Suomalaisten rakastamaa hiihtomatkaa uhkaa kadotus – tappaako tv-yhtiöiden painostus ”kuninkaan”?

Suomalaisten rakastamaa hiihtomatkaa uhkaa kadotus – tappaako tv-yhtiöiden painostus ”kuninkaan”?

Julkaistu:

Urheilulehden parhaat
Maastohiihdossa kisamäärät kasvavat ja matkat lyhenevät. 2020-luvulla jopa 50 kilometrin kuninkuusmatkan kohtalo on vaakalaudalla.
Kuninkuusmatka. Sillä nimellä suomalaiset tuntevat maastohiihdon 50 kilometrin kisan.

50 kilometrin kisa on hiihdon maraton, legendaarinen matka, joka on ollut olemassa aina. Talviolympialaisiin se on kuulunut niiden alusta, Chamonix’ta 1924 alkaen.

Suomalaisilla on matkalta lukuisia kultaisia muistoja Veli Saarisesta, Veikko Hakulisesta ja Kalevi Hämäläisestä Mika Myllylään ja Iivo Niskaseen.

Kaikkein tiukimmille puristeille 50 kilometrin kisa ei ole vain maastohiihtoa, se on maastohiihto.

Arvokisoissa pitkän matkan asema tunnustetaan antamalla sen päättää kisat, aivan samalla tavalla kuin maraton päättää yleisurheilun arvokilpailut.

Näin meneteltiin jo hiihdon ensimmäisissä MM-kisoissa 1925. Näin toimitaan myös Seefeldissä sunnuntaina.

Kuninkuusmatkan yllä on kuitenkin niin synkkiä varjoja, että liki satavuotisen perinteen jatkumista ei voi pitää itsestään selvyytenä.

Eikä kyse ole vain siitä, säilyttääkö 50 kilometriä asemansa arvokisojen päätösmatkana. Kyse on siitä, pysyykö 50 kilometriä MM-kisoissa ja maailmancupissa ollenkaan.


Maailmancupin alkuhämärä

50 kilometrin kisan kohtalon tutkiminen on myös maastohiihdon maailmancupin historian ja vähän tulevankin läpivalaisua.

Kun maailmancup perustettiin 1980-luvun alussa, sen rakenne oli selkeä. Miehillä ja naisilla oli kolme matkaa, jotka hiihdettiin käytännössä kolmesti vuodessa. Arvokisat laskettiin mukaan maailmancupiin.

»Miehillä matkat olivat 15, 30 ja 50 kilometriä, naisilla 5, 10 ja 20 kilometriä. 15 parasta sai pisteitä ja kuusi parasta sijoitusta jäi voimaan», Harri Kirvesniemi muistelee maailmancupin alkuhämärää.

Hiihto eli 1980-luvulla murrosvaihetta. Vapaa hiihtotyyli teki tuloaan. Se otettiin mukaan maailmancupin ohjelmaan kaudeksi 1984–85.

Matkojen mittaa uusi tyyli ei kuitenkaan muuttanut. Viestejä lukuun ottamatta miesten maailmancup oli pitkän matkan hiihtoa. Esimerkiksi kaudella 1986–87 käytännössä kaksi kolmasosaa kisoista oli vähintään 30 kilometrin mittaisia. Maailmancupin kisojen keskimitta oli tasan 30 kilometriä.

Samalla kaudella kokeiltiin ensimmäisen kerran myös yhteislähtöä. Urheilijoiden vastustuksen vuoksi se jäi vielä yksittäiseksi kokeiluksi. Maastohiihdossa mentiin edelleen kilpailijoiden, ei television ehdoilla.

Reitit olivat pitkiä ja vaativia. Niissä oli paljon isoja mäkiä. Matkojen pituus ja vaativuus pitivät huolen siitä, että hapenottokyky oli hiihtäjän tärkein ominaisuus.

Vaativien reittien hintaa maksettiin tv-lähetyksissä. Arvokisoissa penkkiurheilijat näkivät monesti metsän siimeksessä sivakoivia kilpailijoita ennen stadionaluetta vain muutamassa lyhyessä välähdyksessä väliaikapaikoilta.

Tämä käytäntö muuttuisi merkittävästi 1990-luvulle tultaessa. Tulevista muutoksista saatiin esimakua kaudella 1988–89, jolloin hiihdettiin ensimmäiset takaa­ajokisat.


Nopeammin, useammin, lyhyemmin

Nopeammin, useammin, lyhyemmin. Näin voisi tiivistää hiihdon maailmancupin kehityskulun 1990-luvun alusta 2010-luvulle.

Vielä kaudella 1990–91 noin 60 prosenttia maailmancupin osakilpailuista oli pitkän matkan väliaikalähtöjä. Kymmenen vuotta myöhemmin niitä oli enää 14 prosenttia.

Tässä vaiheessa maailmancupin osakilpailujen määrä oli noussut jo yli 20:n, vaikka arvokisat oli jo jätetty kiertueen ulkopuolelle. Kasvun mahdollistivat sprintit, joita kokeiltiin ensimmäisen kerran 1990-luvun puolivälissä.

Sprintit kiihdyttivät muutosta, joka vei maastohiihdon 1900-luvulta uudelle vuosituhannelle. Sen tulokset voisi tiivistää näin: 30 vuotta sitten miesten maailmancupin yleisin kilpailumuoto oli 30 kilometrin väliaikalähtö. 20 vuotta sitten se oli 15 kilometrin väliaikalähtö. Viimeiset kymmenen vuotta se on ollut sprintti.

Tiivistyksen ulkopuolelle jää kuitenkin se, mitä Kansainvälinen hiihtoliitto FIS sprinteillä alun perin haki ja miten pahasti se siinä epäonnistui.

FIS:n oli tarkoitus luoda sprinttien avulla kaksi selvästi erilaista hiihtäjätyyppiä: sprintterit ja pitkän matkan hiihtäjät. Maastohiihtoon haluttiin maratoonareiden rinnalle pikamatkojen tykkejä. Jaosta toivottiin lähes yhtä selvää kuin yleisurheilussa, jossa satasen sprintterillä ei ole mahdollisuuksia maratonilla eikä pitkän matkan juoksijoilla satasella.

Kun sprintit tulivat mukaan arvokisoihin, kisaohjelmat tehtiin tämän lähtökohdan päälle. Sprintterien ei uskottu osallistuvat pitkille matkoille, eikä distanssihiihtäjien sprintteihin.

Erottelu näytti myös toimivan.

»Tyypilliset distanssihiihtäjät eivät olleet niitä kaikkein nopeimpia. Sprintit ovat aluksi myös lyhyempiä kuin nykyään. Vahvat, nopeat ja räjähtävät hiihtäjät pärjäsivät niissä», Kirvesniemi sanoo.

Erottelu toimi kuitenkin vain aluksi. FIS alkoi hyvin pian tehdä maailmancupiin muutoksia, jotka vaaransivat koko vanhan ajan distanssihiihtäjän – ja myös 50 kilometrin kisojen – olemassaolon sellaisena kuin ne oli tunnettu.

FIS oli tehnyt täyskäännöksen. Tv-yh­tiöiden puristuksessa se ei halunnutkaan kahta merkittävästi erilaista hiihtäjätyyppiä. Pikemminkin se halusi näivettää vanhan ajan distanssihiihtäjän sukupuuttoon.

Tämä tapahtui vähentämällä pitkien matkojen kisoja ja varsinkin väliaikalähtöjä. Vaikka osakilpailujen määrä kasvoi, pitkien matkojen määrät kääntyivät laskuun. Harvoista jäljelle jääneistä kisoista tehtiin yhteislähtöjä tai skiathloneja.

Samalla muissakin kisoissa alettiin kiertää koko ajan lyhyempiä ja usein myös profiililtaan helpompia reittejä. Tämä vain lisäsi yhteislähtöjen muuttumista loppukiritaisteluiksi.

»Ladut muuttuivat sellaisiksi, että kenttäkuulutukset kuuluivat ladulla kaikkialle», Kirvesniemi sanoo.

Samalla sprintit pitenivät. Kun niitä piti hiihtää vielä monta saman päivän aikana, kestävyysominaisuudet tulivat entistä enemmän esiin.

Vajaassa puolessa vuosikymmenessä huippuhiihtäjien evoluutio oli käännetty päälaelleen. Selkeästi toisistaan erottuvien pitkän matkan hiihtäjien ja sprinttitykkien sijaan laji suosi nyt yleishiihtäjiä, joiden ominaisuudet olivat riittävän hyvät sekä nopeudessa että kestävyydessä. Maratoonareiden ja sprintterien sijaan haluttiinkin keskimatkan juoksijoita tai moniottelijoita.

Tour de Skin lanseeraaminen kaudella 2006–07 vain vauhditti ja alleviivasi tätä kehitystä.

Ainoaksi muistoksi vanhoista aikeista jäi MM-kisojen aikataulu, joka muistuttaa edelleen mahdottomuudellaan siitä, mitä FIS alun perin haki ja kuinka pahasti se meni siinä metsään.


Matkojen mitat pudonneet murto-osaan

Maailmancupin lähihistoriaa voisi penkoa enemmänkin, mutta lyhyesti sanottuna cup saavutti jo kymmenisen vuotta nykyisen muotonsa ja rakenteensa: noin 30 osakilpailua, yli kymmenen sprinttiä ja muutama pitkä matka.

Tietyllä tavalla tähänastinen kehitys huipentui jo kaudella 2007–08. Silloin maailmancupissa ylittyi 30 osakilpailun raja. Se oli yli nelinkertainen määrä siihen verrattuna mitä arvokisojen ulkopuolella 1980-luvun alussa hiihdettiin.

Vastaavasti kisojen keskimitta oli typistynyt 30 vuodessa murto-osaan. 1980-luvun lopussa miesten maailmancupin kisa oli keskimäärin 30:n ja naisten 15,5 kilometrin mittainen. Kaudella 07–08 vastaavat lukemat olivat 11,3 ja 6,4 kilometriä. Pitkiä, yli 20:n tai 10 kilometrin kisoja hiihdettiin vain kaksi.

Yhtä vähän niitä hiihdetään tälläkin kaudella. Osuus on tuskin nousemassa lähivuosina, vaikka maailmancupin osakilpailu määrää kasvatetaan entisestään.

»Tour de Skin -tyyppiset kisat ja minitourit lisääntyvät. Niitä on ensi kaudella jo kolme. Se on kokeilu, kun on välivuosi arvokisoista, mutta yllättyisin jos se linja ei jatkuisi. Se tuntuu kiinnostavan ainakin katsojia, en sitten tiedä, kiinnostaako se yhtä paljon urheilijoita. Siinä pitää valita, hiihtääkö yksi, kaksi vai kolme touria», maastohiihtomaajoukkueen päävalmentaja Matti Haavisto arvioi Urheilulehdelle alkutalvesta.

Haaviston mukaan ensi kaudella maailmancupissa on jo noin 40 osakilpailua. Se on uusi ennätys.



Myös kansainvälisessä maastohiihtotoiminnassa tiiviisti mukana oleva Annmari Viljanmaa on huomannut saman kehityksen.

»Trendi on siihen suuntaan, että minitoureja tulee yhä enemmän. Niiden merkitys kalenterissa kasvaa myös pistelaskun osalta. Samalla ne vaativat monipuolisuutta», Seefeldin MM-kisoissa tuomarineuvoston puheenjohtajana toimiva Viljanmaa sanoo.

Hän sanoo painetta kisamäärän kasvattamiseen olevan – varsinkin ensi kauden kaltaisina välivuosina.

»Paine kisamäärän kasvattamiseen lisääntyy välivuosina. Mutta siinäkin tulee minusta raja vastaan – ainakin niissä maissa, joissa on kansallisia kilpailuja.»

Yhtälö on vaikea. Jos kalenteri alkaa olla täynnä, mutta lisää kisoja halutaan järjestää, ratkaisuja on kaksi. Yksi on entistä useamman kisan järjestäminen samalla paikkakunnalla. Minitourit tukevat tätä kehitystä. Kirvesniemestä se ei ole huono ratkaisu.

»Nykyään kisoista tekee raskaita erityisesti sen, että matkustetaan paljon. Se kuormittaa ihan yhtä paljon kuin kisamääräkin. Oli kyse minitourista tai samalla paikkakunnalla hiihtämisestä useampana päivänä, se helpottaa kokonaisuutta.»

Toinen vaihtoehto on lyhentää kisojen keskimittaa entisestään. Jokainen tietää, mitä se tekisi muutenkin uhanalaisille pitkän matkan kisoille.


Onko kuninkuusmatka jo kuollut?

Onko 50 kilometrin kisa sitten kuolemassa? Onko se jo kuollut? Vai ovatko huhut kuninkaan poismenosta pahasti liioiteltuja?

Näkökulmasta riippuen vastaus jokaiseen kysymykseen voi olla kyllä tai ei. Jos kuninkuusmatkaa ajattelee puritaanisesti perinteisen tyylin väliaikalähtönä, niin se on ollut kuollut ja kuopattu jo pitkään sekä maailmancupissa että arvokisoissa.

Maailmancupissa 50 kilometriä hiihdettiin väliaikalähtönä viimeksi 11 vuotta sitten. Seuraavaa kertaa ei tule ihan heti, jos koskaan.

50 kilometrillä kisataan harvoin, koska sen luonne ja 2000-luvun käsitys urheilusta tv-viihteenä ovat räikeässä ristiriidassa keskenään. Nykykatsojille 50 kilometrin kisa on surkeaa tv-viihdettä. Väliaikalähtönä se on liian pitkä, yhteislähtönä liian tylsä.

»Pahimmillaan yhteislähdössä ei ollut muuta katsottavaa kuin viimeiset kaksi kilometriä», Kirvesniemi tuhahtaa.

Jos taas haluaa ajatella positiivisesti, kuninkuusmatka on hengissään muutenkin kuin vain yhtenä maaliskuisena sunnuntaipäivänä Seefeldissä. Holmenkollenin viisikymppinen on maastohiihdossa edelleen käsite.

»Hiihtäjät pitävät pitkiä matkoja erittäin suuressa arvossa. Toki osa arvosta johtuu siitä, että niitä hiihdetään enää niin harvoin», Kirvesniemi sanoo.

Hiihtäjien arvostus ei ole vähäpätöinen asia, sillä kilpailijoillakin on valtaa. Sen näkee esimerkiksi yhdistelmäkilpailun eli skiathlonin kohtalosta. Hiihtäjät eivät pidä skiathlonista, joten sitä ei enää maailmancupissa juuri näe.

Vielä kilpailijoitakin tärkeämpi tuki varsinkin »Kollenin» kisalle on se, että FIS:n maastohiihtojaostoa johtaa vuoden 1991 voittaja Vegard Ulvang. Kollenin kisalta ei varmasti viedä maailmancupin arvoa niin pitkään kuin Ulvang on vallassa.

Pitkällä tähtäimellä puhuttaessa pitää puolestaan erottaa toisistaan olemassaolo ja asema, oli kyse sitten 50 kilometrin kisoista tai vaikkapa perinteisestä hiihtotavasta. Jälkimmäisen asema on ollut uhattuna, koska kisat ovat menneet tasatyönnöksi. Tähän saattaa kuitenkin tulla pian helpotus, koska fluorivoiteiden valmistusta ollaan lopettamassa.

Kirvesniemi toivoo sekä pitkille matkoille että perinteiselle pitkää ikää.

»Perinteinen lisää lajin monimuotoisuutta. Lisäksi se tuo hiihdon kilpailua ja harrastamista lähemmäksi toisiaan. Suksilla liikkujista 80 prosentille perinteinen on luontevampi tapa harrastaa. Luisteluhiihto vaatii harrastajalta paljon. Perinteisen suksilla voi tarvittaessa vaikka kävellä, luistelusuksilla ei.»

»Toivon, että laji kehittyy perinteitä kunnioittaen ja monimuotoisuutensa säilyttäen. Siten, että eri tyyppisillä matkoilla ja eri tyyppisissä kilpailutilanteissa olisi erilaisia voittajia. Että se, että pärjää yhdellä matkalla ei tarkoittaisi sitä että pärjää kaikilla muillakin», hän jatkaa.

Harrastajat pitävät perinteisen hiihtotavan hengissä – ja perinteet 50 kilometrin kisat. Jälkimmäinen voi menettää maailmancupin asemansa, eihän Timanttiliigassakaan juosta maratoneja, mutta pahimmassakin tapauksessa Holmenkollenin kisasta tulisi Vasaloppetin kaltainen perinnetapahtuma ilman suurempaa statusta.

50 kilometriä säilyy, tavalla tai toisella. Ei sellaisena kuin se on alun perin ollut, mutta sellaista elämä on. Kaikki mikä säilyy, muuttuu.

Kuningas on kuollut. Kauan eläköön kuningas.

Tutustu Urheilulehteen 2 kk tarjoushintaan!

19,90 €/2 kk * (norm. 29 €)

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti viikoittain kotiin kannettuna
  • Tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat

* Jatkuva tilaus, hinta tutustumisjakson jälkeen 26,50/2 kk. Tilauksen voi lopettaa koska tahansa ennen seuraavan laskutuskauden alkua. Myös 6 ja 12 kk jaksot - säästä enemmän!

Urheilulehdessä tällä viikolla: