Urheilulehden parhaat

Tytöt kiljuivat, ja Bielefeldin diskossa soi Kirka – Pasi Rautiainen ja hänen piponsa muistetaan Saksassa yhä

Tytöt kiljuivat, ja Bielefeldin diskossa soi Kirka – Pasi Rautiainen ja hänen piponsa muistetaan Saksassa yhä

Julkaistu:

Urheilulehden parhaat
Pasi Rautiainen nousi fanien suosikiksi ja avainpelaajaksi Arminia Bielefeldissä. Pieni suomalainen taitopelaaja ihastutti harhautuksillaan sekä karismallaan ja toi Kirkan paikalliseen diskoon, mutta kärsi myös unettomuudesta ja ylilatauksesta.
Sillä hetkellä hän epäili. Päätöstään, järkeään, tulevaisuuttaan.

Pasi Rautiainen seisoi yksinkertaisesti sisustetussa ullakkoyksiössä. Hänen laukkunsa lojuivat purkamattomina lattialla ja hiki valui ohimoilla.

Oli kuuma, helteinen päivä kesällä 1982. Ullakkoasunnossa meinasi tukahtua, joten Rautiainen tarttui kattoikkunan reunaan, työnsi ja veti, muttei saanut sitä auki. Perkele.

Silloin epäilys nousi jälleen takaraivosta. Oliko tämä sittenkään oikea päätös? Tämä ahdas kämppä pienkerrostalon ullakolla – täälläkö hänen pitäisi lyödä itsensä läpi? Täällä, Braken kyläpahasta muistuttavasta kaupunginosassa, Bundesliigan selän takana?

»Missä on Stadtmitte, keskusta? Että voin mennä syömään?» Rautiainen oli kysynyt ihmeissään tukevalta, pyöreäkasvoiselta mieheltä, joukkueen huoltajalta Armin Mannilta, joka oli ajanut Range Roverillaan hänet lentokentältä asunnolle.

»Tuonne päin. Ehkä neljä kilometriä», Mann oli vastannut ja hymyillyt rohkaisevasti paksujen viiksiensä alta.

Niin Rautiainen lähti. Loputtoman tuntuiselle, helteiselle marssille keskustaan, jonne oli lopulta seitsemän kilometriä. Epäusko voimistui joka kulman takana.

Mutta hän jatkoi matkaa, ja se oli oikea päätös.

Vaikka hän ei sitä silloin, kohta 21-vuotiaana, nälkäisenä ja hikisenä marssijana vielä tiennyt, tämä siirto oli juuri se oikea. Tästä rumasta, nuhjuisesta provinssikaupungista ja pienestä, taistelufutiksen nimeen vannovasta seurasta tulisi sittenkin hänen uransa paras vaihe.

Täällä hän kasvaisi, loistaisi, juhlisi. Hänestä tulisi fanien suosikki ja kulttihahmo, joka muistettaisiin vielä vuosikymmeniä myöhemminkin.

Tämä oli Bielefeld, ja nuori Pasi Rautiainen oli valmis valloittamaan Bundesliigan.


Nyt, 34 vuotta myöhemmin, Rautiainen muistelee noita aikoja hienossa porvoolaisessa ravintolassa.

»Ensimmäisenä Bielefeldistä tulee mieleen tietty lämpö», Rautiainen sanoo.

Hänellä on päällään verkkarit ja kolmiraitakengät. Hiukset ovat tavaramerkkisesti pörrössä. Hän nostaa jalkansa toisen polven päälle ja nojautuu tuolillaan taaksepäin.

»Kaikki tämä, se epäuskoinen fiilis, Armin Mann Range Roverissa ja se kattoikkuna, miten se kaikki lähti, ja mitä siitä kuitenkin kehkeytyi. Kaikki se pamahtaa takaisin niin voimakkaasti. Kyllä kolmesta B:stä, Bayernista, Bremenistä ja Bielefeldistä, se sisäinen hymy kuuluu Bielefeldille», Rautiainen kertoo.

Syömme täytettyä porkkanasämpylää ja juomme kahvia. On iltapäivä, mutta nautimme tunteja kestävää aamupalaa, koska Rautiaisen vuorokausirytmi on keikahtanut myöhäisen kommentaattorikeikan takia.

Hän on väsynyt ja väittää ensin, ettei mielellään muistele menneitä. Mitä syvemmälle vanhoihin tarinoihin hän kuitenkin painautuu, sitä enemmän hänen silmänsä hehkuvat. Rautiainen nauttii, nauraa rehevällä tyylillään ja liikuttuukin.

»Bielefeld oli mun stadi. Se oli mahtavaa aikaa elämässä!» hän summaa.

Ja juuri siksi matkustamme muistoissa takaisin Bielefeldiin, 80-luvulle, Rautiaisen menestysvuosiin Bundesliigassa. Moni asia oli silloin erilaista kuin nyt. Stadionit, treeniolosuhteet, jalkapallobisnes ja itse peli ovat kulkeneet aika matkan 30 vuodessa.

 

Kyllä kolmesta B:stä, Bayernista, Bremenistä ja Bielefeldistä, se sisäinen hymy kuuluu Bielefeldille.

»Jotta sinä saat tämän jutun toimimaan, sinun pitää matkustaa Bielefeldiin. Radrennbahnille, jossa treenasimme, Almin stadionille, vaikka se onkin uusittu, ja Brakeen, jossa asuin», Rautiainen sanoo, vannottaa minua.

Pidän sanani. Tämä on Rautiaisen tarina, tai kuten Bielefeldissä sanotaan venytetysti: »Paasin» tarina. Kertomus huolettomasta, lahjakkaasta nuorukaisesta ja 80-luvun huippufutiksesta.

Aloitamme Almin stadionilta, jonka nimi on nykyisin Schuco Arena. On kohmeinen marraskuinen perjantai. Ihmiset sinimustissa kaulaliinoissaan hörppivät olutta ja nauravat, jonot eteläisellä portilla matelevat eteenpäin.

Samanlaista oli ennenkin: Arminia veti ihmisiä. Pelipäivän näki kaupungilla, ja otteluihin tuli silloin kuten tänäänkin keskimäärin 16 000 katsojaa.

»Jos Pasi olisi täällä tänään, olisin paljon vähemmän hermostunut», Lothar Buskus heittää ja nauraa pitkinä roikkuvien, harmaiden viiksiensä alta.

Siinä naurussa on kaipuuta.

»Pasi olisi supertähti nykyjoukkueessa. Nykyinen ryhmä on ainakin yhden tason huonompi kuin vuoden 1982 ryhmä. Se oli todella hieno joukkue», Peter Brinkhoff, seuralle nykyään kuvaajana työskentelevä pitkäaikainen fani sanoo.

Istumme stadionin kuuluttajankopissa. Alkamassa on 2. Bundesliigan ottelu Bielefeldin ja Heidenheimin välillä. Buskus, kapeakasvoinen, iän jo haurastama stadionkuuluttaja, tarttuu mikrofoniin ja huutaa kentälle hölkkäävien maalivahtien nimet:

»Wolfgang Hesllll! Ja Daniel Davarrrrriiii!»

Buskus oli stadionkuuluttaja ja Rautiaisen ystävä jo 80-luvulla. Brinkhoff puolestaan seisoi silloin teinipoikana Almin eteläpäädyssä, fanaattisimpien kannattajien joukossa. Hän muistaa vielä elävästi sen, kuinka lähellä pelaajat olivat:

»Pelaajat tulivat kentälle pitkin käytävää, joka kulki katsomon läpi. He olivat kosketusetäisyydellä. Me karjuimme loukkauksia vastustajien kasvoille, mutta katumme tytöt kiljuivat: Paasii! Paasii! Hän erottui sulokasvoineen ja kiharahiuksineen muista pelaajista, jotka olivat sellaisia luunsärkijöitä. Pasi oli tyttöjen suosikki», Brinkhoff kertoo hymyillen.

Kivenheiton päässä stadionista kasvaneelle Brinkhoffille nuo vuodet ovat jääneet syvälle sydämeen. Hän oli nuori, ja hänen oma seuransa pelasi parasta jalkapalloa koskaan.

Arminia sijoittui keväällä 1983 kahdeksanneksi, seuraavana keväänä samoin. Tuo 1980-luvun alkupuoli, Rautiaisen vuodet sinivalkomustissa, oli seurahistorian menestyksekkäin ajanjakso.


Perustan menestykselle loi kesällä 1982 ohjat ottanut – Rautiaisenkin hankkinut – valmentaja Horst Köppel. Vasta 34-vuotias luotsi peluutti Arminiaa rohkeasti, hyökkäävästi ja liikkuvasti, suorastaan modernisti aikana, jolloin miesvartiointi ja puolustusvoittoisuus hallitsivat Bundesliigaa.

Se oli uutta teollisuuskaupungin pikkuseurassa, jossa pelikäsitys oli vuosikausia perustunut altavastaaja-puunhakkaaja-asenteelle.

»Nykyisin Köppeliä kutsuttaisiin konseptivalmentajaksi. Hänellä oli hienostunut idea, miten pelata jalkapalloa», Brinkhoff muistelee.

»Köppel ajatteli aika modernisti», Rautiainenkin myöntää.

»Vaihdettiin paljon paikkaa, pelattiin nopeita syöttöyhdistelmiä, tultiin pelattavaksi, kosketus ja taas mentiin. Voimakas laitapelaaminen oli meille ominaista, ja tempo oli kova.»

Joukkueessa oli taitavia pelaajia, kuten Rautiainen, Ewald Lienen ja Frank Pagelsdorf, tosin myös viikatepuolustajia tyyliin Detlef Schnier ja Dirk Hupe. Tuohon aikaan puolustajilta ei välttämättä odotettu suuria pallollisia kykyjä, vaan heidän tehtävänsä oli ennen kaikkea estää hyökkääjää. Tämän seurauksena taitopelaajia, kuten Rautiaista, rapattiin varsin surutta, eikä kortteja saanut yhtä helposti kuin nyt.

Arminian systeeminä oli yleensä 4–3–3, jossa vikkelä Rautiainen pelasi oikeana laitahyökkääjänä, hyvä driblaaja Lienen vasemmalla ja keskellä vaistokärki Gregor Grillemeier. Kasipaikalla pelanneen Pagelsdorfin kanssa suomalaisen ajatukset osuivat erityisen hyvin yhteen. He järjestivät useita maaleja yhteisnousuillaan.

»Minulla on sellainen tunne, että kanssani oli kivaa pelata futista. Liikutin palloa nopeasti, vähillä kosketuksilla. Välillä ihmeteltiinkin, miksi aina syötän, miksen mene enemmän itse. Ja luulen, että Bielefeldissä yritinkin mennä enemmän itse ohi, saada jalan vapaaksi ja päästä keskittämään Grillelle», Rautiainen muistelee.

Joukkueen rohkea pelitapa viihdytti, vaikka myös omissa kolisi peräti 71 kertaa 34 ottelussa. Tuohon aikaan tosin myös Bundesliigan parhaat joukkueet päästivät keskimäärin maalin per peli, sillä kompaktius ei ollut avainsana kuten nykyään.

Arminian hengästyttävä pelityyli sai kotiyleisön haltioitumaan. Tunnelma Almilla kohosi todella intensiiviseksi, sillä stadion oli yksi harvoista juoksuradattomista, nelikulmaisista futispyhätöistä tuohon aikaan. Katsojat seisoivat tiiviinä massoina aivan kentän laidalla.


»Seuran charmi rakentui tästä kaikesta: Almin ahtaudesta, tiiviistä tunnelmasta ja kannattajien fanaattisuudesta. Ja seuran underdog-asemasta - täällä juhlittiin osumia vastustajan sääriin», Brinkhoff selittää.

Rastapäinen valokuvaaja viittilöi ympäriinsä kertoessaan. Nyt kaikki on uusittu. Legendaarinen Alm purettiin, ja uusi stadion kuppi-istuimineen, katosrakenteineen, VIP-ravintoloineen ja muine mukavuuksineen kohosi sen tilalle. Brinkhoff yrittää kuitenkin saada toimittajan näkemään ajan taakse:

»Silloin katsomot olivat puusta ja 25 000 katsojasta suurin osa seisoi. Faneilla oli tapanaan tömisyttää jalkojaan kannustukseksi, ja siitä syntyi valtava melu, kun kengät hakkasivat puulankkuja. Tuntui kuin koko katsomo olisi romahtamaisillaan», Brinkhoff kuvailee.

»Ne olivat hienoimmat vuodet», sanoo Buskus, stadionkuuluttaja.

»Ja Pasia rakastettiin. Hän oli niin sympaattinen, säteili avoimuutta ja sydämellisyyttä. Ja hänen pelityylinsä! Hän oli niin taitava, pelintekijämme, joka veti myös kaikki erikoistilanteet. Sellainen luova tyyppi, jolla oli karismaa.»



Nuo taidot ja aurinkoisen karismansa Rautiainen omaksui lapsuudessaan Helsingin Pihlajamäessä. Hän oli vilkas lapsi, joka vietti kaiken aikansa pihapeleissä, treenasi paljon yksinään ja rakasti Kevin Keegania.

Ensimmäinen askel oli läpimurto HJK:n edustusjoukkueeseen 16-vuotiaana. Sen jälkeen superlahjakkuus debytoi Suomen A-maajoukkueessa 17-kesäisenä, historian nuorimpana.

Euroopassa herättiin. Kun Uli Hoeness soitti vuonna 1979, Rautiainen ei kuitenkaan uskonut, että langan toisessa päässä olisi Bayernin manageri.

»Sanoin jotain, että if you are Uli Hoeness, then I am Urho Kekkonen. Käskin Ulin soittaa myöhemmin, koska isä ei ollut juuri kotona, Rautiainen virnistää.

Silloin Rautiaisten lankapuhelimeen soittivat myös Leo Beenhakker Ajaxista ja Erich Ribbeck Kaiserslauternista. Djurgårdenin edustajat istuivat jo olohuoneen sohvallakin, mutta lopulta isä ja poika päättivät kokeilla Bayern-korttia.

»Halusin vain mennä katsomaan tasoni», Rautiainen selittää nyt.

»Ei siinä mitään suurta suunnitelmaa ollut, olin niin huoleton, ajattelin vain käydä potkimassa Munchenissä.»

Heti lentokentällä Hoeness, heiveröisen suomalaisen lapsenkasvoista hämmästyneenä, heitti Rautiaisen isälle Pentille, ettei seura etsi vahvistuksia B-junioreihin. Vitsi jäi vitsiksi, sillä HJK:n putkiverkkareissa testitreenit vetänyt Rautiainen vakuutti taidollaan, pelisilmällään ja lyhytsyöttöpelillään.

18-vuotias, 171-senttinen, HJK:ssa 49 mestaruussarjaottelua pelannut tekniikkataituri siirtyi Muncheniin vuonna 1980. Se oli yksi suomalaisen futishistorian hienoimmista siirroista.

Siirto oli suuri saavutus jo siksikin, että 80-luvulla bundesliigajoukkueet saivat pitää riveissään korkeintaan kolmea ulkomaalaispelaajaa, joista vain kaksi sai pelata ottelua kohti. Eurooppaan ei tuolloin noin vain lähdetty.


Läpimurto kivikovassa Bayernissa ei kuitenkaan onnistunut. Valmentaja, etäinen ja konservatiivinen Pál Csernai, luotti keltanokkia enemmän konkareihin. Kilpailu Karl-Heinz Rummeniggen, Paul Breitnerin ja Dieter Hoenessin kanssa oli kovaa.

Niinpä Rautiainen pelasi vain yhden pelin, ja hänet lainattiin talvella pienempään Werderiin, jossa vastaanotto oli täysin erilainen. Hänestä tuli valmentaja Otto Rehhagelin suojatti.

Rehhagelin legendaariset 14 vuotta Werderin valmentajana alkoivat juuri tuolloin vuonna 1981. Erinomainen ihmistuntija vaistosi nuoren, arkielämän rutiineissa epävarman suomalaisen tarvitsevan isällisyyttä. Hän saattoi kutsua Rautiaisen spontaanisti kaupunkiin kahville ja kakulle, antaa hyväntahtoisia neuvoja sanomalehden ja kahvikupin yli.

Huomio teki hyvää, ja nyt Rautiainen teki läpimurtonsa. Hän pelasi kaudella 1981–82 yhteensä 26 Bundesliigan ottelua, tosin vain neljästi avauksessa.

Silloin puhelin soi taas.

Tällä kertaa Rautiainen ei väittänyt olevansa Kekkonen, vaan hän kuunteli: Horst Köppel halusi hänet Bielefeldiin.

»Tunsin jo sen puhelun aikana tiettyä lämpöä, sitä, että tuo valmentaja diggaa tyylistäni», Rautiainen muistelee.

»Köppel minut vakuutti siirtymään. Hän sanoi, että Pasi, olen nähnyt sinun pelaavan. Laitat pallon liikkeelle ja pysyt itse paljon liikkeellä. Olet juuri sellainen, mitä haluan.»

 

Ja jumaleiska Otto nappasi kiinni siitä tohtorista ja talutti sen ulos. Seisoin ovella kuin tinasotilas.

Valmentaja Köppel, nyt 68-vuotias ja hieman pyöristynyt aktiivipäivistään, vahvistaa Urheilusanomille, että Rautiaisen pelitapa teki häneen vaikutuksen.

»Näin Pasin jossain Werderin pelissä ja sanoin heti, että meidän täytyy yrittää saada hänet. Ihmettelin, että Werder luopui hänestä», Köppel muistelee myöhäiskesäisessä, aurinkoisessa puutarhassaan Mönchengladbachissa.

»Ensimmäisenä Pasista tulee mieleen hänen tekniikkansa. Hän oli taitava driblaaja, nopea ensimmäisissä askelissaan, ja hän saattoi sekoittaa puolustukset. Hän oli minulle absoluuttinen runkopelaaja ja Bielefeldin tasoiselle seuralle erittäin hyvä pelaaja.»

Paitsi pelaajana, Köppel piti suomalaisesta myös ihmisenä, se käy nopeasti ilmi. Hänen sanansa tuoksuvat kuin ruusut hänen pihallaan:

»Pasi oli aina hyvällä tuulella. Sellainen nuori jätkä, joka nauroi paljon ja oli kaikille ystävällinen. Hän oli valmentajalle helppo pelaaja. Hän osasi kuunnella eikä ikinä valittanut», Köppel kuvailee.

Valmentajakonkari muistelee siirtosumman osuneen jonnekin 300 000 ja 400 000 D-markan välimaastoon. Tuon ajan vuosipalkat Bundesliigassa liikkuivat noin 200 000:sta 400 000 D-markkaan, minkä lisäksi jotkut pelaajat tekivät sivubisneksiäkin, kuten myivät autoja tai leikkasivat hiuksia, kuten Arminian riveissä ollut parturi-keskikenttämies Helmut Schröder.


Pelaajat eivät 80-luvulla siirtyneet seurasta toiseen yhtä tiheään kuin nykyään, koska seuralla ei ollut tarvetta rahastaa heillä ennen sopimuksen päättymistä. Pelaajat kuuluivat näet seuralle vielä sopimuspaperin umpeuduttuakin.

Werder kuitenkin suostui myymään Rautiaisen Arminiaan. Siirto oli jo sovittu, mutta se kävi yllättävän dramaattiseksi eräässä stuttgartilaisessa hotellissa.

Syypää draamaan oli Bielefeldin urheilutoimenjohtaja, tohtori Norbert Muller. Hänellä oli kauhea kiire saada Rautiaisen allekirjoitus sopimuspaperiin, joten hän ilmestyi Werderin hotellille Stuttgartissa kauden viimeisen pelipäivän aamuna.

Nuori suomalainen ei ollut hyvä sanomaan ei. Hän aavisti joutuvansa ongelmiin, mutta suostui lopulta salaiseen allekirjoituskuvioon ja livahti Mullerin kanssa huoneeseensa aamupalan jälkeen.

Werderin valmentaja Otto Rehhagel haistoi kuitenkin palaneen käryä.

»Silloin ovelta kuului hirveä koputus ja Oton ääni: Paaaasiii! Tiesin, että tämä on tuhoa. Avasin oven, seisoin siinä portsarina, kun Otto tuli sisään kuin leijona. Otto käveli Mullerin luo. Hän pakkasi kauhealla kiireellä papereitaan salkkuun. Was machen Sie hier in Pasis Zimmer? Ja jumaleiska Otto nappasi kiinni siitä tohtorista ja talutti sen ulos. Seisoin ovella kuin tinasotilas», Rautiainen nauraa hersyvästi.

Tuolla hetkellä nuorukaista ei kuitenkaan naurattanut. Hän pelkäsi ankaraa puhuttelua ja joutuvansa hyllytetyksi viimeisestä pelistään Werderin paidassa.

Joukkuepalaverissa puolilta päivin Rehhagel kuitenkin armahti suojattiaan.

»Otto sanoi kaikkien edessä, että Pasi, vika ei ole teidän, mutta näin ei toimita. Hän puhdisti minut ja pisti vielä kentälle. Taisin järkätä kaksi viimeistä maalia siinä pelissä», Rautiainen muistelee.

Allekirjoituskin onnistui lopulta, seuraavana päivänä Bremenissä.


Rautiaisen arkinen työpaikka Bielefeldissä vuosina 1982–86 oli Radrennbahn eli pyöräilystadion. Tämä erikoista Steherrennen-pyöräilyä varten 1950-luvulla rakennettu betonikaarteinen velodromi piti sisällään alimittaisen, soikionmuotoisen nurmikentän. Se kenttä oli Arminian harjoituskeskus.

Kävelen kentälle samaa reittiä kuin Rautiainen reilut 30 vuotta aikaisemmin eli jyrkän, asfalttisen tunnelin kautta. Tunneli laskeutuu betoniradan alitse ja nousee toisella puolella takaisin nurmen tasolle. Tässä liukkaassa asfalttitunnelissa pelaajat joutuivat nappulakengillään luistelemaan ja lensivät kerran jos toisenkin takalistolleen.

Nurmi vihertää kentällä yhä, muttei enää futaajia varten. Nyt siinä treenaavat amerikkalaisen jalkapallon pelaajat, ja rapistunutta betonirataa kiertävät yhä joskus pyöräilijät. Puiset penkit radan yläpuolella mädäntyvät hiljalleen. Ennen niillä istui kymmeniä eläkeläisiä seuraamassa Arminian harjoituksia.

Jo nämä erikoiset treeniolosuhteet olivat osoitus siitä, että Arminia Bielefeld kuului 80-luvun Bundesliigan vaatimattomimpiin seuroihin. Liigan leveään kärkiryhmään kuuluivat tuolloin ainakin Bayern Munchen, HSV ja Borussia Mönchengladbach.

Rautiaiselle, joka oli kokenut jo Bayernin ammattimaisen Säbener Strassen, Bielefeldin alimittainen treenikenttä ja kolkot kopit olivat pieni shokki.

Ahtaaseen, tuskin kaksi metriä leveään pukukoppiin tunki kymmenisen pelaajaa. Ikkunaa ei ollut, vain puiset penkkirivit kiersivät – ja kiertävät yhä – kopin seiniä.

Hierojalla oli oma pieni huoneensa ja huoltaja Mannin ripustamat treenipyykit riippuivat heti ovensuussa. Käytävän perällä oli suihkuhuone, jonka luksuksena oli pieni, noin kuutiometrin kokoinen palautumisallas.

Tuossa palautumisaltaassa Rautiainenkin joskus uitti jalkojaan, mutta välillä altaan valtasivat myös pyöräilystadionin viereen saapuneen sirkuksen romaninaiset. He pesivät pyykkejään Arminian palautumisaltaassa – nyky-Bundesliigassa tuskin kuviteltavissa!

Tänään, vuonna 2016, suojeltu rakennus elää yhä menneisyydessä. Pukukopin naulakkolautaan on kaiverrettu nimikirjaimet WK: se oli Wolfgang Kneibin, Arminian pitkäaikaisen maalivahdin, istumapaikka. Hänen viereisensä naulakko kuului Rautiaiselle, jonka toisella puolella istui Ronald Borchers, Frankfurtista saapunut isokokoinen keskikenttämies.


»Ja se saamarin föönauskulttuuri!» Rautiainen muistelee.

»Enhän minä föönannut tukkaani ikinä! Muut siinä vieressä puhaltelivat kutrejaan, Ronny heitteli geelejä ja kasvorasvoja. Rehhagel käski jo Bremenissä käyttämään fööniä, ettei tule flunssaa. Mutta kyllä minä vain vedin pipon päähän.»

Pipo ja Pasi. Juuri tämän yhdistelmän muistaa hyvin myös Gregor Grillemeier, vuosina 1982–84 Rautiaisen rinnalla pelannut keskushyökkääjä.

»Pasi puettuna villamyssyyn: se on ensimmäinen kuva, joka hänestä tulee mieleen. Hänellä oli aina pipo päässä ja paksu takki päällä. Sinänsä hassua, koska hän ajoi avoautoa», nykyään urheiluvälinekauppaa pitävä Grillemeier naurahtaa puhelimessa.

Keskushyökkääjä Grillemeier oli yksi Rautiaisen parhaista kavereista joukkueessa. Pelimatkoilla he olivat aina huonekavereita.

»Me tulimme hyvin toimeen yhdessä, olimme samalla aaltopituudella. Ylipäätään joukkueessa Pasista tykättiin, ja hän heitti läppää niin kuin muutkin. Hän osasi hyvin saksaa ja oli aina hyvällä tuulella», Grillemeier muistelee.


Rautiaisen ensimmäinen kausi Bielefeldissä alkoi unelmanomaisesti kolmella voitolla. Arminia johti Bundesliigaa, ensimmäistä kertaa historiassaan.

Kauden avausottelussa Leverkusenissa suomalainen oli sankari – mutta se suomalainen ei ollut Pasi Rautiainen.

»Olli otti ekassa pelissä pilkun kiinni ja voitimme 1–0. Se oli hieno alku Okalle», Rautiainen muistelee

Hän tarkoittaa Olli Isoahoa, maalivahtia, joka pelasi Arminiassa kauden 1982–83.

Tuohon aikaan Bundesliigaan etsittiin vahvistuksia usein Pohjoismaista, koska pelaajat siellä olivat hyviä, kurinalaisia ja lisäksi halpoja. Rautaesiripun takaa pelaajia ei juuri haettu eikä kalliita italialaisia tai espanjalaisiakaan.

Isoahon startti oli unelmanomainen, mutta oikealla laidalla viilettänyt Rautiainen ei ollut tyytyväinen ensimmäiseen Arminia-komennukseensa. Hän joutui vaihtoonkin.

»Ei se lähtenyt heti lentoon. Mutta seuraavalla viikolla treeneissä Köppel otti minut vähän sivuun ja sanoi, että hän hankki minut pelityylini takia. Että jännitys pois, jatkat samalla tavalla», Rautiainen kertoo.

»Nuo ovat nuorelle pelaajalle elämääkin tärkeämpiä asioita!»

Valmentajan luottamus auttoi jälleen nuorta Rautiaista. Hänen pelinsä alkoi sujua paremmin, samoin koko joukkueen, ja piskuinen Arminia roikkui jääräpäisesti liigan yläkastissa.

Marraskuussa 1982 sinivalkomustien tasavahvan syksyn katkaisi kuitenkin Bundesliigan historiaan jäänyt peli, »mieletön tapahtuma», kuten Rautiainen kuvailee: Bielefeld hävisi Dortmundissa 1–11, vaikka tauolla ottelu oli vielä tasalukemissa 1–1.

 

Pasi tutustutti minut vodka lemoniin sekä suomalaislajeihin hiihtoon ja mäkihyppyyn.

Rautiainen puuttui ottelusta, samoin kuin Lienen ja libero Horst Wohlers, kolme tärkeää runkopelaajaa, jotka saivat flunssaviruksen edellisiltana hotellilla. Tuohon aikaan pelaajaringit eivät olleet kovin leveitä, joten tärkeän trion menetys tuntui. Ja niin kuumeinen Rautiainen seurasi peliä radiosta kotisohvallaan vällyjen alla – tuohon aikaan Bundesliigan pelejä ei televisioitu suorana.

»Makasin siinä horkassa ja ajattelin, voiko tämä olla totta. Maali Dortmundissa, radiossa huudettiin jatkuvasti. 2–1 Burgsmuller, 3–1 Abramczik, 4–1, 5–1, 6–1... Ja me johdettiin sitä peliä!» Rautiainen kertoo yhä epäuskoisena.

Shokkilukemat eivät kuitenkaan heilauttaneet Köppelin ryhmää, vaikka lehdistössä joukkue ja varsinkin maalivahti Isoaho revittiin palasiksi. Seuraavana viikonloppuna Arminia otti moraalisesti hyvin tärkeän voiton.

»Meillä oli Schalke vastassa kotona, kaatosade ja tupa täynnä. Voitettiin se peli 3–2, ja minä, 171 senttiä, tein kaksi päämaalia jostain puolustajien väleistä. Se oli hemmetin tärkeä voitto!» Rautiainen muistelee.

Kauden kohokohtiin kuului myös sarjajohtaja HSV:n lyöminen maaliskuussa 1983. Hampurilaisjoukkue, jota tähdittivät pelintekijä Felix Magath ja kaapinkokoinen kärki Horst Hrubesch, oli hallitseva Bundesliigan mestari. Tuona keväänä HSV voitti myös Euroopan cupin, silloisen Mestarien liigan.

Bielefeld oli kuitenkin päättänyt näyttää tähdille. Almin stadion pursuili ihmismassasta, liputta jääneet fanit kiipesivät puihin katsomon takana. Se kannatti: Grillemeier vei ensimmäisellä jaksolla Arminian 1–0-johtoon, eikä HSV saanut painostuksesta huolimatta tasoitusta.

Peli ratkesi vasta 86. minuutilla, kun Rautiainen sai pystysyötön vasemmalle laidalle. Hän ohitti puolustajan taitavalla ulkosyrjävippauksella ja ajoi rangaistusalueelle kohti liberoa. Hän viivytteli ja siirsi oikea-aikaisesti pallon tilanteeseen ryntäävälle Pagelsdorfille, joka pääsi täysin vapaasti sijoittamaan sen alanurkkaan. Alm räjähti, ihmiset hyppivät kentälle – Arminia voitti 2–0.

Tuollaisten hienojen voittojen jälkeen Arminian pelaajat lähtivät juhlimaan. Paikka oli aina sama: suosittu disko Dixi Bielefeldin vanhan kaupungin laidalla.

Tuohon aikaan, ennen kännyköitä ja sosiaalista mediaa, Bundesliigan pelaajat saattoivat elää varsin tavallisesti, käydä kahviloissa, elokuvissa tai diskoissa. Heillä ei ollut vielä niin korostettua tähtistatusta, eikä heiltä vaadittu absoluuttista ammattimaisuutta kuten nykyään. Lisäksi sunnuntait olivat yleensä treenivapaita.


»Ensimmäisellä kerralla Dixissä minulta kysyttiin paperit!» Rautiainen naurahtaa ja kertoo, ettei ikinä oppinut juomaan olutta, vaikka Saksassa kauan asuikin.

Hän juhli näinä iltoina yhtä intohimoisesti kuin pelasikin, usein aamunkoittoon asti. Hän ystävystyi Dixin dj:n, stadionkuuluttajanakin toimivan Lothar Buskusin kanssa ja toi tälle Suomesta Kirkaa ja Vicky Rostia. Aamuyön tunteina bielefeldiläisen diskon kajareista tulvi Hengaillaan ja Vicky Rostin ruosteinen ääni.

»Illan mittaan väki väheni. Ensin oli enää kahdeksan pelaajaa jäljellä, sitten viisi, sitten kolme – ja sitten Pasi. Lähdimme usein vielä jatkoille johonkin yöklubiin», Buskus kertoo.

»Pasi tutustutti minut vodka lemoniin sekä suomalaislajeihin hiihtoon ja mäkihyppyyn. Sunnuntaiaamuisin istuimme väsyneenä television ääressä ja katsoimme hiihto- ja mäkihyppykisoja.»

Valmentajat sallivat pelaajien satunnaisen biletyksen, sen Köppelkin muistaa.

»Kyllä Pasi varmasti joskus juhli, saattoi juoda muutakin kuin Coca-colaa. Ja kyllä minä sen sallin. Olin itse tarpeeksi kauan pelaaja tietääkseni, että elämässä on muitakin puolia. Elämästä pitää myös nauttia», Köppel kertoo Urheilusanomille.

Myös Rautiainen muistelee valmentajien suhtautuneen huumorilla pitkäksi venyneisiin disko-iltoihin.

»Kerran kakkoskoutsi Gerd Roggensack kysyi minulta maanantain treeneissä, että ”Pasi, pelkäätkö pimeää?” Olin, että miten niin. Koska tulet kotiin vasta aamulla. Olin, että alles klar», Rautiainen muistelee hymyillen.


Köppel lähti Bielefeldistä kesällä 1983, kun hän sai kutsun Saksan maajoukkueen valmentajarinkiin. Tilalle tuli Karl-Heinz Feldkamp, etäinen valmentaja, jonka kanssa Rautiaisella oli aluksi ongelmia.

Feldkamp istutti suomalaisen penkille kauden ensimmäisessä ottelussa Kölnissä, samoin toisessa, kotipelissä Bayernia vastaan. Fanit Almilla olivat tyrmistyneitä, varsinkin kun Bayern meni johtoon.

»Jengi alkoi huutaa minua kentälle. Feldkamp halusi kuitenkin näyttää valtansa eikä pannut minua kehiin. Olin tietysti pettynyt», Rautiainen muistelee.

Taustalla oli lopulta väärinkäsitys. Feldkamp oli tulkinnut jonkin Rautiaisen kädenheilautuksen kritiikiksi itseään kohtaan ja hyllyttänyt mielessään suomalaisen. Kului useita viikkoja ennen kuin valmentaja kutsui Rautiaisen puhumaan asiasta.

Toki etäisiä koutseja on nykyäänkin, mutta kommunikaation lisääntyminen ja hierarkian madaltuminen ovat varmasti yleisiä muutoksia valmennuskulttuurissa. Myös treeniarki ja pelaajien elintavat ovat muuttuneet.

»Ei me varmaan mitään ihan väärin tehty, mutta enemmän olisin kaivannut pelipaikkakohtaista harjoittelua», Rautiainen tuumii.

»Ero oli myös se, ettei silloin ymmärretty vielä oikein mitään nesteiden ja ravinnon merkityksestä. Huoltajalta jouduimme kesähelteelläkin kerjäämään c-vitamiiniporejuomaa. Vettäkään ei oikein osattu juoda. Muistan aina, kuinka suu oli niin kuiva!»

Olutkulttuurin Saksassa joukkueen sääntöihin kuului, että hotelli-illallisella ennen pelipäivää sai ottaa kaksi olutta – ja kolmannen mukaan huoneeseen. Rautiainen ei tätä tehnyt, eikä hän muutenkaan pystynyt kunnolla syömään ennen peliä.

»Se oli varmaan jännitys tai vatsahapot, en tiedä, mutta jonkun olisi pitänyt pakottaa minut syömään myslit ja muut kunnon tankkaukset. Join vain kahvia ja söin jonkun sämpylän. Se jännite, se imu, se oli kova stressi minulle», Rautiainen muistelee.

Jalkapallohulluuden ja intohimoisuuden kääntöpuoli oli jonkinmoinen ylilataustila, joka sai Rautiaisesta otteen. Hän sai tuskin nukuttua.

»Mitä muuttaisin, jos voisin: ilman muuta ottaisin itselleni mentaalipuolen valmentajan, että oppisin rentoutumaan kunnolla. Menisin sanomaan valmentajalle, että olen huono nukkuja, saisinko oman huoneen. Mutta silloin oli 80-luku, et voinut sanoa mitään tai olit Weichei, pehmo. Et voinut antaa muille mitään hyökkäyspinta-alaa.»


Suomalainen ei tarjonnut hyökkäyspintaa, sen sijaan hän teki vaikutuksen helposti lähestyttävänä, tähtielkeitä kaihtavana ihmisenä.

»Hän oli sonnyboy, symppis, josta kaikki tykkäsivät», Friedhelm Koch sanoo brakelaisen huoltoaseman toimistohuoneessa.

Nyt seitsenkymppinen Koch ja hänen vaimonsa Christa, harmaantunut yrittäjäpariskunta, ystävystyivät vuonna 1982 Rautiaisen ja tämän tyttöystävän Päivin kanssa, kun suomalaiset kävivät heidän asemallaan tankkaamassa autoaan.

Siinä missä nykyfutaajilla on ympärillään seuran tukiverkosto, avustajia ja eksperttejä jokaiseen arkiseen ja urheilulliseen asiaan, 80-luvulla pelaaja oli aika yksin.

Verkot piti luoda itse, ja niinpä Kocheista tuli tyttöystävän rinnalla tukiverkko Rautiaiselle, aina vain palloa potkineelle nuorukaiselle, joka ei osannut kokata eikä »edes sänkyä pedata», kuten hän itse myöntää.

Myös Peter Schmidt, pyöreäkasvoinen ja lämpimästi hymyilevä matkatoimiston pitäjä Jöllenbeckin kaupunginosassa, ystävystyi Rautiaisen kanssa. Hänkin piti vähän huolta nuoremmasta kaveristaan, mitä Rautiaisen isä Pentti häneltä kerran pyysikin.

Hyväntahtoinen Rautiainen oli nimittäin menettänyt rahaa, luottanut katteettomiin lupauksiin. Jo tuolloin rahaa haistavia hännystelijöitä liikkui jalkapalloilijoiden ympärillä.

»Ehkä Pasi oli vähän liian hyvä ihmisille. Mutta autoin häntä mielelläni. Jos jotain ongelmaa tuli, hän tuli minun luokseni», Schmidt muistelee.

»Häntä on vain rakastettava! En voi kuvitella hauskempaa ihmistä. Hän oli bunter Hund, värikäs tyyppi, joka ajeli pyörällä pipo päässä kylän läpi ja morjesti kaikkia.»

Matkatoimistonsa tiskin takana istuvan Schmidtin pitää pohtia, mitä tarinoita hän uskaltaa kertoa toimittajalle. Voiko vaikka siitä puhua, kun Rautiainen suuttui hävittyään siskolleen biljardissa ja kaatoi koko biljardipöydän?

»Pasi ei ole hyvä häviäjä. Ei tosin hänen siskonsa Juttakaan», Schmidt naurahtaa.

Rautiainen muutti tyttöystävänsä Päivin – nykyisen vaimonsa – kanssa ahtaasta Braken ullakkokämpästä mukavampaan asuntoon Jöllenbeckiin, lähelle Schmidtejä. Muutto sattui kuitenkin juuri samaan aikaan, kun Arminia oli talvileirillä Algarvessa, joten Päivin piti hoitaa koko homma. Kun Rautiainen sitten palasi Bielefeldiin iltamyöhällä, hän ei muistanutkaan uutta osoitettaan, eikä tuohon aikaan ollut kännyköitä.

Schmidtiä naurattaa yhä, kun hän kertoo, kuinka naapurit epäilivät jonkun puliukon nukkuvan hänen autotallinsa edessä. Hän oli hääjuhlia viettämässä eikä kotona. Yösijaa vailla ollut Rautiainen oli lopulta asettanut pelikassinsa Schmidtien autotallin eteen ja nukkunut sen päällä.

»Tyypillistä Pasia – spontaania ja vähän kaoottista», Schmidt heittää.

Ystävyys Schmidtin ja Rautiaisen välillä on säilynyt tiiviinä. He soittelevat säännöllisesti, ja suomalainen käy ainakin kerran vuodessa Saksassa.

»Saksa on yhä kuin toinen kotimaani», Rautiainen sanoo.

»Ajattele, että löysin yhteyden ihmisiin Saksassa paljon enemmän kuin Suomessa, omassa seurassani HJK:ssa.»

Tuo yhteys syntyi ennen kaikkea kentällä, suomalaisen mukaansatempaavan pelitavan kautta. Rautiainen sytytti fanit pallonkäsittelytaidollaan, mutta myös kovalla juoksutyöllään. Hän oli taistelija ja taiteilija yhdessä persoonassa.

Schmidtkin muistelee, kuinka hämmästynyt hän oli seuran satavuotisjuhlilla 2005. Vaikka juhliin saapui nimekkäitä Saksan ex-maajoukkuepelaajia, heitäkin enemmän fanit huusivat Pasia. Hänen pörröpäänsä ja ilkikurinen hymynsä muistetaan Bielefeldissä yhä.


Rautiaisen hampaankoloon ei Bielefeldistä jäänyt mitään, paitsi ehkä se, ettei hänen annettu kesällä 1985 siirtyä isompaan seuraan.

Suomalainen oli juuri pelannut uransa parhaan kauden, iskenyt sinivalkomustille kahdeksan maaliakin, ja kyselyitä tuli Hampurista ja Dusseldorfista. Arminia kuitenkin torjui kaiken, sillä seura oli Rautiaisen erinomaisista esityksistä huolimatta pudonnut kakkoseen liigakarsinnan kautta ja halusi nyt koota iskukykyisen ryhmän Bundesliiga-paluuta varten.

»Se oli kova isku vyön alle. Pelasin niin saamarin hyvän vuoden, ja sen jälkeen olisi pitänyt tapahtua se vaihto. Mutta olin naimisissa Bielefeldin kanssa, neuvottelut muiden seurojen kanssa eivät edenneet mihinkään. Se tunne, kun kesällä aloitettiin taas treenaaminen, ja edessä oli kakkosta. Se oli maailmanloppu», Rautiainen myöntää.

Viimeisellä Bielefeld-kaudellaan Rautiainen oli yhä avainpelaaja. Keväällä 1986 hän kuitenkin lähti seurasta – armeijaan. Isänmaallisena ihmisenä hän koki, että asepalvelus oli suoritettava.

»Vielä armeijan harmaista tulin kuitenkin pelaamaan pari peliä, suoraan marsseilta avauskokoonpanoon. Aivan käsittämätöntä!» Rautiainen muistelee.

Armeija kävi kuitenkin kohtalokkaaksi, sillä siellä Rautiaisen akillesjänne alkoi oireilla. Hän joutui leikkaukseen, ja sopimus Bielefeldissä katkesi.

Toivuttuaan hän pelasi lyhyesti Locarnossa Sveitsissä ja siirtyi sitten Wattenscheidiin, kunnianhimoiseen seuraan 2. Bundesliigassa. Rautiainen joutui kuitenkin vammakierteeseen. Wattenscheidin lääkäri- ja kuntoutusosasto ei ollut täysin ammattimainen, minkä seurauksena Rautiaisen oikea jalka vaivasi vielä vuosia myöhemmin. Hän lopetti pelaajauransa parin HJK-kauden jälkeen.

Takana oli 116 Bundesliiga-ottelua, ura, jonka tärkein vaihe osui Bielefeldiin.

»Arminia-vuodet olivat pirun tärkeät. Mieheksi kasvamisen kannalta, itseluottamuksen kannalta. Vielä Bayernissa ja Bremenissä olin ihan hiomaton, jopa naiivi. Uskoin, että sellaisella järjettömällä vauhdilla, väkkärämäisyydellä, kaikki hoidetaan», Rautiainen kuvailee.

Hän hörppää vielä loput kahvistaan ja nojautuu taas taaksepäin.

»Tasoni saavat muut arvioida. Mutta kyllä minulla on sen verran itseluottamusta, vaikka herkkä kundi olenkin, että uskon, että olisin sinä parhaana Bielefeld-vuonna saanut avauspaikan aikalailla jokaisesta Saksan jengistä, niistä huippujengeistäkin.»

 

Hän oli Bunter Hund, värikäs tyyppi, joka ajeli pyörällä pipo päässä kylän läpi ja morjesti kaikkia.

Kysymykseen siitä, tunteeko hän itsensä Suomessa tarpeeksi arvostetuksi, Rautiainen ei oikein osaa vastata.

»Monet eivät vain voi tietää, millainen pelaaja olin. Onhan se ihan luonnollista, otteluita ei silloin televisioitu. Joten miten he voivat arvostaa, jos eivät ole nähneet?» hän pohtii.

Toki Youtubesta voi joitakin filminpätkiä löytää, sen Rautiainenkin tietää, esimerkiksi sen helmikuun 1985 Bayern-Bielefeld-ottelun, jossa sinisten pieni suomalainen syötti kaksi vieraiden osumaa ja tälläsi kolmannen läpiajonsa päätteeksi takanurkkaan.

Hänen jäljessään 80-luvun lopulla Bundesliigaan löysi tiensä usea suomalainen, mutta Rautiainen ei tahdo tulla kutsutuksi pioneeriksi. Tarkasti ottaen hän ei olekaan ensimmäinen suomalainen Bundesliigassa, vaan toinen 1960-luvulla HSV:ssa hyökänneen Juhani Peltosen jälkeen.

Tärkeintä Rautiaiselle eivät kuitenkaan ole mitkään tittelit tai muiden arvostus vaan omat muistot.

»Pääasia, että tiedän itse, miten olen pelannut ja kenen kanssa. Pääasia, mitä silloiset kanssapelaajani minusta ajattelevat, millaisen muiston olen heihin jättänyt pelaajana ja ihmisenä», hän kuvailee.

Iltapäivä alkaa jo hämärtyä. Rautiainen lähtee kotiin.

Se koti on Porvoossa, mutta eräällä tavalla myös Bielefeldissä, seurassa, jonka jokaisesta pelistä Rautiainen katsoo yhä ainakin kohokohdat. Arminia on jättänyt häneen jäljen, ja myös toisinpäin.

Pasi Rautiainen ja Arminia Bielefeld

Pasi Rautiainen
  • Syntynyt: 18.7.1961 Helsinki
  • Pelipaikka: hyökkäävä keskikenttäpelaaja
  • Pituus: 171 cm
  • Seurajoukkueura: HJK 1978-80 (49 liigaottelua/ 9 maalia), Bayern Munchen 1980-81 (1/ 0), Werder Bremen 1981-82 (41/ 2), Arminia Bielefeld 1982-86 (113/ 16), HJK 1986 (3/ 1), Locarno 1987 (14/ 0), 1987-89 Wattenscheid (13/ 0), HJK 1989-94 (55/ 12)
  • Maajoukkueura: 29 maaottelua, joissa 1 maali. Debyytti 5.2.1979 Irakia vastaan 17 vuoden ja 202 päivän ikäisenä. Yhä kaikkien aikojen nuorin Suomen A-maajoukkuepelaaja.
  • Saavutukset pelaajana: Saksan mestari Bayernissa 1981 (pelasi alkukauden joukkueessa), vuoden jalkapalloilija Suomessa 1982. Yhteensä Bundesliigassa 116/ 14 ja 2. Bundesliigassa 52/ 4.
  • Valmentajaura: PK-35 1994-98, Jokerit 1999-2000, KooTeePee 2001, Levadia Maardu 2002, Jokerit 2003, Flora 2005-08, TPS 2009-10.
  • Saavutukset valmentajana: Suomen cupin voitto 1999, Veikkausliigan hopea 2000, pronssi 2009. Viron Meistriliigan hopea 2007 ja 2008, pronssi 2006.
  • Muut työt: Televisiokommentaattori (vuodesta 1992) eri kanavien jalkapallolähetyksissä. Nykyisin Viasatilla.

Arminia Bielefeld
  • Koko nimi: Deutscher Sportclub Arminia Bielefeld e. V.
  • Perustettu: 3.5.1905
  • Värit: sininen, valkoinen, musta
  • Nimi: Arminia tulee Arminiuksesta, germaanisoturista, joka johti joukkonsa voittoon roomalaisia vastaan Bielefeldin lähistöllä käydyssä Teutoburgin taistelussa vuonna 9 jaa.
  • Jäseniä: 12 200.
  • Stadion: Schuco Arena (26 515 paikkaa), jonka alkuperäinen nimi oli Alm-stadion. Stadion remontoitiin katsomonosa kerrallaan 1990-luvulta alkaen nykyaikaiseksi.
  • Sarjatasot: Nousi vuonna 1970 ensimmäistä kertaa Bundesliigaan, ja pelasi siellä pisimpään 1980–85 ja 2004–09. Historia jatkuvaa hissiliikettä ykköstasolta kolmoseen.
  • Skandaali: Vuonna 1971 Arminia jäi kiinni lahjottuaan useita vastustajia Bundesliigan putoamiskamppailussa. Seura pudotettiin alueliigaan, fanit pelastivat sen lahjoitusrahoillaan.
  • Saavutukset: Paras sija 8. Bundesliigassa 1983 ja 1984. Kakkosliigan voitto kolmesti, Saksan cupin välierässä kolmesti.
  • Suomalaiset: mv Olli Isoaho 1982–83 (15 ottelua/ 33 päästettyä maalia/ 2 nollapeliä); Pasi Rautiainen 1982–86 (113 ottelua/ 16 maalia) ja Berat Sadik 2008–09 (13/0).
Tilaa Urheilulehti tästä:

Urheilulehti + kausioppaat

19,90 €/2 kk * (=9,95 €/kk)

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti viikoittain kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat

* Jatkuva tilaus. Ensimmäiset 2 kk 19,90€, sen jälkeen 26,50€/2 kk.

Urheilulehti, kausioppaat ja liveottelut (Ruutu+)

13,95 €/kk

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti viikoittain kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat
  • Urheilulehtien arkistot netissä
  • Näköislehti netissä jo keskiviikkoisin
  • Ruutu+ urheilun liveottelut ja tallenteet
  • Ruutu+:n muu sisältö: viihde, leffat, lastenohjelmat, ym.
Urheilulehdessä tällä viikolla: