Urheilulehden parhaat

Vellu ja Hexi raivasivat tietä Selänteelle ja Laineelle 44 vuotta sitten – ”Se oli lähinnä tili käteen ja hoida itse hommasi”

Vellu ja Hexi raivasivat tietä Selänteelle ja Laineelle 44 vuotta sitten – ”Se oli lähinnä tili käteen ja hoida itse hommasi”

Julkaistu:

Urheilulehden parhaat
Veli-Pekka Ketola ja Heikki Riihiranta avasivat suomalaiskiekkoilijoille tietä Pohjois-Amerikassa. Kaksikko siirtyi 1974 Winnipeg Jetsiin. Vastaanotto oli kylmä.
Porin Ässien tulokasvalmentaja Matti Jansson oli huolissaan syyskuussa 1974.

»Asiasta kehittyy suomalaiselle jääkiekolle vielä ongelma», Jansson totesi Helsingin Sanomille.

Hän oli juuri menettänyt ykkössentterinsä –tai kapellimestarinsa, kuten valmentaja itse sanoi – Veli-Pekka »Vellu» Ketolan.

Tommi Salmelainen oli pelannut kauden 1969–1970 ammattilaisena silloisessa farmiliigassa CHL:ssä, mutta tuona syksynä Ketolasta ja Heikki »Hexi» Riihirannasta tuli ensimmäiset Suomessa kasvaneet kiekkoilijat, jotka päätyivät suureen ammattilaisliigaan.

Pioneerikaksikon osoite ei ollut NHL, vaan sen kilpailijaksi kaksi vuotta aiemmin perustettu WHA – World Hockey Association. NHL:ssä ei tuohon aikaan juuri eurooppalaisia ollut, mutta WHA oli nimensä mukaisesti avoimempi Pojois-Amerikan ulkopuoliselle maailmalle.

Riihiranta ja Ketola, molemmat tuolloin 26-vuotiaita, päätyivät Winnipeg Jetsiin. Seura hankki suomalaisten lisäksi riveihinsä lukuisia ruotsalaisia, kuten jo aiemmin NHL:ssä pelanneen Thommie Bergmanin.

»Olin ollut aiemmin Detroitin leirillä. Keväällä 1974 MM-kisojen jälkeen tuli Jetsiltä tarjous, ja oli itsestään selvää, että sinne lähdetään», kertoo Ketola, joka otti mukaan Marita-vaimonsa ja kaksi lastaan.

Riihiranta oli valmistunut kauppaopistosta ja halusi lähteä kokeilemaan siipiään Pohjois-Amerikkaan. HIFK:n puolustajalla oli takanaan neljät MM-kisat ja yhdet olympialaiset.

»Olin menossa Bostonin leirille ajatuksena, että jään sinne ja menen vaikka pelaamaan niiden farmiin. Sitten tuli Jetsiltä ensimmäinen sopimus, jota en hyväksynyt, mutta sitten tuli toinen tarjous ja kun Vellukin oli siellä, päädyin sinne», Rihiranta muistelee.

»Bostonissa olisin joutunut menemään leirille ilman sopimusta, turvana vain joku suomalainen vapaa-ajan vakuutus. Jos siellä olisi sattunut jotain, niin olisin ollut vaikeuksissa. Mutta sikäli harmittaa, että en päässyt pelaamaan Bobby Orrin kanssa...»


Suomalaiskaksikko saapui Winnipegiin taskussaan kolmivuotiset sopimukset. Kumpikaan ei ollut aiemmin käynyt keskellä Kanadan preeriaa sijaitsevassa Manitoban provinssin pääkaupungissa.

»Kielitaito ei ollut mikään ongelma», Riihiranta vakuuttaa.

»Ihan ensimmäisenä opimme nauramaan englanniksi. Asuimme harjoitusleirin ajan hotellissa ja kävimme joka ilta syömässä sen ravintolassa. Ja otettiin ehkä pari oluttakin. Siellä oli joka ilta stand up -koomikko, mutta eihän me ymmärretty sanaakaan mitä se puhui, joten nauroimme vain muiden mukana», Ketola kertoo.

Seura ei juuri auttanut suomalaisia sopeutumaan. Eurooppalaispelaajia kohdeltiin kuin kanadalaisia. Jokainen sai hoitaa itse omat asiansa.

»Kyllä he kertoivat, että kenelle kannattaa soittaa asunnon haussa ja sellaista, mutta muuten se oli lähinnä tili käteen ja hoida itse hommasi», Ketola muistelee.

»Ässissä kun olin myöhemmin toimitusjohtajana, niin siellä piti tehdä ulkomaalaisille kaikki. Vessapaperi loppui, niin soitettiin apuun. Vähän oli erilaista touhu NHL:ssä ja WHA:ssa.»


Yhden ison avun suomalaiskaksikko Jetsin toimistolta sai. Henkilökunta ohjasi heidät paikallisen asianajajan Don Baizleyn pakeille.

»Me olimme kuulleet Baizleystä jo aiemmin, mutta meillä oli eri agentti. Sitten seuran rahastonhoitaja sanoi, että teidän agentille maksamat prosentit ovat jumalattoman kovat. Päätimme Vellun kanssa, että laitamme hänelle kirjeen, että haluamme lopettaa yhteistyön. Yllätykseksemme hän suostui», Riihiranta kertaa.

Näin Ketola ja Riihiranta päätyivät Baizleyn asiakkaiksi. Winnipegiläinen juristi edusti joukkueen ruotsalaispelaajia ja otti myös suomalaiset siipiensä alle.

Siitä alkoi piinkovan agentin, mutta huippuluokan herrasmiehen yhteistyö suomalaispelaajien kanssa. Vuonna 2013 menehtynyt Baizley aateloitiin hiljattain Kiekkoleijonaksi.

Ketolan ja Riihirannan lisäksi Baizley neuvotteli sopimuksia muun muassa Jari Kurrille, Teemu Selänteelle, Teppo Nummiselle sekä Saku ja Mikko Koivulle. Legendaarisen agentin tallissa olivat myös muun muassa Paul Kariya, Peter Forsberg, Theo Fleury sekä Joe Sakic.

»Me saamme olla tyytyväisiä siihen, että löytyi Donin kaltainen agentti. Hän ei ollut ainoastaan fantastinen työssään, vaan myös erittäin hieno ihminen. Ikinä ei tarvinnut murehtia mistään sopimuksiin liittyvistä, Don hoiti kaiken», Ketola muistelee.

»Kukaan muu maailmassa ei ymmärtänyt suomalaisenglantia paremmin kuin Don. Hän oli tekemisissä niin monen kielitaidottoman suomalaisen kanssa», Riihiranta nauraa.


Suomessa on neljä vuodenaikaa, mutta Winnipegissä on käytännössä kaksi. Syksyä ja kevättä ei ole, kuumaa kesää seuraa kylmä talvi.

Ensimmäisellä harjoitusleirillä Jetsin uusi suomalaiskaksikko törmäsi kiekkoilijoiden kesäharrastukseen eli golfiin, jonka pelaaminen oli lämpiminä syyskuun iltapäivinä koko joukkueen harrastus.

»Aamulla harjoitukset, sen jälkeen lounas ja lounaan jälkeen golfkentälle», Riihiranta muistelee.

Härmän pojat eivät kuitenkaan kolopallopeliä hallinneet.

»Äijät kysyivät, että mihin suomalaiset ovat menossa. Me vastasimme, että painimaan. Hulluinahan ne meitä piti.»

Vielä 1970-luvun puolivälin tienoilla kesäharjoittelu oli Pohjois-Amerikassa tuntematon käsite. Suomalaisista tuli ensi kertaa ammattilaisia, kun he tekivät sopimukset Jetsin kanssa, mutta he olivat tottuneet valmistautumaan kauteen uusia joukkuetovereitaan paremmin.

»Kauden aikana WHA:ssakin harjoiteltiin todella hyvin. Varsinkin silloin kun oltiin kotona ja oli enemmän välipäiviä. Mutta kesällähän siihen aikaan kukaan sikäläisistä ei harjoitellut, ne vaan kalastivat. Me olimme tottuneet siihen, että Suomessa harjoitellaan kesällä enemmän kuin kauden aikana, joten olimme jo leirin alussa hyvässä kunnossa», Ketola kertoo.

Riihiranta oli törmännyt jo aiemmin pohjoisamerikkalaisten pelaajien painonpudotusmetodeihin.

»Rauli Virtanen oli Kohon myyntiedustaja New Yorkissa, ja olin hänen vieraanaan. Hän lähti viemään mailoja Philadelphiaan, ja lähdin mukaan. Siellä oli Flyersin pelaajien pelit, joilla he valmistautuivat harjoitusleiriin. Olin ottanut varusteet mukaan ja pelasin heidän kanssaan. Siellä oli Bobby Clarkesta lähtien kaikki», Hexi muistelee.

»Treenin jälkeen mentiin suihkuun, ja joka jätkällä oli sellainen kuminen laihdutusliivi päällä. Ihmettelin sitä Raulille, joka vakuutti, että ne on vain selkävaivojen hoitoon. Ai että 30 pelaajasta 28:lla on selkävaivoja?»

Jetsin harjoitusleirillä kävi selväksi, että vaikka seurajohto oli rekrytoinut ahkerasti eurooppalaisia pelaajia, kanssapelaajat eivät ottaneet heitä vastaan yhtä innokkaasti.

»Vastaanotto oli kylmä. Ne ajattelivat, että me tulemme ja viemme heidän palkkansa ja työpaikkansa», Riihiranta sanoo.

»Ainahan siellä leireillä pelataan kovaa, koska siellä taistellaan pelipaikoista ja osa on ilman sopimusta. Mutta siellä oli kyllä muutama huitoja, jotka olivat ihan olemattomia pelaajia. Hakkasivat meitä, mutta kun alettiin pelata kanadalaisten kanssa, niin nämä huitojat katosivat kuvasta.»

Ketolan mukaan eurooppalaisten aseman takasi joukkueen suurin tähti.

»Ilman Bobby Hullia koko homma ei olisi onnistunut. Bobby tunsi eurooppalaisen pelityylin ja oli hyväksynyt sen. Kun Bobby hyväksyi meidät, niin kaikki muutkin hyväksyivät.»


Kun WHA perustettiin NHL:n kilpailijaksi vuonna 1972, liigan pomot tajusivat, että heitä ei otettaisi vakavasti elleivät he onnistuisi houkuttelemaan liigaansa yhtä NHL:n supertähteä.

He ottivat tähtäimeensä Bobby Hullin, NHL:n kolminkertaisen pistepörssivoittajan, joka tunnettiin kovasta lämäristään. Hull oli tyytymätön palkkaansa Chicago Blackhawksissa, joten Winnipeg Jets astui kuvioihin mukaan.

Muiden WHA-seurojen omistajat sitoutuivat maksamaan osan Hullin palkasta, ja näin Jets teki heti ensimmäiseksi kaudeksi 33-vuotiaan Hullin kanssa kymmenvuotisen sopimuksen. Sopimuksen aikana hän tienaisi 1,75 miljoonaa dollaria ja saisi lisäksi miljoonan dollarin allekirjoitusbonuksen.

»Kaikkien nykyajan pelaajienkin pitäisi olla kiitollisia Bobbylle, hän pisti kaikkien palkat nousuun. NHL-seurat joutuivat maksamaan omille tähdilleen kovempia palkkoja, etteivät he olisi loikanneet Bobbyn perässä WHA:han», Ketola sanoo.

»Meidän maalivahtimme Joe Daley sanoi, että kaikkien pitäisi kirjoittaa Bobbylle shekki kiitoksena. Ja hän oli siinä oikeassa.»

Suomalaisten ja ruotsalaisten saapuessa Jetsiin Hull oli pelannut uudessa liigassa kaksi kautta. Tuolloin vuonna 1974 hän sai myös maailmanluokan ketjukaverit, kun keskushyökkääjäksi hyppäsi Ulf Nilsson ja toiselle laidalle Anders Hedberg.

Syntyi »The Hot Line», joka dominoi kaukaloissa muutaman vuoden ajan täysin suvereenisti. »Niin hieno pelaaja kuin Bobby olikin, niin hän oli vielä hienompi ihminen. Otti kaikki huomioon, tuli aina kysymään mitä kuuluu. Piti huolta faneista ja sponsoreista. Minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa hänestä. Täyden kympin ihminen», Ketola ylistää.

»Bobby joutui ottamaan paljon vastaan kaukalossa, mutta hän selvisi niistä hyvin. Hänellä oli ihan käsittämättömät voimat», Riihiranta sanoo.


Hullilla oli yksi pieni puute. Hänellä ei ollut hiuksia. Ne hän korvasi peruukilla, joka oli senaikaista huippulaatua. Supertähti oli niin ylpeä hiuslaitteestaan, että esitteli sitä kiekkoraamattunakin tunnetun The Hockey Newsin sivuilla.

»Hän oli erittäin tarkka siitä ja puunasi sitä aina ennen peliä», Ketola muistelee.

Peruukin vuoksi myös tapeltiin.

»Bobbyn peruukki oli koskematon. Kerran meidän kotipelissä Minnesotan Curt Brackenbury veti sen pois päästä, ja sen takia syntyi joukkotappelu», Ketola kertaa.

»Jetsillä ei sitä ennen ollut ollenkaan omaa tappelijaa, mutta sen jälkeen meille hankittiin sellainen», Riihiranta lisää.

Hull järjesti peruukkeja myös muille pelaajille.

»Bobby vei meidän maalivahtimme Curt Larssonin Torontossa hienoon peruukkikauppaan ja järjesti Curtille tyylikkään peruukin. En tunnistanut Curtia hotellin hississä, kun hänellä oli se päällä», Riihiranta kertoo.

»Lensimme Torontosta suoraan San Diegoon. Curt pelasi sen pelin peruukki päällä, ja pelissä tuli joukkotappelu, missä oli maalivahditkin mukana. San Diegon maalivahti tarttui Curtia hiuksista, ja peruukki lähti irti. Kaikki hämmästyivät niin paljon, että koko tappelu loppui. Curt ei koskaan enää pistänyt sitä päähänsä, eikä hänen vaimonsa koskaan nähnyt miestään se hieno peruukki päässä.»

Hullilla oli Winnipegin lähistöllä iso ranch, maatila, jossa hän kasvatti hevosia ja lihakarjaa. Hexi oli kertaalleen jopa töissä siellä.

»Vellu yrittää aina väittää, että minä olin vain töissä Bobbyn ranchilla ja pelasin satunnaisesti, mutta kyllä se oli vain yksi kerta», Hexi nauraa.

»Bobbylle oli tullut karjanostaja Torontosta, ja ulkona oli 30 astetta pakkasta, niin hän ei saanut ketään avukseen. Hän varmaan ajatteli, että suomalainen puolustaja on tottunut kylmään. Bobby ja ostaja ajelivat Range Roverilla, minä erottelin karjaa ja ohjailin niitä. Kun ostaja tykkäsi jostain, niin minä merkkasin sen. Kuusi tuntia siinä taisi mennä.»

Maatalonisäntä maksoi apupojalleen myös palkkaa.

»Pari viikkoa myöhemmin meille tuli kotiin puolikas naudanruho. Niitä annettiin Ketoloillekin, kun ei meidän pakkaseen mahtunut kaikki», Riihiranta muistelee.

»Meille muille maksettiin palkat rahassa ja Hexille lihassa», Ketola virnuilee.


Vuonna 1972 perustettu WHA ei ollut ensimmäinen liiga, joka yritti haastaa NHL:n ylivaltaa, mutta WHA oli kaikista yrittäjistä uskottavin.

NHL iski vastaan ja aloitti uuden laajennusprosessin. WHA:ta pelattiin useissa jääkiekkoilullisesti eksoottisissa kaupungeissa kuten Alabaman Birminghamissa, Kalifornian San Diegossa ja Arizonan Phoenixista, josta reilu kaksi vuosikymmentä myöhemmin tuli NHL-kaupunki.

Siihen aikaan vieraspelimatkat tehtiin lentokoneella, mutta tavallisilla reittilennoilla. Lentämiseen ja niihin liittyviin vaihtoihin kului tuhoton määrä aikaa.

»Me vietimme todella paljon aikaa Chicagon kentällä. Minä pelasin backgammonia ruotsalaisten kanssa, mutta Vellu ei koskaan oppinut sääntöjä», Riihiranta virnuilee.

»Ei ollut mitään tekemistä, kun ei stuerttienkaan kanssa voinut painia», Ketola harmittelee pilke silmäkulmassaan. Matkoilla myös sattui ja tapahtui kaikenlaista.

»Kerran Vellu oli lähdössä hotellihuoneesta ja minä juoksin perään kysyäkseni moneltako bussi lähtee. Huoneen ovi paukahti kiinni selän takana, ja oli pelkät kalsarit jalassa. Yritin etsiä kerrossiivoojaa, mutta ei sellaista löytynyt. Ei auttanut mennä kuin sellaiset pienet speedomalliset kalsarit jalassa alas. Hissi oli varmaan suurin mitä olen koskaan nähnyt, ja se pysähtyi joka kerroksessa. Niistä tuli aina ihmisiä, jotka katsoivat ihmeissään. Ei siinä voinut sanoa muuta kuin Good Morning», Riihiranta muistelee.

WHA-joukkueita vaivasi jatkuva rahapula. Jetsin silloiset omistajat ovat myöntäneet, että jos Hull olisi mennyt heti sopimuksen tekemisen jälkeen lunastamaan miljoonan dollarin allekirjoitusbonusshekkinsä, ei heillä olisi ollut tilillä riittävästi rahaa.

Joukkueita meni konkurssiin kesken kausien, ja ne vaihtoivat nimiään tai jopa kotikaupunkejaan jatkuvasti. Jets oli yksi harvoista seuroista, jotka pysyivät pystyssä koko liigan olemassaolon ajan.

Pelillinen taso oli kuitenkin kova.

»Kun me mestaruusvuonna pelasimme harjoitus- ja näytöspelejä NHL-joukkueita vastaan, niin voitimme ne kaikki», Ketola muistuttaa.

»Ulf ja Anders lähtivät myöhemmin Rangersiin ja ovat jälkikäteen sanoneet, että parhaiden aikojen Jets olisi ollut vähintään keskitason joukkue NHL:ssä», Riihiranta toteaa.


Suomalaiskaksikon ensimmäisen kauden jälkeen 1975 seurassa vaihtui valmentaja. Uusi päävalmentaja Bobby Kromm luotsasi Jetsin heti avauskaudella WHA:n mestariksi. Ketola teki ratkaisufinaalin voittomaalin.

»Silloin vasta tajusi, miten tärkeä juttu se joukkue oli Winnipegille. Paraatia oli katsomassa varmaan 70 000 ihmistä. Pari mestaruutta on voitettu Porissakin, eikä ne olleet mitään tuohon verrattuna», Ketola ihmettelee.

»Paraatissa oli suuren maailman meininki. Joka pelaajalla oli oma avoauto, ja kadunvarret oli täynnä ihmisiä», Riihiranta ihastelee.

Kaksikko sai muistoksi WHA:n mestaruuspokaalin Avco Cupin pienoismallin ja perinteiset mestaruussormukset, joita kumpikaan ei kuitenkaan koskaan pitänyt kädessään.

»Ne ovat ainoat muistot peliajalta, mitä olen säilyttänyt. Kaiken muun olen antanut pois», Ketola vakuuttaa.

Jets voitti finaalisarjan suoraan neljässä ottelussa, mikä sopi erinomaisesti Riihirannalle, joka oli menossa naimisiin.

»Jos sarja olisi mennyt seitsemänteen peliin, niin se olisi ollut kaksi päivää ennen hääpäivää. Nyt kun meni neljässä pelissä, niin Vellukin ehti polttareihin», Hexi virnistelee.

Menestyksestä huolimatta suomalaiset joutuivat napit vastakkain Krommin kanssa. Riihiranta joutui välillä pelaamaan hyökkääjänä, eikä Ketola päässyt ylivoimalle.

»Ja jos pääsin, niin jouduin maalin eteen. Ei siinä, pystyin pitämään siinä puoliani, mutta ei siitä paikasta pisteitä tehty ja jouduin väistelemään Hullin hirveitä lämäreitä», Ketola valittaa.

Riihirantaa valmennus yritti pakottaa pelaamaan loukkaantuneena.

»Olimme jouluna 1976 Moskovassa pelaamassa TsSKA:ta vastaan, ja selkään iski kramppi. Valmentaja yritti pakottaa jäälle, mutta ei siitä tullut mitään. Jälkikäteen hän tuli kysymään, mikä minua vaivaa, kun ei kiinnosta pelata. Se loukkasi todella pahasti», Riihiranta kertoo.


Suomalaiskaksikko myös myöntää, että he eivät olleet helppoja valmennettavia.

»Me olimme varmasti vähän nokkavia ja vastasimme aina takaisin. Hexi oli kerran hoitamassa kipeää jalkaansa hierojan luona. Kromm käveli hierontahuoneeseen ja sanoi, että hyvältähän tuo näyttää. Hexi vastasi, että hyvännäköisenä moni on kuollut. Nauroin ääneen, ja taas naulattiin yksi naula meidän arkkuumme», Ketola nauraa.

Lopulta keväällä 1977 siirtorajan umpeutuessa Jets kauppasi molemmat suomalaiset Calgary Cowboysiin. Ketola vaihtoi kaupunkia, mutta Riihirannalla oli sopimuksessa pelaajakaupan kieltävä pykälän ja hän kieltäytyi.

»Baizley yritti taivutella minua, mutta en suostunut. Calgaryn valmentaja Joe Crozier soitteli koko ajan ja uhkasi, että jos en siirry, niin hän pitää huolen, että en pelaa enää koskaan missään», Riihiranta kertoo.

Ketola pelasi kauden loppuun talousvaikeuksissa olleessa Cowboysissa. Kauden päätteeksi päävalmentaja Crozier pyysi, ettei isokokoinen suomalaissentteri tekisi ratkaisuja ennen kuin kuulisi hänestä.

»Seura meni konkurssiin, ja kun mitään ei kuulunut, tein sopimuksen Ässiin.»

Riihirannalla oli sopimuksessaan optio neljännestä kaudesta, mutta hänkin palasi Suomeen ja HIFK:hon.

»Se kevät on ainoa asia mikä harmittaa. Olisi pitänyt lähteä Vellun mukana. Ei tiedä, mitä olisi tapahtunut. Ja jos olisi voinut jäädä Jetsiin, niin en tiedä mitä olisi tapahtunut», Riihiranta toteaa.

»Jos me olisimme jääneet vuodeksi tai kahdeksi Jetsiin, niin olisimme saattaneet jäädä sinne. Viihdyimme perheen kanssa niin hyvin», Ketola vakuuttaa.


Pioneereilla on ajastaan vain hyviä muistoja, vaikka Hullin tason miljoona-ansiot jäivät kauaksi.

»Kyllä siellä hyvin tienasi, mutta ei se mikään kultakaivos ollut», Riihiranta myöntää.

»Tykkäsin pelata siellä. Pelasin ensimmäisen kauden ilman kypärääkin osoittaakseni, että pystyn pelaamaan kovaa.»

Kaksikolle vuodet Winnipegissä olivat ensimmäiset, joina he saivat olla täyspäiväisiä huippu-urheilijoita.

»Maailma oli silloin erilaista kuin nykyään ja samaten jääkiekko. Ei ollut latua mitä hiihtää, vaan umpihankeen lähdettiin ja välillä upottiinkin», Ketola filosofoi.

»Toisenlaisilla valinnoilla tilanne ja talousjutut olisivat olleet eri. Tein 1978 sopimuksen Vancouverin kanssa, mutta en vain lähtenyt. 1981 lähdin vielä Coloradoon, kun halusin nähdä NHL:n, mutta silloin oli jo asennevammaa. Olin valmistautunut uran loppumiseen», porilaislegenda jatkaa.

Sekä Ketola että Riihiranta ovat peliuriensa päättymisen jälkeen vierailleet Winnipegissä kolme kertaa. Viimeksi he matkustivat kaupunkiin lokakuun lopussa, kun vuonna 2011 Winnipegiin palannut Jets kutsui vanhoja seuralegendoja paikan päälle ulkoilmaotteluun Edmonton Oilersia vastaan.

Samalla matkallaan he näkivät, kun Patrik Laine iski Jetsin paidassa kolme maalia Toronton verkkoon.

»Oli ilo ja kunnia olla siinä pelissä paikan päällä, kun hän teki ensimmäisen hattutemppunsa. Hän tuosta vielä kehittyy ja tuuppaa jo nyt tällä kaudella 50 maalia. Ei voi kuin hattua nostaa», Ketola hehkuttaa Lainetta.

Preerian pioneerien perintö elää.
Tilaa Urheilulehti tästä:

Urheilulehti + kausioppaat

19,90 €/2 kk * (=9,95 €/kk)

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti torstaisin kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat

* Jatkuva tilaus. Ensimmäiset 2 kk 19,90€, sen jälkeen 26,50€/2 kk.

Urheilulehti, kausioppaat ja liveottelut (Ruutu+)

13,95 €/kk

Tilaa »
  • Painettu Urheilulehti torstaisin kotiin kannettuna
  • Kaikki tilausjakson aikana ilmestyvät kausioppaat
  • Urheilulehtien arkistot netissä
  • Näköislehti netissä jo keskiviikkoisin
  • Ruutu+ urheilun liveottelut ja tallenteet
  • Ruutu+:n muu sisältö: viihde, leffat, lastenohjelmat, ym.
Urheilulehdessä tällä viikolla: