Urheilulehden parhaat

MM-sankari Peter Kotilainen ja hänen veljensä kiipesivät karuista lähtökohdista salibandyn huipulle – ”Usein oikein odotimme poliiseja”

MM-sankari Peter Kotilainen ja hänen veljensä kiipesivät karuista lähtökohdista salibandyn huipulle – ”Usein oikein odotimme poliiseja”

Julkaistu:

Urheilulehden parhaat
Kotilaisten tarina on kertomus veljesrakkaudesta, musertavista tragedioista ja urheilun voimasta. Juttu on alun perin julkaistu vuonna 2014 Urheilusanomissa.
Normipäivä Jyväskylän Huhtasuon Kulottajantiellä 2000-luvun alkuvuosina. Suuren kerrostaloalueen pikkupojat ovat kerääntyneet pihapiirin suurimman talon päätyyn pelaamaan eli leikkimään. Huiske vain käy, kun poikalauma antaa pallolle kyytiä.

Talossa asuvasta viisilapsisesta Kotilaisen perheestä mukana on kolme nuorinta poikaa. Kolmikon vanhin Paul ja tätä kuusi vuotta nuorempi Peter ovat jälleen lyöttäytyneet yksiin, vastapuolella on Paulia kolme vuotta nuorempi Panu pihan muiden lasten kanssa.

Pelin tuoksinassa osumaa saavat erityisesti Peter, läheiset kukkapuskat ja muut istutukset sekä talon seinä.

Meteliä piisaa, mutta vanhan viisauden mukaan lapset ovat terveitä, kun he leikkivät.

Ihan kaikki eivät ole samaa mieltä.

Talossa asuva ”Pena” yrittää kaikin tavoin sabotoida poikien pelejä. Pelialueelle ilmestyy uusia kukkapuskia, betoniporsaita ja muita esteitä. Pahimmillaan Pena paloittelee maalin, jonka Paul on tehnyt koulun käsityötunnilla, ja heittää palat roskikseen. Toisinaan pojat saavat ensimmäisessä kerroksessa asuvalta mummolta niskaansa sangollisen kylmää vettä sekä vihaiset huudot, joissa uhkaillaan poliiseilla.

Silloin tällöin poliisit saapuvatkin tarkistamaan, mistä kiikastaa.

Ei mistään.

– Poliisit vain ihmettelivät, että senkö takia heidät soitettiin, että te täällä pelaatte. Hymyssä suin he käskivät aina jatkaa pelaamista, Paul, nyt 26, muistaa.

Siitäkös pojat innostuvat. Pelit jatkuvat entistä kiivaampina.

– Usein oikein odotimme poliiseja ja tavallaan jopa nautimme siitä, että he tulivat, Paul kertoo.

Nyrpeät naapurit eivät saaneet kitkettyä peli-intoa pojista, vaikka kaikkensa yrittivät. Päinvastoin.

– Luulen, että se vain lisäsi intoamme. Halusimme kapinoida ja näyttää, että mehän pelataan ihan varmasti, Panu, 22, vahvistaa.

Osasivat pojat antaa takaisinkin. Ainakin kerran Penan auto oli omituisesti peittynyt hiekkaan. Toisen kerran veljekset katselivat piilosta, kun Penan auton kone poksahti. Syynä olivat pakoputkeen yllättäen päätyneet perunat.

– Syyllisiä ei tarvinnut etsiä kovin kaukaa, Panu naurahtaa.

– Olivat ne hienoja aikoja. Niitä aikoja on ikävä.

Pelit eivät päättyneet edes poliisin vierailuun, vaan useimmiten siihen, että Peter lähti itkien kotiin.

– Siellä pelattiin tosissaan. Olin niin pienikokoinen, etten pystynyt laittamaan kunnolla vastaan. Pahimmat myllyt olivat Panun kanssa. Tuli keräiltyä asvaltin pinnassa, ja sitten itketti, Peter, 19, muistaa.


Kotiin oli aina mentävä, vaikka usein pojat olisivat mieluummin jatkaneet pelejä vaikka läpi yön. Poikien isällä oli alkoholiongelma. Pojat eivät aina tienneet, onko isä kotona ja jos on, missä kunnossa.

– Ei isä koskaan meidän lasten nähden sekoillut. Sinänsä ei ollut turvaton olo. Mutta toisaalta tiesimme, että jos hän pamahti kännissä paikalle, jotain saattoi tapahtua, Panu kertaa.

Perheen vanhin lapsi Pasi, nyt 35, haluaa korostaa, että isä oli viimeisen päälle urheilumies, joka kannusti ja ohjasi häntä voimakkaasti urheilun pariin. Pikku hiljaa isän oma elämänhallinta kuitenkin luisui käsistä. Hän menehtyi vuonna 2003 alkoholistien asuttaman talon tulipalossa.

Aikuistuttuaan veljekset ovat ymmärtäneet, miten suuri merkitys urheiluharrastuksella on ollut heidän elämänsä suuntaan. He kiittelevät vuolaasti ”superäitiään”, joka piti kaiken kasassa. Silti huonommillekin poluille olisi ollut kovin helppo astua.

– Monia senaikaisista kavereista en ole nähnyt vuosiin. Moni on päätynyt vähän erilaisiin piireihin, Paul sanoo.

– Urheilu ja salibandy ovat pelastaneet meidät paljolta, Panu säestää.

Paulin mielestä urheiluharrastus ennen kaikkea piti mielen iloisena.

– Kun oli harrastuksia, ne veivät ajatuksia pois ikävistä asioista. Urheilun myötä tuli myös yhteisö, tavallaan toinen perhe, joka on auttanut vaikeina hetkinä ja pitänyt kaidalla polulla, Paul vahvistaa.

 

Urheilun myötä tuli myös yhteisö, tavallaan toinen perhe, joka on auttanut vaikeina hetkinä.

Eipä ollut naapurin Penalla eikä jo edesmenneellä alakerran mummolla aavistustakaan, millaisten pelimiesten kanssa olivat aikanaan tekemisissä.

Kun Jyväskylän Happee ja Tampereen Classic pääsiäissunnuntaina astelevat Jyväskylän jäähallin salibandykaukaloon neljättä finaalia varten, koko Kotilaisen veljessarja on paikalla. Panu pelaa veljesten kasvattajaseuran Happeen mustassa hirvipaidassa, Paul ja Peter Classicin sinivalkoisissa.

Katsomossa isoveli Pasi jännittää yhtä lailla kaikkien puolesta. Piia-sisko, 33, tyytynee katsomaan ottelun televisiosta.

Tilanne on hieman hämmentävä. Ikänsä yhdessä pelanneet veljekset taistelevat Suomen mestaruudesta toisiaan vastaan. Toisaalta tilanteessa ei ole mitään uutta.

– Niin paljon olemme aikanaan vääntäneet toisiamme vastaan. Ehdottomasti parempi näin kuin että olisimme kaikki samalla puolella. Voittaja saa sellaisen kuittailukortin, että siihen ei ole muilla mitään sanomista, Panu sanoo – ja puhuu voittajasta tietysti yksikössä.

Finaalien varmin voittaja on Pasi, itsekin kaksinkertainen Suomen mestari ja entinen maajoukkuepelaaja. Hän seuraa finaaleja paidassa, jossa on puolikas niin Happeen kuin Classicin logosta. Kaulassa Pasilla on Happeen kaulahuivi.

– Sen verran sydän sykkii kasvattajaseuralle. Vaikka ihan sama, kumpi voittaa. Ilmoitin pojille, että tulen kultajuhliin joka tapauksessa, Pasi naurahtaa.

Pasin esimerkki oli nuoremmille pojille aikanaan tärkeä, monella tapaa. Nuoremmat veljet seurasivat herkeämättä Pasin edesottamuksia kentällä, ja viimeistään isän kuoltua Pasista tuli pojille tärkeä miehen malli.

Peter kirjoitti ala-asteella ainekirjoituksessa klassisesta aiheesta mikä minusta tulee isona, että aikoo pelata salibandyä Espoon Oilersissa ja olla Intersportissa töissä. Ei liene tarpeen mainita, kuka oli esikuvana.

– Muistan myös tilanteita, kun Pasi tuli Espoosta käymään kotona ja lähti aika pian tapaamaan kavereitaan. ”Pete” väänsi itkua, koska olisi halunnut olla enemmän Pasin kanssa. Sekin kertoo, miten paljon ihailimme häntä, Paul kertoo.

– Eikä se ihailu tullut pelkästään urheilusta, vaan Pasi oli meille myös isähahmo. Pasi joutui ottamaan paljon vastuuta meistäkin, mikä oli varmaan hänellekin aika vaikea tilanne.

Pasi piti huolen, että nuoremmilla veljillä riitti mailoja ja muita varusteita. Mailoja kului kovaan tahtiin, ja niitä jaeltiin myös pihan muille lapsille. Pasin pelatessa nuoremmat olivat joko paikan päällä tai teksti-tv:n ääressä.

– Siitä asti kun Pete oppi kävelemään, ei ole monta Happeen peliä jäänyt näkemättä. Yhdessä vaiheessa muistimme kaikkien Salibandyliigan pelaajien nimet, numerot ja melkein tilastotkin, Panu kertoo.

– Sählystä tuli kaikkein kivoin juttu. Oli hienoa huomata, että on jossakin asiassa aika hyvä, eikä kukaan pärjää sulle, Peter kuvailee.


Ei ole salaisuus, että Kotilaisen perheessä raha oli tiukalla. Silti Paul, Panu ja Peter pystyivät jatkamaan pihapeleissä leimahtanutta liekkiä Happeen salibandyjoukkueen riveissä.

Peli, yhteisö ja sen muodostaneet ihmiset näyttivät, mistä urheilussa hienoimmillaan on kysymys.

– Jossain vaiheessa tajusin, että pelaaminenhan on maksanut jotakin. Jälkeenpäin olen kuullut, että joku maksoi kausimaksuja meidän puolestamme ja Happee oli tullut maksuissa vastaan. Iso kiitos esimerkiksi Purasen Esalle, Paul sanoo.

Happeeta ja Kotilaisen veljeksiä pitkään valmentanut Seppo Pulkkinen kertoo, että veljekset ovat olleet todella haastavia, mutta palkitsevia valmennettavia.

– Veljesrakkaus näkyy siinä, että pojat pitävät tosi voimakkaasti toistensa puolta. He myös ottavat aika ajoin tosi kovasti yhteen keskenään. Heissä näkyy sellainen mentaliteetti, että vittuilu on välittämistä, Pulkkinen kertoo.

Paulin mukaan välittäminen näkyy toki muutenkin kuin hyvähenkisenä naljailuna.

– Olemme kaikki vähän sellaisia luonteita, että meidän on vaikea jutella asioista ulkopuolisille. Mutta keskenämme pystymme juttelemaan taustoistamme ja murheistamme tosi avoimesti. On ihan eri asia puhua sellaisten kesken, jotka ovat kaikki kokeneet samat asiat. Keskustelutuki on varmaan paras tuki, mitä toisillemme annamme, Paul pohtii.

Pulkkisen mukaan Kotilaisen veljekset ovat myös poikkeuksellisen intohimoisia urheilijoita ja nimenomaan pelaajia.

– Poikien tausta näkyy siinä, että he eivät todellakaan ole ensimmäisiä, jotka miettivät luovuttamista. He ovat luonteeltaan sellaisia pelaajia, että oli kyseessä mikä tahansa peli, jossa on mies ja pallo, he pelaisivat vaikka 24 tuntia vuorokaudessa, Pulkkinen kuvaa.

Sekään ei ole salaisuus tai yllätys, että Kotilaisen veljeksille koulu ei ole koskaan ollut rankinglistalla ykkösenä. Siviiliammatiltaan rehtorina toimiva Pulkkinen ja hänen opinto-ohjaajana työskentelevä vaimonsa ovat olleet isossa roolissa veljesten tulevaisuuden kannalta.

– Aika paljon olemme jutelleet poikien kanssa siitä, mitä he elämältään myöhemmin haluavat. Heidän kohdallaan ohjaavan oivaltamisen malli on ollut tarpeen, Pulkkinen vihjaa.

– Mutta hienoja ja äärimmäisen rehellisiä poikia he ovat. Jos on tullut kaadettua aitaa, jota ei välttämättä olisi tarvinnut kaataa, he ovat aina nostaneet käden pystyyn ja myöntäneet virheensä sekä myös oppineet siitä. Sitten on nostettu aita pystyyn, ja seuraavana päivänä on taas oltu kavereita.

Tampereelle pari vuotta sitten muuttanut Paul on jatkanut Jyväskylässä kesken jääneitä merkonomiopintojaan, ja hänen keväänsä on määrä kruunautua valmistumiseen –mestaruuden lisäksi.

– Halusin lähteä pois mukavuusalueelta haastamaan itseäni sekä urheilullisesti että muutenkin, Paul perustelee.

Vaikka Paul ja Peter pelaavatkin nyt Classicissa Happeeta vastaan, kukaan ei ole unohtanut veljesten taustaa.

– Happeen merkitys meille on todella suuri, Paul sanoo.

– Vaikka pari pojista pelaakin nyt Classicissa, he kuuluvat silti aina Happee-perheeseen, Seppo Pulkkinen linjaa.

 

Olin vienyt Elmerin perhepäivähoitoon tiistaiaamuna, ja vasta torstaina pystyin hakemaan hänet pois. Se oli hirvittävin paikka, jossa olen koskaan joutunut olemaan.

Tiistaina 23. syyskuuta 2008 Suomi pysähtyi.

Pasi Kotilainen oli suihkussa, kun puhelin soi. Neljästi lyhyen ajan sisään.

– Appiukko oli soittanut kahdesti ja vaimon siskon mies kahdesti. Ihmettelin, että mitä noin kiireellistä asiaa niillä nyt on.

Kotilainen lähti polkemaan pyörällä töihin ja soitti matkalta appiukolleen. Viesti oli häkellyttävä. Pasille kerrottiin, että koulukeskuksessa, jossa hänen vaimonsa opiskeli Kauhajoella, oli ammuttu.

– Käännyin saman tien takaisin ja aloin etsiä netistä tietoa. Aika pian selvisi, että ammuskelu oli tapahtunut luokassa, jossa oli käynnissä koetilanne. Tiesin, että Tuulialla oli aamulla koe, Pasi Kotilainen kertoo.

– Mietin vaan, että mitä helvettiä täällä tapahtuu.

Lopullinen totuus varmistui vasta iltamyöhällä. Pasin Tuulia-vaimo ja tämän hyvä ystävä olivat menehtyneiden joukossa.

Pahinta oli, kun asia piti kertoa tuolloin 2-vuotiaalle Elmeri-pojalle.

– Olin vienyt Elmerin perhepäivähoitoon tiistaiaamuna, ja vasta torstaina pystyin hakemaan hänet pois. Se oli hirvittävin paikka, jossa olen koskaan joutunut olemaan.

Pasin ja koko Kotilaisen suvun, kuten kymmenen muunkin suvun, elämän suunta muuttui hetkessä.

– Oli ollut suunnitelmissa, että olisin pelannut vielä Seinäjoen Peliveljissä. Eihän siitä tietenkään mitään tullut, Pasi kertoo.

Tärkeimpään rooliin astuivat ihan muut veljet. Veriveljet. Pasi ja Elmeri muuttivat Jyväskylään, jossa Pasin suku asui.

– Sen jälkeen velipojat ovat olleet parhaat kaverini ja tärkein tukeni, Pasi kertoo.

Läheisen perheenjäsenen kuolema oli, tietysti, kova paikka myös nuoremmille veljille.

– Silloin korostui joukkuekaverien tuki. He auttoivat pääsemään yli pahimmasta, Paul kertoo.

Urheilu, ja nimenomaan Happee, tarjosi pahimmalla hetkellä myös Pasille elämänlangan. Muutama kuukausi Tuulia-vaimon menehtymisen jälkeen Pasi oli mukana Happeen valmennustiimissä.

– Jälkikäteen ajatellen en ollut missään nimessä henkisesti valmis valmennustehtäviin. Mutta urheilu, valmentaminen ja Happee pitivät minut kiinni elämässä, Pasi Kotilainen korostaa.

– Itseni ja taustani tuntien voin sanoa, että jos Elmeriä ja urheilua ei olisi ollut, itselleni olisi voinut käydä paljon pahemmin. Happee on todellakin antanut happee, henkisesti.


Jyväskylän Monitoimitalo maaliskuun lopussa 2014. Salibandyliigan toinen loppuottelu on juuri päättynyt Happeen voittoon 5-4.

Paul Kotilainen on tehnyt Classicille kaksi maalia veljensä Peterin syötöistä. Tämä on hämmentävää: yleensä kuvio toimii toisinpäin.

– No, mä viihdyn siellä maalin edessä paremmin kuin Pete. Sieltä ne maalit yleensä pudotuspeleissä tehdään, Paul kuittaa.

Leveimmin hymyilee kuitenkin Panu, joka on tällä kertaa voittajajoukkueen puolella. Happee tasoittaa ottelusarjan ja ottaa myöhemmin vielä toisen voiton.

Syvällä sisimmässään myös Paul ja Peter ovat tyytyväisiä siihen, että finaalisarjaan kuuluu neljäs ottelu Jyväskylässä. Se pelataan kotikaupungin jäähallissa pääsiäissunnuntaina jättiyleisön edessä.

Kun veljekset on saatu kuvattua ja Seppo Pulkkinen kertoilee toimittajalle värikkäitä tarinoita Kotilaisen veljeksistä, alkaa yhtäkkiä kuulua korvia riipivä narina.

Pasi Kotilainen alkaa pyytämättä muiden paikalla olevien talkooihmisten mukana repiä salibandymattoa irti ”Monnarin” parkettilattiasta.

Salin vastapäisessä nurkkauksessa istuvat Peterin tyttöystävä ja Pasin vaimo Johanna.

– Johanna löytyi Happeesta. Hän ehti pelata muutaman kuukauden naisten Salibandyliigaa selässään nimi Kotilainen, Pasi kertoo.

Viides Kotilainen liigassa.

Johanna joutui lopettamaan pelaamisen viime vuoden loppupuolella. Voiko syy olla tälle tarinalle sopivampi? Johanna tuli raskaaksi.

– Kun nyt oikein alkaa miettiä, onhan urheilu ja Happee antanut minulle ihan hirvittävän paljon, Pasi sanoo.

Paul, Panu ja Peter tekevät ottelun jälkeisiä verryttelyjään ja kuittailevat toisilleen hyvässä hengessä. Pasin repiessä mattoa irti lattiasta kentän toisessa päädyssä Elmeri-poika, nyt 8 vee, lämii palloa kaverinsa vartioimaan maaliin. Hyvin näyttää uppoavan.

Elmerillä on päällään paita, jossa on numero 16 ja nimi Kotilainen.

Kuudes Kotilainen?

Tästä kai – tästäkin – urheilussa on hienoimmillaan kyse.
Tilaa Urheilulehti tästä:

Urheilulehti + kausioppaat

19,90 €/2 kk * (=9,95 €/kk)

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti viikoittain kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat

* Jatkuva tilaus. Ensimmäiset 2 kk 19,90€, sen jälkeen 26,50€/2 kk.

Urheilulehti, kausioppaat ja liveottelut (Ruutu+)

13,95 €/kk

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti viikoittain kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat
  • Urheilulehtien arkistot netissä
  • Näköislehti netissä jo keskiviikkoisin
  • Ruutu+ urheilun liveottelut ja tallenteet
  • Ruutu+:n muu sisältö: viihde, leffat, lastenohjelmat, ym.
Urheilulehdessä tällä viikolla: