Urheilulehden parhaat

Uhrasi terveytensä menestyäkseen – mäkikotka Sven Hannawald kertoo, miten hän päätyi 60-kiloiseksi anoreksiapotilaaksi

Uhrasi terveytensä menestyäkseen – mäkikotka Sven Hannawald kertoo, miten hän päätyi 60-kiloiseksi anoreksiapotilaaksi

Julkaistu:

Urheilulehden parhaat
Sven Hannawald muistetaan Keski-Euroopan mäkiviikon legendana, mutta myös urheilijana, joka uhrasi terveytensä menestyäkseen. Hänen tarinansa kertoo keveydestä. Ja kaiken raskaudesta.
Yksin. Sven Hannawald halusi usein olla yksin. Kun sairaus tarttui häneen ahneella, järkähtämättömällä kourallaan, hän pakeni entistä tiukemmin yksinäisyyteen, etsi itseään sieltä.

Yksinäisyys toi hänelle turvaa. Se oli enemmän tai vähemmän hänen elämän­filosofiansakin: hän keskittyi vain itseensä ja täydelliseen hyppyynsä, sulki pois kaiken muun.

Myös mäkitornissa hän koki aina sen, yksinäisyyden: sen, että oli täysin itsensä varassa. Ja niin hän oli yksin nytkin, tällä uransa suurimmalla hetkellä.

Hän istui Bischofshofenin mäkihyppytornin lähtölavalla, lumisten kuusien varjossa ja allaan mylvivä yleisö, jota hän ei kuitenkaan kuullut. Hän kuuli vain sydämensä hakkaavan. Miljoonat ihmiset televisioruutujen ääressä tuijottivat häntä, 35 000 katsojaa mäkimontussa samoin, ja Saksan television selostaja Tom Bartels tiivisti: »Sven Hannawald metsästää nyt myyttiä.»

Kun Hannawald istui hopeisessa hyppypuvussaan Bischofshofenin tornissa, sairaus oli vasta pieni, pimeä aavistus, ohut väsymys ohimoilla, mutta juuri nyt hän ei tuntenut sitä. Juuri nyt hän ei ajatellut mitään, tarttui vain rutiininomaisesti kypärän leukahihnaan, hyppylaseihin ja suksien siteisiin. Sitten hän tönäisi itsensä vauhdinottomäkeen, laski alas tiukassa, aerodynaamisessa kyykkyasennossa – ja lensi.

Se oli todellakin enemmän lentämistä kuin hyppäämistä, sillä ponnistaminen ei ollut koskaan Hannawaldin vahvuus. Hänen hopeinen hyppypukunsa, aavistuksen kumara lentoasento ja sukset leveässä V:ssä: ne kantoivat hänet ilman halki, yhä kauemmas ja kauemmas, aina 131,5 metriin ja 2,5 pisteellä Matti Hautamäen ohitse voittajaksi. Myytti oli rikottu.

Hannawald liukui mäkimontussa ja nyrkkeili ilmaa kuin olisi halunnut murskata palasiksi viime päivien raastavat paineet, ne, joilta hän oli suojautunut oman kuorensa sisään. Sitten hän nosti etusormen kohti taivasta ja jarrutti lumi lentäen.

Tuolloin 27-vuotias saksalaishyppääjä teki historiaa tänä kylmänä loppiaisena vuonna 2002. Hän voitti ensimmäisenä mäkihyppääjänä Keski-Euroopan mäkiviikon kaikki neljä osakilpailua. Sittemmin tässä tempussa on onnistunut myös puolalainen Kamil Stoch.


Hänen perheensä syöksyi halaamaan häntä mäkimonttuun ja Saksassa puhkesi valtava »Hannimania». Hän sai rakkauskirjeitä ja rintaliivejä kirjekuorissa ja talk show -pyyntöjä kasapäin. Kaikkina näinä päivinä hän ajatteli, että tämä olisi se. Hänen hetkensä. Hänen jämäkkä, syvään uurtanut telemarkinsa historiankirjojen sivuille: pysyvä jälki. Tästä hänet muistettaisiin.

Mutta Hannawald oli väärässä. Vaikka mäkiviikon 2001–02 historiallinen voittoputki oli mahtava suoritus, hänet tultaisiin vielä enemmän muistamaan jostakin muusta.

Urheilun varjopuolista. Anoreksiasta ja burn outista. Siitä hinnasta, jonka hän maksoi urastaan ja menestyksestään. Hänet muistettaisiin urheilijana, joka antoi kaikkensa, fyysisen ja psyykkisen terveytensäkin, kunnianhimolleen.

Kun Sven Hannawaldin kanssa puhuu nyt, marraskuussa 2017, hänen sanansa eivät epäröi tai horju. Hän ei enää piiloudu yksinäisyyteen eikä vetäydy kuoreensa. Hän on tervehtynyt vuosien jälkeen ja päättänyt kertoa avoimesti urastaan, häiriintyneestä suhteestaan syömiseen ja vakavasta loppuun palamisesta, joka päätti hänen hyppäämisensä.

»Se oli kuin pokerissa: all in! Olin panostanut lajiin niin paljon, lapsuudesta lähtien, ja olin valmis ottamaan riskin, menemään rajoille asti. Ammattilainen liikkuu aina rajoillaan», Hannawald toteaa Urheilulehdelle.

Omien rajojen koettelu on urheilun perimmäinen tarkoitus, mutta Hannawaldin tapauksessa nämä rajat eivät koskeneet niinkään hänen fyysisen suoritus­kykynsä ylärajoja vaan sitä rajaa, joka kulki vielä siedettävän suorituskyvyn ja fyysisen heikkouden, uupumuksen, välillä.

Hän oli jo varhain hyvin armoton itseään, omaa kroppaansa kohtaan. Hän antautui täysin urheilulle, ja tätä kompromissitonta asennetta ymmärtääkseen on aluksi palattava ankarien talvien Johanngeorgenstadtiin, DDR:ään, 1970-luvulle.

Täällä, kaivosteollisuudesta elävässä pikkukaupungissa Tsekin rajalla, 800 metrin korkeudessa Erzgerbirge-vuoristossa, Hannawald syntyi marraskuussa 1974. Hän sai ensimmäiset suksensa kolme­vuotiaana ja laski innokkaasti mäkeä kotitalonsa takana.

DDR:ssä joka lapsen ominaisuudet tutkittiin siltä varalta, olisiko tällä edellytyksiä urheilijaksi jossakin lajissa. Hannawald osasi jo neljävuotiaana hiihtää hyvin, ja kun hänet testattiin päiväkodin perinpohjaisissa soveltuvuustesteissä, hän oli motoriikaltaan ja koordinaatiokyvyiltään »selvästi normin yläpuolella».

 

Lentomäet ovat mahtavimpia. Tunne on uskomaton, se on kuin oikeaa lentämistä. Sen jälkeen on kolme viikkoa kananlihalla.

Liikkumista rakastavasta Svenistä tuli kuusivuotiaana osa DDR:n urheilukoneistoa. Piirin treenikeskukseen Dynamo Johanngeorgenstadtiin valittiin 12 lupaavinta poikaa, ja harjoituksia oli heti kolmesti viikossa: hyppytreenit hallissa, juoksutreenit maastossa ja mäkitreenit.

Jo tässä iässä Hannawald erottui muista kunnianhimonsa ja rohkeutensa ansiosta. Hän otti alusta lähtien hyppäämisen hyvin tosissaan eikä suostunut häviämään edes harjoituksissa.

12-vuotiaana Hannawald voitti Spartakiadeissa ikäluokkansa DDR:n mestaruuden. Hän kuului maan suurimpiin lupauksiin niin mäkihypyssä kuin yhdistetyssä, joka oli vielä hänen päälajinsa. Ja niin hän astui 12-vuotiaana seuraavan askeleen DDR:n urheilukoneistossa: urheilukouluun Klingenthaliin. Vaikka matkaa kotoa oli vain 30 kilometriä, DDR-mallin mukaisesti Hannawald muutti asumaan koulun asuntolaan.

Harjoituksia oli yleensä kolmet päivässä. Lounaalla kaikkien piti ottaa valkoinen pilleri – historioitsijoiden mukaan nämä olivat vitamiinipillereitä – ja iltaisin kello yhdeksältä viiden hengen huoneissa vallitsi hiljaisuus.

Hannawald, kuten lähes kaikki urheilukoulun lapset, kärsi pahasta koti-ikävästä. Automatkat sunnuntai-iltaisin kotona vietetyn viikonlopun jälkeen takaisin kouluun sattuivat. Sitä ei kunnon urheilija­lupaus saanut kuitenkaan myöntää, ja niin Hannawald oppi jo varhain alistamaan tunteensa ja tarpeensa urheilun vaati­muksille.

Urheilu oli Klingenthalissa kaiken yläpuolella. Nuoria lahjakkuuksia mitattiin ja testattiin jatkuvasti, sillä heidän oli aina täytettävä tietyt tavoitteet. Arki oli rakennettu hyvin kurinalaisen, joustamattoman treeniohjelman ympärille.

Lapsuuden ja nuoruuden järjestelmällisyys ja tinkimättömyys vaikuttivat vahvasti Hannawaldin urheilijaidentiteettiin, vielä kauan DDR:n kaaduttuakin. Vapaapäivät olivat hänelle tuhlattuja päiviä. Jo teininä hän kävi viikonloppuisin pitkillä pyöräajeluilla tai juoksulenkeillä isänsä kanssa. Aikuisurallaan hän lenkkeili joka ikinen päivä vähintään 45 minuuttia, mikä piti myös hänen painonsa alhaisena.

Hannawaldia pidettiin Klingenthalissa superlahjakkuutena. Hänen riskinotto­halunsa ja oppimisnälkänsä, hänen itse­kurinsa ja ahnas, järkkymätön kunnian­himonsa olivat ominaisuuksia, jotka nostivat hänet muiden lupausten yläpuolelle.

Sekä tietysti: hänen lentotaitonsa.


»Se on pitkälti vain tunnetta. Jokainen mäkihyppääjä kehittää oman lentotunteensa. En ollut ponnistamisessa niin tehokas, huomasin sen jo varhain, joten tiesin, että minun piti kehittää lentämistä. Tehdä siitä täydellistä. Ja niin etsin lentoon sellaista herkkyyttä ja hienovaraisuutta», Hannawald selittää.

Historia puuttui kuitenkin peliin, eikä Klingenthalin superlahjakkuus noussut ikinä DDR-puvussa maailman eliittiin. Saksat yhdistyivät 1990, ja Hannawald muutti monien muiden tavoin länteen, Schwarzwaldiin Furtwangenin urheilukouluun, 16-vuotiaana.

Näitä Saksojen yhdistymisen jälkeisiä vuosia Hannawald kutsuu välivuosikseen. Hänen kehityksensä talttui, eikä ihmekään, sillä vuosiin sisältyi paljon muutoksia: muutto uuteen kouluun ja uuteen maahan, vaihto V-tyyliin, aikuistuminen ja maajoukkueeseen nousu.

Hannawald voitti talvella 1992 juniorien MM-kisoissa Vuokatissa joukkue­mäen pronssia, mutta seuraava askel osoittautui vaikeaksi. Hänen sijoituksensa maailmancupissa pyörivät vuosia 30.–50. sijan kieppeillä.

Kesällä 1997 päävalmentaja Wolfgang Steiert ilmoitti Hannawaldille, että seuraava talvi olisi hänen viimeisensä maajoukkueessa. Se oli eräänlainen helpotus jatkuvien pettymysten kanssa taistelleelle nuorukaiselle, mutta samalla myös vahva sytyke.

Sinä talvena Hannawaldin tähti syttyi. Hän otti Bischofshofenissa uransa ensimmäisen maailmancupin osakilpailuvoiton, liisi lentomäen MM-hopeaan ja nappasi Naganon joukkuekilpailussa olympia­hopeaa. Yhtäkkiä kaikki sujui.

Avain oli paino.


Ennen tätä kautta 184-senttinen Hannawald oli painanut noin 70 kiloa. Nyt hän alkoi systemaattisesti pudottaa painoaan, sillä mäkihyppypiireissä tiedettiin kyllä keveämmän lentävän kauemmaksi. Elämäkerrassaan Hannawald siteeraa suomalaisen tohtorin Mikko Virmavirran tutkimusta, jossa jokainen pudotettu kilo tarkoitti 1,7 lisämetriä hyppyyn.

Hannawald alkoi pidentää juoksulenkkejään ja laskea kaloreitaan. Hän söi aamupalaksi mysliä ja jogurttia, lounaan hän jätti usein välistä ja illalla hän söi lähinnä vihanneksia, mieluiten vasta myöhään, ettei nälkä herättänyt häntä yöllä.

»Kun näen kuvia tuolta ajalta, olin tosiaan hyvin laiha. Mutta se oli tieni, ja moni muukin näytti samanlaiselta. Silloin mäkihypyssä katsottiin paljon painoa. Minun tapauksessani paino teki eron voiton ja tappion välillä», Hannawald myöntää.

Hän kertoo lääkärin valvoneen laihdutusta. Hän liikkui jatkuvasti ohuella rajalla, jossa paino oli mahdollisimman alhainen, muttei vielä heikentänyt suoritus­kykyä.

»Lopetin jossain välissä anoreksia­huhuja vastaan taistelemisen. Tiesin, ettei minun tarvitse olla koko elämäni näin laiha. Tiesin, ettei se ollut kaikista terveintä, mutta olin ammattilainen, kuljin tieni loppuun asti.»

Hannawald pudotti painonsa aina 60 kiloon. Hän ei kuitenkaan lentänyt pelkällä höyhenenkeveydellään, vaan myös erinomaisen tekniikkansa, erityisesti lento­taitonsa avulla. Myös Saksan maajouk­kueen hyvät sukset ja huippukuntoinen lentopuku, joka sai tuolloin olla paksumpi ja leveämpi kuin nykyään, edesauttoivat menestystä.

Keveän Hannawaldin erikoisalaksi muodostuivat lentomäet. Hän voitti maailmanmestaruuden Vikersundissa vuonna 2000 ja Harrachovissa 2002.

»Lentomäet ovat mahtavimpia. Tunne on uskomaton, se on kuin oikeaa lentämistä. Sen jälkeen on kolme viikkoa kananlihalla», Hannawald kuvailee.

Hannawald myöntää, että jopa hän, kylmäpäinen riskinottaja, koki eräänlaista pelonomaista tunnetta lentomäissä.

»Ei se ihan pelkoa ole, mutta kunnioitusta. Hermostuneisuutta, kutinaa mahanpohjassa. Suurmäet ovat meille arkea, mutta lentomäistä hyppäämme vain kolmesti vuodessa. Se on kropalle ja päälle huomattavasti raskaampaa kuin tavalliset hypyt.»

Hannawaldin oma liitoennätys on 220 metriä. Kun suurmäessä mäkihyppääjän ilmalento kestää noin kuusi sekuntia, entomäessä se kestää kymmenen. Liidon korkeus voi yltää jopa kymmeneen metriin, ja hyppääjien adrenaaliarvot ovat lentomäessä nelinkertaiset normaalitasoon verrattuna – yhtä korkeat kuin ihmisillä, jotka ovat akuutissa kuolemanvaarassa.


Huimapäinen lentäjä Hannawald nousi Saksassa supertähdeksi. Ei kuitenkaan yksin, vaan yhdessä häntä kolme vuotta nuoremman Martin Schmittin kanssa. Kaksikko oli tutustunut toisiinsa jo Furtwangenin urheilukoulussa, ja vaikka he olivat kovia kilpakumppaneita sekä tyyppeinä hyvin erilaisia – Schmitt spontaanimpi ja suurpiirteisempi kuin kurinalainen Hannawald – he olivat myös hyviä ystäviä.

Hannawald ja Schmitt nousivat lähes poikabändimäiseen suosioon, eikä se syntynyt tyhjästä. 2000-luvun taitteessa suosittu tv-kanava RTL nosti mäkihypyn ohjelmistoonsa ja teki lajista entistä kiinnostavamman erityisillä kamerakulmillaan ja markkinointikoneistollaan. Hannawaldista ja Schmittistä stilisoitiin »talviurheilun Schumacherin veljekset».

Kausi 2001–02 oli huipentuma. Mäkiviikon täysosumavoitto nosti »Hannin» hypetyksen kattoon, ja sen jälkeen hän voitti vielä kultaa ja hopeaa Salt Lake Cityn olympialaisissa sekä sijoittui toiseksi maailman cupin kokonaiskilpailussa.

Samoihin aikoihin Hannawald kuitenkin jo tunsi, että jokin oli vialla. Jokin väsymys, pimeys, sai valtaa.

Hän ei olisi edes jaksanut juhlia mäkiviikon legendaarista voittoa, mutta antoi raahata itsensä mukaan juhliin. Oikeasti hän halusi vain olla yksin.

Kaksi vuotta ja neljä kuukautta Bischofshofenin legendaarisen voittohypyn jälkeen Sven Hannawald istui burn out -sairaisiin erikoistuneen yksityisklinikan puutarhassa eteläisessä Saksassa. Yksin penkillä – melkein kuin lähtölavalla.

Häntä paleli. Hänen hiuksensa lähtivät irti. Hän ei tuntenut nälkää eikä ruoka­halua. Hän ei pystynyt kunnolla ajattelemaan, ei nukkumaan, ei rauhoittumaan, ei syömään. Hän tunsi olonsa loputtoman raskaaksi ja haluttomaksi. Hän oli surullinen, epätoivoinen, sillä hän ei tiennyt, miksi oli muuttunut tällaiseksi.

Klinikan johtava lääkäri Nora Maasberg kirjoitti diagnoosinsa ylös: Vaikea depressiivinen episodi somaattisen syndrooman kera. Epätavallinen anorexia nervosa. Vahva burn out -syndrooma.

Toisin sanoen: masennusta, syömis­häiriötä, syvää fyysistä ja henkistä uupu­musta.

 

Tervehtyminen kesti noin viisi, kuusi vuotta.

Tämä tila oli tulosta vuosien kehityksestä. Täydellisyyttä tavoitteleva, tinkimätön urheilija oli ajanut itsensä fyysisesti ja psyykkisesti loppuun.

»Burn out on teema kaikille, jotka ovat täydellisyyden tavoittelijoita ja todella kunnianhimoisia. Ihminen vie itsensä oravanpyörään, haluaa tehdä itsestään aina paremman, eikä pysty jossain vaiheessa enää pitämään taukoa, vaan käy jatkuvasti kierroksilla – ja sitten kuuluu pam!» Hannawald kuvailee.

Hän vietti klinikalla yhdeksän viikkoa ja tarvitsi vuosia terapiaa. Mäkihyppyuran jatkaminen ei enää ollut mahdollista. Vielä vuosien ajan pienikin stressitekijä oli Hannawaldin kropalle hyvin vaikea käsiteltävä.

»Tervehtyminen kesti noin viisi, kuusi vuotta. Oli yllättävän vaikeaa antaa lepoa ja rauhaa kropalle, saada tempo alas. Joka tilanne, joka oli vähän hektisempi, laukaisi kehossa tiettyjä hälytyssignaaleja. Kesti kauan löytää se varmuus, että pystyy taas pitämään itsestään huolta», Hannawald selittää.

Kaksi tekijää pahensivat entisestään Hannawaldin loppuun palamista: Ensinnäkin jatkuva syömisen kontrollointi ja fyysisen uupumuksen rajalla tasapainoilu. Toiseksi se, että hän oli identiteetiltään hyvin vahvasti vain huippu-urheilija. Hän ei esimerkiksi halunnut uransa aikana tyttöystävää, vaan halusi keskittyä täysin urheiluun. Hän eli 12-vuotiaasta erossa perheestään tukahduttaen nämäkin rakkauden ja identifikaation tarpeet.


Nyt 43-vuotias Hannawald kokee olevansa jälleen tasapainossa. Hän ei ole enää yksin, vaan hänellä on vaimo ja pieni lapsi, lisäksi kouluikäinen poika edellisestä suhteesta. Hän työskentelee televisiossa mäkihypyn asiantuntijana ja hän on perustanut konsultointifirman, joka neuvoo firmoja ja yksityishenkilöitä erityisesti terveysasioissa.

»Olen oppinut pitämään huolta sopivasta rytmistä ja asettamaan oikeasti tärkeät asiat ykköseksi. Nyt voin vihdoin luoda itse oman ohjelmani. Se tuntuu mahtavalta», hän sanoo.

Kun Keski-Euroopan mäkiviikko alkaa jälleen 30. joulukuuta, legendaarinen Hannawald on paikalla. Mutta hänen kaltaisensa, langanlaihuuteen panostaneet hyppääjät, ovat kadonneet, kiitos lajin painoindeksisäännön.

Yksi asia sen sijaan on jäljellä: Hannawaldin myyttinen ennätys neljästä voitosta. Vuosien ajan se ei merkinnyt hänelle mitään, koska hän janosi aina vain lisää menestystä. Nykyään hän osaa olla saavutuksistaan ylpeä.

Korjattu kello 12.50: Hannawald ei ole enää ainoa Keski-Euroopan mäkiviikon kaikki osakilpailut samalla kertaa voittanut mäkihyppääjä.
Tilaa Urheilulehti tästä:

Urheilulehti + kausioppaat

19,90 €/2 kk * (=9,95 €/kk)

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti viikoittain kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat

* Jatkuva tilaus. Ensimmäiset 2 kk 19,90€, sen jälkeen 26,50€/2 kk.

Urheilulehti, kausioppaat ja liveottelut (Ruutu+)

13,95 €/kk

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti viikoittain kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat
  • Urheilulehtien arkistot netissä
  • Näköislehti netissä jo keskiviikkoisin
  • Ruutu+ urheilun liveottelut ja tallenteet
  • Ruutu+:n muu sisältö: viihde, leffat, lastenohjelmat, ym.
Urheilulehdessä tällä viikolla: