Urheilulehden parhaat

Näin Marja-Liisa Kirvesniemi voitti olympiakultansa – ei suostunut palaamaan Sarajevoon: ”En halua nähdä sellaista”

Julkaistu:

Urheilulehden parhaat
Kirvesniemi kertoo, miten kaikki tapahtui Sarajevossa 1984, kun maatalon tyttö voitti kolme olympiakultaa.
Tämä juttu on julkaistu alun perin 5.2.2014 Urheilusanomien (nyk. Urheilulehti) numerossa 6/2014.

Kun Intercity-juna 3 Helsingistä saapuu Simpeleelle, asemalaiturilla seisoo tutunoloinen pitkä, hoikka nainen odottamassa.

Tapaan Marja-Liisa Kirvesniemen vuosien tauon jälkeen. Yhteyttä on toki pidetty puhelimitse aina silloin tällöin, puhelut ovat olleet pitkiä.

Palaamme jutuissa 30 vuotta taaksepäin, Sarajevon olympiakisoihin. Marja-Liisaa ei erityisesti tarvinnut houkutella tähän tapaamiseen. Ensin oli puhetta, että lähtisimme käymään Sarajevossa – katsomaan, mitä sinne nyt kuuluu.

Pitkään harkittuaan Marja-Liisa kieltäytyi matkasta. Olympiakisojen jälkeiset tapahtumat, sota Balkanillaja Sarajevon lähes neljä vuotta kestänyt piiritys vuosina 1992–96, olivat järkyttävää seurattavaa.
Mainos (Teksti jatkuu alla)
Mainos päättyy

Sarajevon 12 000 kuolonuhria, 58 000 haavoittunutta ja 150 000 kaupungista paennutta ihmistä saavat Marja-Liisan luopumaan lähdöstä.

Piirityksen aikana olympiakisojen avajaispaikka, Kosevon stadion, muuttui teloituspaikaksi, palkintojenjakopaikka hautausmaaksi, mäkihyppytornit ja kelkkarata kärsivät pommituksista.

»Minulle jäi hyvät muistot Sarajevosta ja niistä ystävällisistä ihmisistä. En halua lähteä sinne, kun ihmiset ovat olleet niin julmia. Moni kisajärjestäjistä menetti henkensä. Se Igman-hotelli, jossa kisojen aikana asuivat hiihtäjät, yhdistetyn miehet ja mäkihyppääjät, on pommitettu. En halua nähdä sellaista», hän sanoo vakavalla äänellä.

Äänenväri vaihtelee muutenkin tapaamisemme aikana. Monia muisteluja seuraa naurunremahdus, jotkut puheenaiheet saavat äänensävyn jäätymään.

Ennen kuin Marja-Liisa Hämäläisestä tuli kolmella olympiakullalla ja viestipronssilla Sarajevon olympiakisojen menestynein urheilija, hän oli kulkenut pitkän matkan arvokisojen haukutusta epäonnistujasta voittajaksi.

Hän ehti urallaan olla arvostelijoiden mielestä liian lihava, epävarma, epäonnisluja, liian vanha ja vaikka mitä.

Oman tumman sävynsä hänen elämäänsä toi Viljo-isän kuolema 1979. Marja-Liisa on aina ollut kovin huolehtivainen, joten silloin tuli hätä kaikista siellä kotona, kun oli maalaistalo hoidettavana.

»Sanottiin, ettei minulla pää kestä. Olihan se totta. Olympia- ja MM-kisat vaativat henkistä kanttia ja rutiinia. Onhan se hienoa, jos joku pärjää arvokisoissa ensimmäisellä kerralla.»


KAUDEN 1982 jälkeen nuoren hiihtäjän harjoitteluun tehtiin muutos, päätettiin satsata seuraavan talven maailmancupiin. Marja-Liisa oli valmistunut kuntohoitajaksi. Kun takataskussa oli ammatti, hän pystyi panostamaan hiihtoon.

»Halusin tehdä niin kovia harjoituksia, että tuntuu.»

Ruoka ja kaikki muu otettiin tarkasteluun, oli terveystarkastukset ja hieronnat. Leireillä oli mukana oma hieroja, Paavo Hirvonen.

Marja-Liisa oli jo siihen mennessä nähnyt, miten seurustelukumppani Harri Kirvesniemi harjoitteli.

»Ajattelin silloin, että minun on pystyttävä hiihtämään tiettyjen kansallisen tason miesten vauhtia.»

Harjoitusohjelmat laati henkilökohtainen valmentaja Sulo Repo. »Suki» piti huolehtia siitä, että harjoituksista palautuu, Marja- Liisan mielestä palauttavat harjoitukset tuntuivat tylsiltä.

Hän kertoo nauttineensa siitä, kun sai panna itsensä koville, mutta tarkkana piti olla. Käytössä olivat sykemittarit ja testeissä käytiin.

»En tullut mittarin orjaksi, vaan omat rajat ja maitohapot piti oppia itse tuntemaan. Oli mukava huomata, että tehoharjoittelu tuotti tulosta.»

Kauden 1982–83 tärkeä saavutus oli se, että Marja-Liisa oppi voittamaan. Hän otti ensimmäisen voittonsa maailmancupissa 5. maaliskuuta 1983 Salpausselällä, vitosen kisassa. Sen jälkeen hän voitti vielä kaksi osakilpailua ja lopulta koko maailmancupin.

Marja-Liisa oli toivonut voittoa jo monta kertaa.

»Mutta pelkäsin, mitä voitto tuo tullessaan.»

Hänen mielestään onnistuminen ja voitto ovat kuin istumista liukkaalla kivellä.

»Ensin sille oli vaikea päästä, mutta siellä pysyminen oli vielä vaikeampaa.»

Hän kuvaa voittamisen oppimista kovaksi kouluksi. Odotuksia oli myös ulkopuolisilla.

»Kun voitin, odotettiin, että voitan aina.»

Onnistuminen on monien tekijöiden summa, kaiken piti osua kohdalleen niin kuin lottovoitossa.

Viimeistään maailmancupin voitto antoi Marja-Liisalle mahdollisuuden sanoa ääneen, että Sarajevossa on tavoitteena mitali. Omassa mielessään hän ajatteli kultamitalia mielimatkaltaan viideltä kilometriltä. Harjoituksissa oli paneuduttu nopeusominaisuuksien kehittämiseen.


LENTOKONEESSA matkalla Sarajevoon Marja-Liisa tuntee olevansa omassa kuplassaan ja toivoo, ettei kupla mene rikki. Vilustumista pelännyttä huolettaa koneen ilmastointi, matkalaukkua nostaessa pitää olla hirmu huolellinen, ettei selkä venähdä ja askeleissaan saa olla varovainen.

Nyt ollaan jo Sarajevossa. Marja-Liisa tuntee olevansa omassa kuplassaan ja toivoo, ettei kupla mene rikki. Vilustumista pelännyttä huolettaa koneen ilmastointi, matkalaukkua nostaessa pitää olla hirmu huolellinen, ettei selkä venähdä ja askeleissaan saa olla varovainen.

Kisaa edeltävänä päivänä Marja-Liisa kaatuu kovavauhtisessa laskussa. Ennen tuota laskua on ollut puolentoista kilometrin nousu.

Suki, valmentaja, on harjoituksessa paikalla ja käskee suojattinsa laskea mäen uudestaan, ettei se jää kummittelemaan mieleen. Auraamalla siinä häviää useita sekunteja.

Itse kilpailussa Marja-Liisa on tuossa nousussa Neuvostoliiton pelätyn Raisa Smetaninan kanssa melkein tasoissa. Suki on nytkin paikalla, ja kun Marja-Liisa lähtee laskuun, hän kääntää selkänsä ja kuuntelee, tuleeko huutoa.

Huutoa ei kuulu. Kalevi »Häkä» Häkkisen laskuopit purevat.

Siinä samassa mäessä se kultamitali lopulta ratkesi.


Maaliin päästyään ja ensimmäisen olympiavoittonsa otettuaan Marja-Liisa ihmettelee yhden ihmisen poissaoloa, vaikka väkeä ympärillä riittää.

Sukia, henkilökohtaista valmentajaa, ei näy missään. Ei näy, sillä hän on Ingman-vuoren metsässä rauhoittumassa. Hän viipyy siellä tuntikausia.

Marja-Liisa ei pääse kisan jälkeen rauhoittumaan. Alkaa hirmuinen rumba. On dopingtesti, lehdistötilaisuudet kotimaiselle ja ulkomaiselle lehdistölle ja illalla palkintojenjako 30 kilometrin päässä Sarajevossa.

Hän ehtii tuskin syömään, hotellissa on määrätyt ruokailuajat eikä keittiö ole koko ajan auki. On tärkeää juoda paljon, kun paras matka on vielä edessä.

Vasta kello 22.30 hän pääsee jaloittelemaan ulos puoleksi tunniksi. Seurana on joukkueen lääkäri Seppo Rehunen.

Hotellissa pitää olla hissukseen, kun seuraavana päivänä on miesten 30 kilometrin kisa ja ajatukset täytyy pitää seuraavassa omassa kisassa.

»Minun piti täysin sulkea mielestäni koti ja tapahtumat siellä. En voinut ajatella. että miten ne siellä pärjäävät», Marja-Liisa muistelee, kun istumme vierekkäin sohvalla hänen työpaikallaan Simpeleen hoitolassa ja selaamme helmikuun 1984 Ilta-Sanomista sidottua kirjaa.

Hän näyttää kuvaa vanhan lehden sivulla ja sanoo tykänneensä Suomen joukkueen valkosinisestä marssiasusta. Sitä käytettiin myös palkintojenjaossa.

Kisoista ei soiteltu joka välissä, elettiinhän lankapuhelinten aikaa. Marja-Liisa muistaa yhden puhelun. Hän puhui Aino-äitinsä kanssa ja kyseli »mites työ siellä jaksatte».

Sanat piti asetella varovasti, ettei kumpikaan alkaisi itkeä.

»Kotiväelle oli kovin paikka se, kun minun naamani oli kuvaruudussa ja Porilaisten marssi soi. Ei siellä kuitenkaan kukaan sydänkohtausta saanut.»

Hänelle itselleen oli kova paikka olla palkintopallilla.

»Ei siinä tule mieleen laulaa. Sitä tunnetta ei voi kuvata, mutta onneksi mitalit jaettiin ulkona. Muuten olisin pyörtynyt.»

Marja-Liisa on opetellut keskittymistä harjoituksissa. Ajatukset pitää kasata ja koota, sulkea ulkopuolinen pois.

Kisoissa keskittymiskykyyn kuuluu myös se, että pystyy suodattamaan ladunvarren huutelijat pois ja kuulee vain tiettyjen ihmisten äänet, tuttujen väliaikamiesten huudot.

Kympin jälkeen huolettaa se, miten hän palautuu tavoitteeseensa, viiden kilometrin kisaan.

Kisan aamuna 12. helmikuuta tuiskuttaa lunta, se ei mieltä ylennä. Hän lainaa ampumahiihtäjä Tapio Piipposelta visiirin silmiensä suojaksi.

Ennen starttia hän huomaa, että aidan takana ladun varressa on iso joukko katsojia Suomen kisa-asuissa. Marja-Liisa kuulee olympiakomitean valmennuspäälliköltä Kalevi Tuomiselta, että jääkiekkojoukkue on tullut seuraamaan kisaa paikan päälle.

Painettahan siitä tulee.

»Jos minä mokaan mielimatkallani ja jääkiekkoilijat ovat katsomassa...», hän ajattelee.


Raisa Smetanina lähtee matkaan puoli minuuttia ennen Marja-Liisaa, mutta saa antaa hänelle latua.

Ohitustilanne 3–3,5 kilometrin kohdalla painuu Marja-Liisan mieleen ikuiseksi muistoksi, joka on kirkas kuin aurinkoinen kevätpäivä vielä 30 vuoden päästäkin.

Suki on siinä lähellä seuraamassa. Kun Marja-Liisa saa Raisan selän näkyviin, Suki huutaa, että »hiihdä muutama hetki perässä ja vasta sitten ohi».

Ohituksen jälkeen pitää löytää uusi vaihde, ettei Raisa lähde peesaamaan. Ei hän pysy perässä.

Ohitettavalle paikka on henkisesti kamala, kun joku pyyhältää ohi noin lyhyellä matkalla. Vauhtiero on niin suuri, että venäläinen tietää jo hävinneensä. Jos hän yrittäisi roikkua vauhdissa, tulisi seinä vastaan.

VITOSEN JÄLKEEN, kaksinkertaisena olympiavoittajana, upeiden ilon hetkien jälkeen Marja-Liisa pidättelee kyyneleitä. Ne tulvivat silmiin siitä ilosta, että on pysty nyt näyttämään arvostelijoilleen. Niitä Suomessa on riittänyt.

Hän puhuu siitä, kuinka häntä on moneen kertaan lyöty julkisuudessa. On kirjoitettu siitä, että Suomen naisten hiihto romahtaa, kun Helena Takalo ja Hilkka Riihivuori lopettivat uransa.

»Minua on julkisuudessa niin sata kertaa pantu alta lipan. On kirjoitettu ja sanottu, etten pysty voittamaan suurkilpailuissa ja että olen ikuinen lupaus», hän sanoo Sarajevossa Ilta-Sanomille.

Yhä edelleen hän muistaa, kun asia tulee puheeksi kolme vuosikymmentä myöhemmin. Nyt hän kertoo ihmisestä, joka oli moneen kertaan eri kisojen jälkeen tivannut, että miksi hiihdit niin huonosti.

Kun sama ihminen tuli Sarajevon kotiinpaluujuhlassa Simpeleellä ruusu kädessä sanomaan, että »kyllä minä aina sinuun uskoin», Marja-Liisa ei ollut unohtanut aiempia puheita ja napautti takaisin.

»Silloin kun menee hyvin ja onnistuu,luoja varjele, miten paljon on ystäviä ja tukipylväitä, liikaakin. Kun tulee vastoinkäymisiä, niin sitten nähdään, kuka on todellinen ystävä.»

Mutta palataan takaisin Sarajevoon.

Vitosen kisan jälkeen paineet purkautuvat ja stressi laukeaa, Marja- Liisa oksentelee, mikään ei pysy sisällä, ei ruoka eikä juoma. Jäljellä on vielä kaksi kisaa.

Viestissä Marja- Liisa hiihtää ankkurina, jotta saa mahdollisimman paljon aikaa palautua aiemmista rasituksistaan. Hän lähtee osuudelleen kolmantena, liukkaasti »kuin lintu oksalta», kuten hän itse sanoo.

Hän ajaa edellään lähteneen Smetaninan kiinni kannassaan Tshekkoslovakian Kveta Jeriova. Sitten hän yrittää jättää molemmat, mutta vain Raisa putoaa vauhdista.

Hän moittii itseään edelleen ja sanoo, ettei siinä hiihdossa ollut järjen häivää. Olisi pitänyt passata.

Viimeinen kilometri on täyttä tuskien taivalta. Marja-Liisan on myönnettävä, ettei hän pysty vastaamaan Jeriovan kiriin.

Seuraavana päivänä, 16. helmikuuta 1984, on suurlähettiläs Heikki Talvitien vastaanotto joukkueella sokkeloisessa Morica Han -ravintolassa, Sarajevon vanhassa kaupungissa. Marja-Liisa käy siellä vain lyhyesti, näyttämässä mitaleitaan. Hänellä on kiire päästä palautumaan, sillä lihakset ovat tyhjät kolmen kisan ja pahoinvoinnin jäljiltä.


Enemmän aikaa seurusteluun vastaanotolla on Marjo Matikaisella, hiihtojoukkueen kuopuksella, joka ei starttaa viimeiseen kisaan, 20 kilometrille. Hän kyselee jääkiekkoilijoista seuraa katsomaan kanssaan taitoluistelua. 19-vuotias hyökkääjä Raimo Helminen on jo suostumassa, vaikka seuratoveri Ilveksestä, Raimo Summanen, vieressä vihjailevasti virnuileekin.

Ei pääse »Raipe» lähtemään, päävalmentaja Alpo Suhonen tyrmää suunnitelmat. Joukkueen on palattava kisakylään keskittymään seuraavan päivän otteluun Länsi-Saksaa vastaan.Siinä ottelussa länsisaksalaiset juhlivat Erich Kühnhacklin johdolla voittoa maalein 7–4.

SARAJEVOSSA olympiakisojen ohjelmassa on ensi kertaa naisten 20 kilometrin hiihto. Lake Placidissa neljä vuotta aiemmin naisilla oli vain kaksi henkilökohtaista matkaa. 5 ja 10 km sekä viesti.Marja-Liisa epäilee voimiensa riittävyyttä ja on jo luovuttaa, hän on jättämässä viimeisen kisan hiihtämättä.

Hän luopuu ajatuksesta. Kisapäivänä ei voisi olla parempaa hiihtoilmaa. On tyyntä ja latu on kuin rautatie.

Ensimmäisellä kympillä hän tarkkailee itseään – sitä, miltä hiihto tuntuu.

Toisella kympillä hän kuulee aikaeroja ja tuntee olevansa palautunut aiemmista kisoista. Stadionilta lähdettäessä on pitkä nousu ja hän tietää, että tässä on kokeiltava...14 kilometrin kohdalla hän tietää, että kaikki toimii. Hän juo matkan aikana hyvin vähän, kostuttaa vain suuta, ettei pahoinvointi palaa.

Pitää myös varoa, ettei hikoile liikaa, kun oli valmiiksi kuiva olo lähtiessä.14 kilometristä maaliin hän antaa itselleen jo luvan ajatella kotiasioita, kuinka asiat ovat siellä hoituneet, kun onnittelijoita ja vieraita on riittänyt. Siinä vaiheessa hän ei vielä tiedä, että Hämäläisen talossa kuluu 22 kiloa eli 44 pakettia kahvia onnittelijoiden kestitsemiseen!

Hän tuntee olonsa hyväksi ja miettii, miten uskaltaa tulla maaliin.

Kun maaliviiva lopulta ylittyy, Marja-Liisa on henkisesti loppu. Mikrofoneja työnnetään suuhun, mutta sankari pakenee aitojen yli hetkeksi suojaan.

»Antakaa minun olla hetki rauhassa», hän sanoo.

Maalialueella ensimmäisten joukossa paikalla on jälleen valmennuspäällikkö »Kallu» Tuominen. Hänen ensimmäisen kommenttinsa Marja-Liisa muistaa ikuisesti.

»Voi jumalan pyssyt ja puukuulat tyttö, minkä sinä teit», Kallu täräyttää.


Kolmatta voittoa seuraavat normaalit rutiinit, mutta nyt dopingtestissä Marja-Liisalla kuluu aikaa. Hän viettää siellä kolme tuntia, koska on niin kuivassa kunnossa.

Virtsanäytteen antaminen ei ole luonteva tilanne. Vesihana pannaan lorisemaan kuin lastentarhassa konsanaan, valvoja katsoo vieressä. Siinä ei edes rutiini auta, testi on jo neljäs kisojen aikana. Viestin jälkeen arpa on valinnut Marja-Liisan testattavaksi.

KÄYN viimeisenä kisapäivänä, sunnuntaina 19. helmikuuta eli 20 kilometrin jälkeisenä päivänä jututtamassa Marja-Liisaa hänen hotellihuoneessaan Igmanin kisakylässä.

Matka hotellin kerroksiin tyssää hetkeksi, kun turvamiehet pysäyttävät minut ja valokuvaaja Martti Peltosen aulassa. Meidät työnnetään sivummalle odottamaan alas tulevaa hissiä.

Lopulta hissi tulee ja ovesta työntyvät ulos Norjan kruununprinssi Harald ja vaimonsa, kruununprinsessa Sonja.

Vasta sitten pääsevät tasavaltalaiset käyttämään hissiä ja tapaamaan kisojen hiihtokuningatarta.

Norjan päävalmentaja Magnar Lundemo on väittänyt kisojen aikana, että suomalaiset ovat tehneet veritankkauksia viimeistelyleirillä Sveitsissä. Kysyn Marja-Liisalta. käyttävätkö suomalaiset veritankkausta.

»Mie en ainakaan. Muista en tiedä, mutta luulen, ettei käytetä. Ikinä ei toisten asioita tiedä», hän sanoo Ilta-Sanomien haastattelussa.

Kun otan aiheen uudestaan esiin 30 vuotta myöhemmin Simpeleellä, vastaus tulee varmasti.

»Tein silloin kaiken sallitun niin hyvin kuin voin, niin, ettei tarvitse kuolinvuoteellakaan miettiä, että teinkö kaiken oikein.»

Marja- Liisan ääni kylmenee astekaupalla, kun hän kertoo, että syytökset tuntuvat edelleen rankoilta, mutta vakuuttaa, että hänellä on hyvä olla.

»Olen ansainnut menestykseni vaikeuksien kautta.»


Sarajevon kisat olivat Marja-Liisa Hämäläiselle viimeinen tilaisuus ottaa jättipotti. Hän oli perinteisen hiihtotavan eli diagonaalihiihdon taitaja.

Luisteluhiihto kurkki jo nurkan takana, yksipuolisia potkuja sivulle sai tehdä jo Sarajevossa, mutta kyltit ladunvarressa muistuttivat. että 400 metriä ennen maalia luistelu oli kielletty.

Hän kertoo joskus vanhoja kisalähetyksiä katsoessaan parahtaneensa tyttärilleen Elisalle ja Anitalle, että älkää ottako tuosta mallia, se oli kuulemma ihan kamalan näköistä.

Luisteluhiihdon eli nykykielellä vapaan hiihtotavan tekniikka oli Marja- Liisalle uran myöhemmissä vaiheissa vaikea opittava.

Ehkä jotain selittää se, ettei hänellä ole koskaan ollut luistimia ja ettei hän osaa luistella.

»Kun koulussa muut luistelivat, minä menin rehtorin luvalla hiihtämään.»

TUTUSTUIN Marja-Liisa Hämäläiseen reilut kaksi vuotta ennen Sarajevon kisoja, kun lähdin IS:n toimittajana Osloon seuraamaan Monolitt-hiihtoa tammikuussa 1982.Kättelin joukkueen jäsenet aamuhämärissä Helsinki-Vantaan lentoasemalla ja mieleen jäi hiljainen nuori nainen, joka sanoi nimekseen Hämäläinen.

Nyt vieressä sohvalla istuu ja kihertää sama Marja-Liisa. joka kertoo painavansa nyt tarkalleen saman verran kuin 30 vuotta sitten Sarajevossa. En pysty samaan.

Menestys kisoissa ei noussut hänelle päähän. Hänessä on edelleen aimo annos maatalon tyttöä, vaikka onkin jo pitkään ollut itsenäinen yrittäjä hoitolassaan. Hän ei vieläkään vierasta navettahommia. Sen sijaan hän sanoo, että hänen omanarvontuntonsa on vanhempana parantunut. Hän tietää, etteivät menestys ja mitalit ole niin vain otettavissa.

Niin, ne mitalit. Yksi kultamitaleista on esillä Lahden hiihtomuseossa, ja muutkin ovat tallessa vartioidussa paikassa. Mitalit eivät ole kaupan, kyselty niitä kyllä on.

»Ne eivät ole ostettavissa, niiden arvo ja tunnearvo ovat kovia. Tunnearvo on mittaamaton.»

Muutaman tunnin jutustelun jälkeen hän tuumii, että mukavia asioita on mukava muistella.

Jotain hänen muististaan kertoo se, että hän kopauttaa päätään ja sanoo, että Sarajevon rataproflilit ovat edelleen täällä.

Latupohjiin oli käyty tutustumassa kesällä 1982. ja helmikuussa 1983 laduilla hiihdettiin esikisat.


Olympiakisojen viimeistelyleirillä Sveitsissä päävalmentaja Immo Kuutsa käski hiihtäjät piirtämään latuproflileja.

»Minä muistin kaikki mutkat ja jotkut puutkin sinne piirsin. Sain Immolta piirustuksestani kymppiplussan.»

Päävalmentajana Kuutsa oli jämäkkä. Marja-Liisa kertoo joskus pelänneensä hänen tyyliään.

»Pyrin tulemaan toimeen Immon kanssa, mutta hän odotti minusta huippua liian aikaisin.»

Valmentajan päätökset eivät aina mielyttäneet,ja Marja-Liisa korostaa, että kisoissa ja leireillä urheilija on tärkein.

Kuutsa teki yhteistyötä Marja-Liisan henkilökohtaisen valmentajan Sulo Revon kanssa.

Oma valmentaja Sulo Repo on ja oli Marja-Liisalle aina kuin toinen isä, isä kakkonen. Suki ja »Voke», vaimonsa Vuokko, olivat voimistelunopettajia Simpeleellä.

»Menen heille edelleen kuin kotiin», Marja-Liisa sanoo.

Repo ei halunnut olla paperivalmentaja, vaali oli läsnä harjoituksissa, usein myös leireillä kotimaassa.

Kun Marja-Liisa opiskeli Lappeenrannassa kuntohoitajaksi. kävi hän keskiviikkoisin ja viikonloppuisin harjoittelemassa Simpeleellä Revon ohjauksessa.

Yksi Marja- Liisan pitkäaikaisista luottomiehistä ja tukipilareista oli suksihuoltaja Esko Kuntola. Rauhallinen luottomies pani kisoja varten säästellyt luottoparit sellaiseen kuntoon, että niillä pärjäsi.

Kuntolan omistautumista työlle kuvaa se, että hän laihdutti muutaman kilon päästäkseen samaan painoon Marja-Liisan kanssa, jotta suksentestaus oli mahdollisimman luotettavaa.

»Muistan, että pyysin jonkun startin alla Eskoa laittamaan suksiin vielä lisää pitoa,sen hermokerroksen. Jälkeenpäin kuulin, ettei hän laittanut», Marja-Liisa muistelee ammattimiehen otteita tyytyväisenä.

Sarajevossa Marja-Liisa hiihti 2–3 kisaa samoilla suksipareilla Harri Kirvesniemen kanssa. Se onnistui, kun kummallekin tehtiin erilainen voitelu, koska hiihtopotku oli erilainen.

Olympiakisojen jälkeisenä kesänä Marja-Liisa vihittiin Harri Kirvesniemen kanssa.

Isä-Viljon äkillisen kuoleman jälkeen urheilukaveri Harri oli alkuun Marja-Liisalle kannustava tukipilari.

»Hän on tehnyt tosi paljon hyvää työtä urani eteen esimerkiksi välinepuolella, mutta tärkein saavutuksemme ovat yhteiset tyttäremme Elisa ja Anita.»

Marja-Liisa on kuullut, että fiksu lopettaa uransa huipulla.

»Minun olisi pitänyt siis lopettaa 1984. Olin kyllä aika huipulla 1994, kun sain vielä kaksi olympia-pronssia.»

TARJOUS: Urheilulehti puoleksi vuodeksi

49,00 €/6 kk * (norm. 87 €)

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti viikoittain kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat, mm. Veikkausliiga

* Määräaikainen 6 kk:n tilaus, joka ei jatku automaattisesti.

Urheilulehdessä tällä viikolla: