2007.

Jos Myllylä nyt vielä tähän hetkeen jotain toivoisi, nimenomaan koko perheen tuekseen. Kirves, jonka hän on piilottanut kutsumattomien vieraiden varalta sänkynsä alle, ei hänen tunnontuskiaan lievitä.

Synnintuntoa Myllylä on potenut yhtä lailla keväällä 2011 päättyneestä STT:n dopingoikeudenkäynnistä, jossa hän tunnusti käyttäneensä epo-hormonia urallaan. Se oli samalla isku muun muassa entisen oppi-isänsä ja hyvän ystävänsä Pekka Vähäsöyringin vyön alle. Se sai enkelimäiseksi, äärikiltiksi ihmiseksi luonnehditun Myllylän sekaisin.

Suomessa kristinuskon koetaan korostavan rehellisyyttä ja etsivän herkästi syyllisiä. Uskovainen Myllyläkin on löytänyt sellaisen – valitettavasti vain itsestään. Hän ei ole osannut antaa itselleen kymmenen vuoden takaisia Lahden tapahtumia anteeksi. Kaikkein eniten takavuosien kansallissankaria riipaisee kuitenkin tunne, joka on piinannut häntä jo Ramsaun kisoista lähtien. Yksinäisyys.

Menestys tekee yleensä yksinäiseksi, Myllylänkin. Voitettuaan MM-ladulla 1999 kolme kultaa ja yhden hopean, eli lähes kaiken mahdollisen, mestari alkoi kärsiä motivaatio-ongelmista. Tekemisestä katosi nautinto.

Myllylästä leivottiin supertähti, ja hän jäi yksin paineidensa kanssa.

Myllylä oli kantanut pitkään urheilijana vastuun itsestään, mutta kun kaikki oli saavutettu, hän ei enää hallinnutkaan tilannetta. Hän olisi kaivannut yläpuolelleen jonkun, jolle tilittää tuntojaan tarpeen tullen.

Hän ei enää osannut olla itse itsensä huippujohtaja.

On Myllylällä omaistensa lisäksi toki läheisiäkin ystäviä näihin hetkiin asti riittänyt. Tosin matkan varrella todellisten, luotettavien ystävien rengas on jatkuvasti kutistunut – he ovat nyt yhden käden sormilla laskettavissa. Huomenna Myllylän olisi tarkoitus lähteä yhteiselle kanoottiretkelle entisen hiihtovalmentajan Jan-Olof Näsin kanssa, mutta juuri tässä hetkessä se tuntuu kaukaiselta ajatukselta.

Ystävien tuki on ollut tärkeää, mutta lämpimän sylin puutetta se ei kuitenkaan ole korvannut. Yksinäisyydessään Myllylä on etsinyt rakkauden ja turvallisuuden tunnetta liian usein päihteistä. Niin suuri urheilija tekee nytkin. Hän juttelee taas pullolleen.

Hän siemaisee kulauksen kurkkuunsa – ja nukahtaa.

Hän on taas yksin muistojensa kanssa.

Upeiden muistojen.

Helmikuu 1999. Kirkkaassa auringonpaisteessa hiihdettävä Ramsaun MM-kisojen päätösmatka 50 kilometriä perinteisellä saa puolimatkan tienoilla dramaattisen käänteen, kun kisaa johtava Mika Myllylä laukoo ladun varressa näkemilleen Suomen huoltojoukoille painokelvottomia sanoja ja uhkaa:

– Minä keskeytän, ei tästä tule mitään! Myllylä huutaa hengästyneenä.

Haapajärvisen sukset eivät ole pelanneet alkumatkasta. Perfektionisti uskoo hyytyvänsä, ja juuri äsken hän on vetänyt yhden laskun jopa pystyasennossa. Ennen kisaa hän on halunnut mittauttaa itsestään vielä kerran kaiken mahdollisen ulos, mutta nyt se fiilis on vaihtunut epätoivoon.

– Et keskeytä, Hiihtoliiton lajipäällikkö Antti Leppävuori kuittaa Myllylälle painokkaasti ladun varressa.

Suomen valmennuksen radiopuhelimet käyvät kuumana. Päävalmentaja Kari-Pekka Kyrö antaa sauhuten tiukkasanaisia ohjeita:

– Älkää antako sen keskeyttää. Sukset vettyvät. Työhevonen on pidettävä ladulla! Kyrö käskee.

Päävalmentaja on oikeassa: kisan loppua kohden Myllylän sukset vettyvät, sulavat matkan myötä liukkaimmiksi. Adrenaliinin kyllästämä mestari löytää itsestään uudestaan taistelijasielun.

Myllylästä löytyy taas se kuuluisa kone. Loppusuoralle kaartaessaan hän pääsee janoamaansa euforiseen tunnelmaan, jonka vain voittaja voi tuntea – maaliviivafiilikseen.

Viivan ylitettyään Myllylä kaatuu selälleen kaikkensa antaneena. Aurinko paistaa hänen silmiinsä, sylki valuu suusta ulos. Onnellisuus on vallannut hänen kehonsa.

Työ on tehty. Tämä on tässä. Tämä oli urani makein ja kovin juttu, Myllylä tuumaa taivaalle tuijottaessaan.

Mutta antakaa minun olla! Unohtakaa haastattelut ja palkintojenjaot, tämä on hetkeni. Tätä varten olen itseäni vuosikausia rääkännyt. Tässä lumella saan olla oma itseni.

Stadionin
kaiuttimista raikuu Abban Winner takes it all. Kuluu hetki, kunnes muuan Björn ”Jörkka” Dählie hakeutuu huoltoalueella suomalaistähden luo.

Maailman kaikkien aikojen menestynein mieshiihtäjä vetää Myllylää hihasta ja sanoo:

– Onneksi olkoon! Muuten, missä se ufomies tänään on? norjalaistykki heittää pilke silmäkulmassaan.

Taustalla ovat tapahtumat Lillehammerin 1994 olympialaisista, jolloin Myllylä oli sanonut suuresti arvostamalleen, noina aikoina lähes kaiken voittaneelle Dählielle:

– Sinä se olet melkoinen ufo, ihan toiselta planeetalta!

Dählien sanat Ramsaun kisojen päätöspäivänä merkitsevät Myllylälle erittäin paljon. Hän tuntee norjalaistähden arvostuksen rintapielessään, hän tietää saavuttaneensa absoluuttisen huipun. Naganon olympiavoitto vuotta aiemmin oli Myllylän unelmien täyttymys, mutta kisoissa hankittu totaalivoitto Dähliestä vasta nostaa hänet lajin legendaksi. Juuri Dählien nöyryyttäminen on suomalaista kuluneena vuonna motivoinut.

Kolmen maailmanmestaruuden, siis lähes täydellisen suorituksen jälkeen, Myllylää pidetään jo yhtenä kaikkien aikojen kovimmista mieshiihtäjistä.

Epo on parantanut haapajärvisen hapenottokykyä, mutta kaikki tietävät hänenkin vain halunneen lähteä samalta viivalta muiden huippujen kanssa, kilpailla lahjakkuutensa edellyttämällä tasolla. Luontaiselta hapenottokyvyltään viidentoista arvokisamitalin mies on ollut Dählien kanssa kenties pienen, mutta ratkaisevan askeleen kaikkia muita edellä.

Kaksikko on puhaltanut testeissä jopa yli 90 millilitraa happea (omaan painokiloonsa nähden minuutissa) ulos kehostaan, kun normaalisti huippuhiihtäjät pääsevät juuri ja juuri yli 80 millin.

Suomalaisen ihmemiehen millit on hankittu äärimmäisellä omistautumisella.

Niiden metsästys alkoi aikanaan Ruotsista. Oulussa syntyneen Mika Myllylän vanhemmat, isä Jouko ja äiti Pirkko, muuttivat leveämmän leivän toivossa Haapajärveltä Ruotsin Trollhättaniin vuonna 1971. Perhe viihtyi Ruotsissa yhteensä yhdeksän vuotta, joiden aikana Jouko ja Pirkko työskentelivät kummatkin muun muassa Saabin autotehtaan liukuhihnalla. Suomessa he olivat aiemmin pyörittäneet myymäläautobisnestä.

Siirtolaisena vieraassa maassa oleminen ei ollut pienelle Mika-pojalle helppoa. Kaveriporukoissa ruotsalaiset usein kurmoottivat ja pilkkasivat suomalaistaustaisia poikia. Heitä ei pidetty muiden veroisina.

Ruotsalaiset uskoivat suomalaisten kuuluvaan venäläisten haaraheimoon, joka oli paennut oman maansa kurjuutta ja köyhyyttä. Välillä Mikakin sai tuta ruotsalaispoikien tervetuliaisiskut kasvoillaan. Ja sitten itketti.

– Mutta jäikö minulle joku alemmuuskompleksi tai vamma sieluun niiltä Ruotsi-ajoilta? Ei kukaan silloin puhunut mistään koulukiusaamisesta, mutta mitä muuta ne päivittäiset finnjävel-huudot olivat, Myllylä pohti Riisuttu mestari -teoksessaan.

Jatkuva vähättely jätti jälkensä hänen luonteeseensa.

– Saattaa olla, että sen vuoksi olen aina ollut henkisesti urheilussakin herkkä kuin vapiseva haavanlehti ja pyrkinyt salaamaan muilta sisimpäni.

Kodin lisäksi Mika tunsi lämpöä päiväkodissa, jossa jokaiselle lapselle riitti tasapuolisesti rakkautta ja leluja. Kouluikään ehdittyään hän innostui isänsä ohjauksesta urheilusta ja liittyi paikallisen Trollhättanin urheiluseuraan.

Lajivalikoimassa oli niin suunnistusta, hiihtoa kuin jalkapalloakin. Vähälumisessa Trollhättanissa Mikan päälajiksi valikoitui suunnistus. Isä Jouko vei kertakäyttömukeja rastin merkiksi maastoon ja Mika kävi keräämässä ne kartan avulla sieltä pois.

Suunnistusharrastus paljasti Mikalle yhden merkittävän asian: hänen ominaisuutensa oli tehty kestävyysurheiluun, nopeutta ei löytynyt tarpeeksi.

Havahdus oli myöhemmän urheilu-uran kannalta Mikan tärkein oppi Ruotsista.

Paluu Suomeen ja Haapajärvelle keskellä talvea 1980 oli nuorelle Mika Myllylälle kova henkinen kolaus. Myllylän isänmaallisuudentunne oli kasvanut kovien Ruotsin-kokemustensa vuoksi, mutta ajan saatossa hän oli kuitenkin kotiutunut hyvin Trollhättaniin.

Hän oli löytänyt kavereita sieltä, ja tunsikin itsensä vuorostaan yksinäiseksi Suomessa.

Trollhättanin urbaanin kaupunkimiljöön ja noin sadan oppilaan koulun vaihtuminen hetkessä täysin autiolta tuntuneeseen Haapajärveen ja vain muutaman oppilaan kouluun oli iso pudotus. Myllylä istui usein kotinsa ikkunan ääressä ja katseli yksin kylmään, tyhjään ja hiljaiseen pimeyteen.

Ensimmäinen joulu Haapajärvellä toi kuitenkin hymyä Myllylän poskipielille, kun hän sai joulupukilta Järvisen lasikuitusukset.

– Hiihdosta tuli ainoa ajanvietteeni, Myllylä muisteli Riisutussa mestarissa.

Pirkko-äiti työskenteli siivoojana, Jouko-isä metallialalla. Ja Mika hiihti, ja taas hiihti. Kun Myllylä voitti ladulla ensimmäisen piirinmestaruutensa 1983, hän teki peruuttamattoman päätöksen:

– Minusta tulee hiihtäjä!

Koulun Myllylä jätti heti peruskoulun jälkeen, vaikka hänen keskiarvonsa oli päälle kahdeksan. Vanhemmat yrittivät tiukasti ylipuhua poikaansa jatko-opiskeluihin, turhaan. Mikään ei enää kääntänyt hänen päätään.

Liekö koulun kuorosta heikon lauluääneen vuoksi poispotkiminen tai esiintymiskammo vaikuttaneet Mikan päätökseen, mutta kun se oli tehty, hän pyhittäytyi vain yhtä tehtävää varten: olympiavoiton tavoitteluun.

Koska vanhempien taloudellinen tilanne oli tiukka, vilkasluonteinen Mika paiski teini-iässä hullun lailla myös oikeita töitä. Hän muun muassa teki 15-vuotiaana pitkää päivää pohjanmaalaisella sahalla, ja vaikka välillä lämpö oli päivällä noussut kolmeenkymmeneen asteeseen, hän ei kaatunut illalla petiin. Kaikkea muuta.

Mika treenasi lukuisina öinä. Hän vain treenasi ja treenasi. Hän oli jo tuolloin asennoitunut niin intohimoisesti päämäärälleen, ettei kellonajalla ollut väliä.

Sahalla, harjoituksissa tai ladulla Mikalla ei ollut huolenhäivää.

Hiihtäessään esiintymiskammoisen nuoren ei tarvinnut miettiä, miltä tekeminen näytti ulospäin. Hän tunsi olonsa turvalliseksi.

Tuli vuosi 1984. Määrätietoinen Mika Myllylä rohkaisi itsensä ja käveli paikallisen, arvostetun hiihtovalmentajan Aarne Ahon omakotitalon pihaan. Haapajärven Kiilojen vahva mies Paavo M. Petäjä oli aiemmin puhunut takavuosien tuttavansa seuran toimintaan mukaan.

– Tapasin Aarnen sattumalta. Silloin sanoin Aarnelle, että sinä olet kuule hieman lihonut. Sinulle on keksittävä jotain järkevää tekemistä, ja siitä se valmennushomma sitten nytkähti liikkeelle, Hiihtoliiton kunnianpuheenjohtaja Petäjä muistelee.

Myllylä kilautti Ahon ovikelloa. Oven avauduttua nuori urheilija kysyi:

– Rupeatko valmentamaan minua?

Seurasi muutaman sekunnin hiljaisuus, kunnes Aho vastasi:

– Se poika vaatii sitten kovaa työtä.

Siihen Myllylä oli enemmän kuin valmis. Hiihtoharrastus vei haapajärvisen totaalisesti, ja jo 16-vuotiaana hän harjoitteli ammattimaisesti. Teho- ja intervalliharjoitukseen erikoistunut Aho opetti Myllylälle ennen muuta systemaattisuutta ja asennetta. Hiihtolupaus kuunteli vahvaa persoonaa, ja aina jouluisin hän palkitsi valmentajansa joulukukilla.

Aho oli kova auktoriteetti, joka ui vastavirtaan. Hänellä oli aivan erilainen näkemys harjoittelusta kuin Hiihtoliiton valmentajilla yleensä.

Myllylän käpyjenpotkimistreenit jäivät, tilalle tuli esimerkiksi suojuoksua, maitohappovetoja hiekkarinteessä, soutua ylävartalon kehittämiseksi, renkaanvetoa pururadalla painoliivit selässä. Kivireppu selässä hän oli noussut mäkiä jo Trollhättanissa, ja nyt sama rääkki jatkui painoliivien kanssa Tervanevan suolla.

Parhaimmillaan Myllylä harjoitteli 40 tuntia viikossa. Jos tuntimäärä jäi 30:een, nuorukaista hävetti.

– Muista, ettei hiihdossa ole ylämäkiä olemassakaan. On vain erilaisia kulmia vartalolle, Aho sanoi monesti suojatilleen.

Järvisen merkillä varustetun toppatakin saaminen oli tärkeä hetki Myllylälle, joka ei kuitenkaan aluksi kelvannut nuorten maajoukkuevalmennusryhmiin.

Vasta vuonna 1989 alkoi tapahtua. Myllylä kilpaili tuolloin nuorten MM-kisoissa, mutta tuli sivuutetuksi Suomen viestijoukkueesta. Syy tosin oli relevantti: kostean illanviettonsa vuoksi.

Yökerhossa ylihuominen viestikisa ei mietityttänyt Myllylää lainkaan, ja sekös joukkuetta valmentanutta Jari Piiraista sapetti. Vielä paluupäivänä lentokentälläkin hän oli ojentanut haapajärvistä.

– Se on Myllylä sellainen homma, että jos tällaisia töppäyksiä teet, nämä reissut loppuu lyhyeen.

Kisojen jälkeen Myllylä jätettiin – todennäköisesti juuri noiden tapahtumien vuoksi - rannalle B-maajoukkueesta, mikä oli hänelle valtava kolaus. Huippuhiihtäjä Marjo Matikainen päätti kuitenkin lopettaa kilpauransa ennen kauden alkua ja näin ollen valmennusryhmistä vapautui yksi paikka Myllylälle.

– Jos ihan totta puhutaan, se paikka ei mennyt automaattisesti Mikalle. Todellisuudessa Aho ja kumppanit junttasivat Mikan väkisin B-maajoukkueeseen. Siinä tarvittiin kovaa puhetta, Petäjä kertoo.

Muiden ikäistensä tavoin toisinaan yöjalassa viihtyneen Myllylän ura olisi voinut muodostua hyvin toisenlaiseksi, jos paikkaa valmennusryhmistä ei olisi irronnut. Petäjä itse asiassa uskoo, että Myllylän motivaatio olisi sammunut ja ura päättynyt.

– Koimme siinä tilanteessa, että hiihdon lopettaminen olisi voinut tehdä Mikan elämästä vaikeaa. Hiihto oli niin jumalattoman tärkeä asia hänelle. Siksi hänet sinne B-ryhmään juntattiin.

Päätöksellä oli historialliset seuraukset.

Lillehammerin olympialaisista 1994 kaikki alkoi. Mika Myllylä nousi koko hiihtoa seuraavan Suomen kansan tietoisuuteen kymmenellä kilometrillä, kun hänen sauvansa napsahti ylämäessä poikki, eikä norjalainen huoltomies antanut tilalle uutta.

Myllylän ensimmäinen arvokisamitali meni siihen tilanteeseen, ja kisan jälkeen julkinen kalabaliikki oli odotetusti raju. Myllylän keskittyminen ei kuitenkaan murentunut, vaan hän saavutti kisoissa pronssia 30 kilometrillä ja hopeaa 50 kilometrillä. Uusi tähti oli syttynyt.

Valmentajaguru Pekka Vähäsöyringin opissa Myllylästä oli kuoriutunut esiin todellinen kilpailija. Kun Myllylä ja Suomen toinen uusi hiihtoässä Jari Isometsä näkivät läheltä hiihtopiireissä pomoksi kutsutun Harri Kirvesniemen tekemisiä, viimeistään siinä vaiheessa he ymmärsivät kovan vaatimustason merkityksen. Yhdessä tämä kvartetti halusi nousta kansainvälisen hiihdon valtaistuimelle.

Vuoden 1995 Thunder Bayn MM-kisoissa Myllylä taisteli itselleen pronssin perinteisen kympillä, mutta ensimmäisen arvokisavoiton hetki koitti vasta 1997 Trondheimin MM-laduilla. Myllylä runnoi tuolloin väkisin kuninkuusmatka viidenkympin valtiaaksi. Yhteensä neljän MM-mitalinsa myötä pohjanmaalainen nousi tulevien olympiakisojen yhdeksi suurimmista ennakkosuosikeista.

Haastatteluissa valtiollisen urheilusankarin roolia vetäneen Myllylän todelliseen maailmaan hiihtoyleisö sai kunnolla tuntumaa kesällä 1997, kun Helsingin Sanomien valokuvaajan Hannes Heikuran ottama otos uupuneesta Myllylästä Tervanevan suolla herätti laajasti kiinnostusta. Kyse on kenties Suomen urheiluhistorian ikonisimmasta valokuvasta.

Siihen kiteytyy todellisuus Myllylän tarinasta.

Vuonna 1992 Myllylä eksyi harjoittelukaverinsa Arto Koivuahon kanssa Tervanevalla. Heidän lenkkinsä ääriraskaissa olosuhteissa kesti tämän vuoksi selvästi tavallista pitempään, peräti neljä ja puoli tuntia.

– Se oli niitä harvoja hetkiä, jolloin Mikakin vaikutti hieman simahtavan harjoituksissa, haapajärvinen Koivuaho kertoo.

Ystävän mukaan Myllylä nukkui työmatkat autossa, mutta työmaallakaan hän ei malttanut levätä hetkeäkään.

– Yhtenä keväänä raivaushommissa istahdimme ruokatunnilla järven rannalle eväitämme syömään. Järvi oli lähes kokonaan jäässä, sulaa oli vain rannan lähettyvillä. Mutta ei aikaakaan, kun Mika jo riisui itsensä ilkosilleen ja paineli muina miehinä järveen jäiden sekaan uimaan, Koivuaho hymähtää.

– Mika oli niin kova treenaamaan, ettei se leikki ollut lasten katseltavaa.

Myllylä saattoi esimerkiksi pyöräillä Haapajärveltä 60 kilometriä Muurasjärvelle, soudella siellä 2–3 tuntia ja palata sitten pyöräillen takaisin. Myös sadan kilometrin rullasuksitreenit olivat arkipäivää.

Parhaimmillaan Myllylä hiihti lumella yhden vuoden aikana huimat 14 200 kilometriä.

– Kukaan ei tätä varmasti usko, mutta olen omin silmin nähnyt, kun Mika veti 300 etunojapunnerrusta yhteen soittoon. Se oli Mikalle määrä, jonka jälkeen hän tunsi olevansa kunnossa, Koivuaho kertoo.

Ylivieskassa nykyään asuva Myllylän entinen hiihtokaveri Jukka-Pekka Ojala vetää suorastaan henkeä muistellessaan urheilijan taannoista, tinkimätöntä harjoitteluasennetta.

– Ensimmäisellä yhteisellä lenkillämme Mika juoksi kovaa kyytiä koko varttitunnin matkan Tervanevalle, kun itse olin yleensä kävellyt matkat suolle. Sinne päästyämme jalkani olivat aivan hapoilla.

– En jaksanut enää juosta, oli käveltävä, mutta Mika se paineli samalla juoksuinnolla vielä seuraavat kaksi tuntia. En ole koskaan nähnyt kenelläkään samanlaista sisäistä paloa harjoitteluun. Hän ei etsinyt tekosyitä, SM-kisoissa parhaimmillaan hopeaa saavuttanut Ojala ruotii.

– Yleensä kun saavuimme Tervanevalle, jo pelkästään suolta nousseen höyryn aistiminen veti Mikan tunteikkaaksi.

Rääkin jälkeen kaksi miestä istui hiirenhiljaisina kantojen päällä.

Keskellä höyryä vain pieni tuulen henkäys oli kuultavissa, muuten oli täysin hiljaista. Ei ollut eläimiä, ei ollut muita ihmisiä, vain kaksi onnellista miestä teki korvelle seuraa.

– Niillä hetkillä emme puhuneet toisillemme mitään. Ei tarvinnut. Kumpikin tiesi, mitä toinen ajatteli. Jokainen lenkki toi tyydytystä. Mikalle jokainen niistä oli samalla henkistä valmistautumista kohti päämäärää, voittoa.

Nivalalaisen hiihtokaverinsa ja hyvän ystävänsä Mika Viitalan mielestä yksi Myllylän vahvuuksista oli poikkeuksellinen kyky ottaa itsestään kaikki irti.

– Kovissa tehoharjoituksissakin moni olisi helposti antanut periksi, mutta Myllylä ei koskaan. Hän oli monien treenien jälkeen enemmän poikki kuin tunnettujen arvokisavoittojensa, Viitala sanoo.

Arvokisoissa kaksi viestimitalia saavuttanut Kari Ristanen muistuttaa, että myös suunnistustaustalla oli vaikutusta Myllylän kehittymiseen.

– Tunturisuunnistukset korkealla paransivat varmasti jonkin verran Mikan luontaista hapenottokykyä, hän linjaa.

Mitä pitemmälle Myllylän ura eteni, sitä analyyttisemmäksi hän tuli. Aarne Ahon valmennuksesta irtaannuttuaan Myllylä oli kantanut päävastuun omasta valmennuksestaan. Hän piti edelleen päiväkirjaa tekemisistään.

– Se, että Mika oppi jo nuorena itsenäiseksi, vaikutti mielestäni suuresti hänen kilpailijaluonteensa kehittymiseen. Mika kypsyi äärimmäisen kovaksi kilpailijaksi, koska kantoi vastuuta itsestään. Hän myös laati itse taktiikoitaan, sanoo pitkän uran tehnyt hiihtovalmentaja Jarmo Punkkinen.

Maajoukkueen entinen päävalmentaja Reijo Jylhä on samaa mieltä. Hän tutustui Myllylään jo nuorten kisoissa.

– Mika ei ollut teknisesti maailman kärkeä, mutta työmiehenä varmasti kärkimies 1990-luvulla. En näe, että hänen ja Björn Dählien välillä olisi ollut mitään mainittavaa eroa, Jylhä alleviivaa.

Mustavalkoiseksi luonteeksi sanottu Myllylä oppi kuuntelemaan omaa kehoaan.

– Mika oli yhteistyökykyinen ja otti neuvoja vastaan. Pääasiassa hän kuitenkin harjoitteli kuten parhaakseen näki. Huipulla kestävyysurheilijan on osattavakin kantaa vastuuta itsestään, ei valmentajaa pidä orjallisesti kuunnella, Punkkinen painottaa.

Maailmanmestari Harri Kirvesniemikin on sanonut:

– Mikan voitontahto haki vertaistaan. Mika omistautui harjoitteluun järkähtämättömästi, ja uskalsi soveltaa itsenäisesti erilaisia metodeja.

Jos haapajärvinen tunsi itsensä väsyneeksi, hän uskalsi jäädä leireillä hotellihuoneeseensa lepäämään. Vapaa-ajalla hänet tunnettiin hyväntahtoisena velikultana, joka oli aina kaikkialta myöhässä. Kerran Myllylä unohti pistää autonsa sivuikkunan kiinni huoltoaseman konepesussa. Pian auto oli vettä täynnä.

– Hajamielinen Mika saattoi kisapaikalla pukea kolmea eri vuosikertaa olevat hiihtokamat ylleen. Sponsorien näkyvyyden kannalta se ei tietenkään ollut hyvä juttu, siitä oli voinut ilmetä tiettyjä ongelmia, Jylhä naurahtaa.

Naganon viisikymppiä on käynnissä. Myllylä tuntee jo alkukilometreillä itsensä voittamattomaksi. Palapeli on loksahtanut kohdilleen.

– Menin kuin unessa tai horroksessa, epätodellisen helposti. En tuntenut kipua ja tuskaa normaalisti, Myllylä kuvaili Riisutussa mestarissa.

Matka taittui, sama tahti jatkui. Maalin päästyään Myllylä oli hurmoksessa. Hän tajusi voittaneensa kisan puolellatoista minuutilla ennen Norjan Erling Jevneä. Se oli häkellyttävän ylivoimainen esitys.

– Minä rakastan teitä, ja terveisiä koko Suomen kansalle. Minä rakastan teitä! Myllylä tunnelmoi Ylen haastattelussa.

Myllylä oli kansallissankari, kaikki halusivat saada hänestä jotain irti. Tunteikkaan lausuntonsa perusteella tuntui kuin hän olisi tuntenut jopa velvollisuudekseen voittaa kultaa kansalle. Mitä hän pelkäsi?

Paineensa Myllylä purki myöhemmin juomalla muutakin kuin urheilujuomaa. Voittajatyyppi nähtiin Naganon sponsoriteltassa vahvassa humalatilassa. Myös ennen Naganoa Myllylä oli käynyt viihteellä: hän päätyi Linnan juhlien jatkoilla polttelemaan sikareita rallisankari Juha Kankkusen kanssa.

Olympialaisiin äärimmäisellä pieteetillä valmistautuneelle Myllylälle herääminen kankkusessa oli ollut kamala shokki.

– 63 päivää olympiastarttiin ja minulla on tällainen olo. Kauheaa! Myllylä oli tuona aamuna voivotellut.

Voimakas kilpailuvietti oli heti saman tien palauttanut Myllylän fokuksen olennaiseen.

– Laskin päiviä ja lopulta tunteja olympiastarttiin, Myllylä sanoi kirjassaan.

Mutta alkoholi kuului Myllylän elämään silloin tällöin jo huippu-urheiluvuosina.

– Mikalla oli tapana irrotella arvokisoissa ainakin kertaalleen, Paavo M. Petäjä kertoo.

Äärimmäisyyksien mies tunsi voittojensakin hetkellä painetta kansasta. Hän kenties pelkäsi alitajuisesti elämää upeiden kokemustensa ja saavutustensa jälkeen.

Hän kenties pelkäsi pahinta – romahdusta.

Pakkanen paukkui, kun Mika Myllylä ajoi kauhunsekaisin tuntein Lahdesta Haapajärvelle 25. helmikuuta 2001. Myllylä tiesi jäävänsä kiinni dopingin käytöstä juuri päättyneissä MM-kotikisoissa.

Paniikki iski. Tilannetta ei helpottanut yhtään tieto siitä, että yhteensä viisi muutakin suomalaishiihtäjää narahtaisi plasmalaajentaja Hemohesin käytöstä Lahdessa. Myllylä häpesi voimakkaasti. Häntä heikotti.

Oli kulunut kaksi vuotta siitä, kun Myllylä voitti Ramsaun MM-hiihdoissa lähes kaiken mahdollisen. Sen jälkeen motivaatiovaikeudet olivat vieneet hiihdosta nautinnon, siitä oli tullut hänelle työ.

Samaan aikaan haapajärvinen oli alkanut keskittyä liiketoimintaan karpaasikollegansa Jari Isometsän kanssa. He eivät enää siinä vaiheessa olleet sydänystäviä keskenään, mutta yhteinen liikekumppanuus joka tapauksessa toimi.

– Mitä jos olisin lopettanut hiihtämisen Ramsauhun? Pitikö tämän sattua juuri minulle? Kaikki on mennyttä, tämä ei hyvin pääty, Myllylä tuskaili.

Uskonnollisena ihmisenä Myllylä tuntee erittäin pahaa mieltä Suomen kansalle ja Suomen hiihdolle aiheuttamastaan skandaalista. Hän pitää itseään syypäänä, vaikka kaikki hiihtopiireissä tietävät järjestelmän paineen vaikuttaneen jo vuosia kokonaisuuteen.

Myllylä tietää sen itsekin.

– Ei, ei sitä (totuutta asioista) voi ääneen sanoa: on vain annettava ymmärtää huolehtivansa Hiihtoliiton, Olympiakomitean ja Suomen urheilun – siis järjestelmän – tarpeista. Järjestelmä halusi vain voittoja.

– Olihan se ihmeellinen tunnelma jo kuukausikaupalla (ennen Lahden kisoja) aistittavissa: nyt ne pakottavat minut menestymään! En pysty vieläkään nimeämään ketä tarkoitan, se on isompi piiri ihmisiä, heillä kaikilla oli omia pieniä intohimojaan tai järjestelmän intressejä kannustimenaan. Tunsin jatkuvaa stressiä, Myllylä kirjoitti kirjassaan.

Haapajärvelle päästyään Myllylä ei kauan aikaile, vaan lähtee perheensä kanssa salaiseen, managerinsa Ismo Väänäsen järjestämään piilopaikkaan Posiolle.

Kuluu päiviä, kuluu viikkoja. Myllylä kirjoittaa testamenttinsa, jossa puhuu muun muassa elämänsä pahimman painajaisen alkamisesta ja pyytää kansalta anteeksi. Hiki otsallaan hän puhuu myös niin sanotusta harmaasta alueesta, vaikka tietää tasan tarkkaan, ettei kansasta juuri kukaan ymmärrä huippu-urheilun raadollista todellisuutta.

Pahin pettymys koittaa, kun Myllylä joitakin viikkoja MM-hiihtojen jälkeen yrittää tavoitella Hiihtoliiton eri avainhenkilöitä. Kukaan ei kuitenkaan vastaa hänen puheluihinsa. Mies, joka on hiihtänyt maineellaan miljoonia liiton kassaan, tuntee itsensä yhtäkkiä hylätyksi.

Raskas kyynel valuu hänen poskipielelleen.

Aurinko laskee, jo pitenee varjot. Aika on eron ja jäähyväisten. Poissa on ystävä kallehin. Niin kaunis on maa, niin korkea taivas. Soi lintujen laulusta kukkiva kunnas. Ja varjoisat veet, niin varjoisat veet.

(Katkelma kappaleesta Niin kaunis on maa).

Kymmenen vuotta, kymmenen surun vuotta on takanapäin nyt, kun Mika Myllylä avaa vaihteeksi silmänsä kokkolalaisen rivitalohuoneistonsa sohvalla.

Useita tunteja on kulunut, vuorokausi on vaihtumassa. Edessä siintää 5. heinäkuuta 2011.

Kyynelten kostuttamien silmäluomien takana kovia kokenut ihminen meloo ajatuksissaan elämäänsä pakettiin. Tätä viimeistä, pitkää taisteluaan hän ei näytä voittavan.

Ennen urheilu-uransa päättymistä Myllylä tiesi aikataulunsa lähes minuutilleen muutamaksi vuodeksi eteenpäin, mutta sittemmin kontrollifriikki ei ole pystynyt kontrolloimaan omaa elämäänsä - alkoholin käyttöään.

Myllylä on kyllä yrittänyt. Useita kertoja mestari on laittanut korkin kiinni ja kertonut siitä julkisestikin. Hän on uskonut pystyvänsä kontrolloimaan juomistaan samalla tavalla kuin harjoitteluaan, mutta juuri siinä hän on ottanut suurimman harha-askeleensa.

Monien muiden kontrollifriikkien tavoin Myllyläkään ei ole uskaltanut myöntää itselleen olevansa ilman ulkopuolista apua vaikeuksissa viinapirun kanssa. Hän ei ole antanut itselleen missään vaiheessa vapauttavaa käskyä: Jumala, tähän en pysty! Hänen pahin kilpailijansa ei ole enää ollut Jörkka, vaan mies itse, jöröjukka.

Menestyneet huippu-urheilijat putoavat uransa jälkeen usein suureen tyhjiöön. Heillä on monesti valtavia vaikeuksia löytää riittäviä haasteita normaalielämästä, he eivät enää löydä kiimaa mihinkään. Tämä totuus on kohdannut myös uskovaisen Myllylän, jonka mieltä on lisäksi painanut armoton dopingepärehellisyydestä aiheutunut syyllisyyden taakka.

Rehellisyyden varaan elämänsä ladannut Myllylä on halunnut kantaa kaiken vastuun itse, kuten Tervanevalla aikanaan. Katolisena Myllylä olisi saattanut unohtaa kaiken ripittäytymällä, mutta nyt hän ei ole löytänyt vastaavia keinoja. Myllylä ei ole halunnut niellä ylpeyttään – hän on ennemmin ollut valmis ristiinnaulitsemaan itsensä.

Hän ei ole pystynyt antamaan itselleen anteeksi.

Kahden vuoden kilpailukieltonsa jälkeen Myllylä yritti paluuta kilpaladuille 2003, mutta yritys jäi torsoksi. Lopullisesti hän pisti suksensa narikkaan 2005.

Sittemmin Myllylä on tehnyt töitä milloin hiihdon parissa, milloin kiinteistönvälittäjänä, milloin mitäkin. Luottokaverit ja omat vanhemmat ovat alati tarjonneet hänelle lämmintä olkapäätään, mutta mitään pysyvää ei ole syntynyt.

Varsinkin vuonna 2007 voimaan astunut avioero painaa Myllylää yhä. Hänen vuonna 1989 tapaamansa Suvi-Päivikki on aina ollut Myllylälle kaikki kaikessa. Hän on rakastanut entistä vaimoaan hullun lailla näihin hetkiin asti – siitäkin huolimatta, että tämä hämmensi vahvasti myös omaa lusikkaansa kaksikon eroon päättyneessä sopassa.

– Avioero oli Mikalle mitä kovin koettelemus. En usko hänen päässeen koskaan asian yli, Paavo M. Petäjä näkee.

Pari palasi yhteen vuonna 2009, mutta suhde ei kestänyt. Myllylän pari vuotta aiemmin syventynyt alamäki jatkui. Vuodesta 2007 lähtien julkisuuteen alkoi pulpahdella tietoja Myllylän häiriökäyttäytymisistä, kuten pahoinpitelyistä ja rattijuopumuksista. Karpaasi tuomittiin myöhemmin kahdesti rattijuopumuksesta ehdolliseen vankeuteen ja pitkään ajokieltoon sekä sakkoihin kolmesta eri pahoinpitelystä.

– Mika ei ollut enää ulkopuolisten seurassa oma itsensä, mitään muuta ei voi hänen käyttäytymisestään sanoa. Todellisuudessa Mika on yksi kilteimmistä ja ystävällisimmistä ihmisistä, joita olen koskaan tavannut, ex-hiihtäjä Kari Ristanen sanoo.

Kiivas ja itsepintainen, samaan hengenvetoon katuva ja herkkä, nimenomaan rakastavainen ihminen.

– Parempaa ihmistä kuin Mika en olisi voinut ystäväkseni toivoa. Hän oli mahtava luonne. Valitettavasti nämä uran jälkeiset ikävät asiat ovat peittäneet varjoonsa sen oikean Mikan. Täysin, kertoo puolestaan Arto Koivuaho.

Jukka-Pekka Ojala muistaa yhä, kuinka Myllylä kannusti ja auttoi häntä kilpailukiellossa ollessaankin, esimerkiksi vuoden 2002 SM-kisoihin valmistautuessaan.

– Mika teki kaikkensa löytääkseen minulle parhaat mahdolliset sukset kisaan. Ja hän löysi ne. Sitten hän kannusti minua kaikin mahdollisin keinoin, Ojala kertoo.

– Mikaan pystyi aina luottamaan. Hän välitti ystävistään.

Lapsilleen Benjaminille (nyt 17 vuotta), Olivialle (13) ja Viljamille (11) Myllylä on aina pyrkinyt olemaan maailman paras isä. Heissä on ollut hänen viimeinen toivonsa.

– Parempaa isää kuin Mika en ole tavannut. Mika oli suorastaan ylihuolehtivainen, ja muutenkin hän rakasti lapsia. Välillä hän kuskasi omaa poikaani jääkiekkoharrastuksiin ja sitoi pukukopissa hänenkin luistimennauhansa, läheinen ystävä Mika Viitala korostaa.

Avioerossa Myllylä menetti puolet satojentuhansien eurojen omaisuudestaan Suville, mutta taloudellisesti mestarilla ei ole ollut ongelmia.

Hiihtosuuruuden 1999 perustama Mika Myllylä Oy:kin (urheilualan tukkukauppa) on yhä hengissä. Hiihtoa ja jääkiekkoa harrastavan Viljamin ja niin ikään lätkää harrastavan Benjaminin sekä Olivian opiskelumahdollisuudet ovat pitkälle tulevaisuuteen turvatut.

Siitä pitää huolen jo veteraanijuristi Paavo M. Petäjän Myllylälle laatima testamenttikin.

Vuorokausi on vaihtunut. Väsynyt Myllylä ottaa taas huikan pullostaan. Hän oli aiemmin keväällä katkaisuhoidossa, itselleen kiusallisen STT-dopingoikeudenkäynnin aikaan, mutta siellä hän ei viihtynyt. Myllylä ei kerta kaikkiaan ole päässyt sen yli, että meni tunnustamaan oikeudessa käyttäneensä epo-hormonia urallaan ja todistaneensa näin entisten hiihtoveljiensä Pekka Vähäsöyringin, Harri Kirvesniemen, Jari Isometsän ja Janne Immosen lausuntoja vastaan.

Vielä helmikuussa 2011 kaikki vaikutti olevan pitkästä aikaa hyvin.

Myllylän kurkku oli pitkään kuiva kuin autiomaa. Hän vietti paljon aikaa lastensa kanssa, ja kävi seuraamassa nuorten urheilukisojakin. Oslon MM-hiihtojen aikaan hän sai lisää virtaa toimiessaan Ilta-Sanomien kisa-asiantuntijana. Elämänliekki paloi, tukea ystäviltä tuli, tulevaisuus näytti vaihteeksi valoisalta.

Mutta mitä lähemmäksi toukokuu ja STT-käräjät tulivat, sitä voimakkaammin Myllylän kaksoiselämä pääsi valloilleen. Tuskaan vaikutti sekin, että keväällä Myllylä joutui taas poliisin kanssa tekemisiin, tutusta syystä.

Juhannuksesta lähtien Myllylä on joka tapauksessa suunnitellut lähtevänsä Jan-Olof Näsin ja ex-hiihtokaverinsa, norjalaisen Vegard Ulvangin kanssa hiihtoretkelle Etelänavalle. Kunnosta se ei jäisi kiinni, Myllylä kun juoksi juhannuksena Cooperin testissä kylmiltään 3 400 metriä, pitkän ryyppyputkensa päätteeksi. Se oli viesti hänelle itselleenkin: ominaisuudet ovat tallella, ne on vaan kaivettava työn kautta esiin.

– Juhannuksen jälkeen tapahtui jotain, joka tavallaan määräsi Mikan lopullisen kohtalon, Petäjä näkee.

Vahvatahtoinen, itselleen armoton Myllylä on tuolloin antanut henkisesti periksi. Se päätös konkretisoituu juuri nyt, tällä siunaaman sekunnilla, 5. heinäkuuta 2011.

Myllylä ottaa vielä yhden huikan, toisenkin, kunnes hän nukahtaa viimeisen kerran.

Tunteet olivat väkevästi pinnalla, kun yhteensä noin 40 läheistä ja omaista saattelivat Mika Myllylän haudanlepoon 22. heinäkuuta 2011. Kyyneleet virtasivat, päällimmäisenä kaikilla oli mielessä karvas pettymys.

Olisiko jotain voitu tehdä toisin? Mitä muuta olisimme enää voineet tehdä?

Entisen kansallissankarin, pidetyn ihmisen kohtalo surettaa. Vanhempien ja Mikan siskon tuska on lohduton, syvä. Niin on lapsien, ja niin on ystävien.

Tuska on kova myös muualla – niin hiihtopiireissä kuin urheilukansan syvissä riveissäkin. Mies, joka niin paljon toi Suomelle mainetta ja kunniaa, on poissa.

– Tapasimme viime vuosina usein Mikan kanssa. Juttelimme paljon eri elämän asioista, emme todellakaan vain urheilusta. Esimerkiksi siitä, että kuinka suomalaiset kiittelevät menestyksen tullen ja vastaavasti hylkäävät vastoinkäymisten hetkellä, takavuosien hiihtolegenda Juha Mieto sanoo.

– Syyllisiä ei enää pidä etsiä, mutta se täytyy sanoo, jotta Mikan kohtalo oli inhimillisesti katsoen liian raju.

Jäljelle jäi ikävä – ja muistot kestävyysurheilijasta, joka oli Suomessa aivan omassa kastissaan.

Mika Kristian Myllylä ei unohdu. Hän oli joululahja Suomen urheilulle.

Ikuinen lahja.

Juttua korjattu 16.9.2019 kello 12.33: Kirjan kustantaja on Tammi eikä Teos, kuten jutussa aiemmin mainittiin.
Urheilulehdessä tällä viikolla: